XI.
Yöllinen taistelu.
Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.
Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.
Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille jäisi viisi miestä vartioimaan.
Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.
"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty ja nytkös este tulisi!"
"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin
Hovilaisille", sanoi Turuinen.
"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme", lausui herkkätunteinen Karjalainen.
"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".
"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".
"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat!
Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".
"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee".
"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.
"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.
"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.
Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.
"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".
"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi, mitä tähän sopi vastata.
"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasi
Sipo.
Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".
Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.
"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".
Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.
"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla, veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".
Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.
"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on itse joutunut koston omaiseksi".
"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.
Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".
Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.
"Missä Nevalainen?" huusivat he.
Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.
"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui joukon etupäähän.
Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa neljänä palaisena.
Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta.
Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.
"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".
Noita astui nopein askelin sisään.
"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs.
Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".
Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.
Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan vinnille.
Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat, katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.
Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.
"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.
"Näimme", nämä vastasivat.
"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät portaita alas".
Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan samassa kuului konttorista ääniä.
"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat valmiit".
Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.
"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".
"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon käännän asiamme".
"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni".
"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.
"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.
"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"
"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot pehmeämmiksi!"
"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.
Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin. Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.
Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja keihästen helinä kuului savun seasta.
Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen, joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.
"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö kopeasti.
"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".
"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, vaan kuinkas kävi?"
Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.
Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.
Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.
Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella, varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.
Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.
Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen saamme vasta nähdä.
Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.
"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat, kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta ole".
Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia talonpoikais-muotoja!
"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjottamaan!"
"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.
Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.
Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.
"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.
"Minä — tunnustan", virkkoi Pekka.
"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän
Pekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa.
"Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan
kylmään?"
Pekka sai nyt mennä.
"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausui
Yrjö.
Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi kymmenkunta valvomaan.