IX.
Jalous ja vaara.
Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla. Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.
Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta odottaa.
Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja. Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt. Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.
Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.
Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan laulun:[5]
Missä viivyt sa, odottamani?
Missä astut sinä, armahani?
Valkea, miss' oot vaeltamassa?
Missä kultani nyt kulkemassa?
Oi jos, jospa likellä jo oisit,
Kaiken mulle riemun sinä toisit!
Tulosta sun heti tuntisin ma,
Astunnasta heti arvaisin ma;
Liekkinä ma tykös lehahtaisin,
Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,
Suuta suihkajaisln,
Vaikka veress' oisi,
Joka surman toisi,
Sultahan sen saisin!…
Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
Kujerrus ei ehdi armahalleni,
Kuuset mua vaan on kuulemassa,
Hongan oksat vastaan huokaamassa!
Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.
"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.
"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, surullista mieli-alaansa.
"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".
"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn omainen".
Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin taas kohosi.
"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle tässä".
"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "Sinäkö olisit ilmoittanut?"
"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".
"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli".
"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei,
Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".
"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.
"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.
"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".
"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, että totuus on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut. Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"
"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi tuskallisesti Juhana.
"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin muotonsa korkeutta kohden.
"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".
Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.
"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".
"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo raamattu", lausui Yrjö.
Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".
"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! — Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.
"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.
"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.
"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen kautta ja kirjeen vei —
"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".
"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan niin rohkean".
"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.
"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".
Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.
Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään. "Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".
"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.
Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.
"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoi
Sipo Yrjölle.
"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.
"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy tähänki onnettomuuteen".
Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta ilmoitit!"
Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet silmissään.