XII.
Veli ja sisar.
Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.
Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asian laita Yrjön kodissa.
Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska, jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä. Karjalan kukka alkoi kuihtua.
Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.
Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.
"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty, ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan koettavat elää".
Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.
Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.
Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä. Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".
Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.
"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. — Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".
"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.
"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".
"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.
"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa siellä niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".
Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.
"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".
"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.
"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".
"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".
Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.
"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän ei tule hyvissä aikeissa".
"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".
Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät hyvää ennustaneet.
"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään tullessaan.
Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä sanat sisälsivät.
"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.
Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.
Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi sisarellen tulla.
"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".
"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"
"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.
"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.
"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! — Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".
"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.
"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".
"Sitä en usko", lausui Juhana.
"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan
Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".
Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.
"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.
Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.
"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:
"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".
Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.
"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".
"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.
"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.
"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.
Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".