XIV.
Juhlapuoliset Hovilassa.
Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin puustellilla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestä oli jo Pielisiin ehtinyt ja arvoisa tuttavamme, rovasti Herkepaeus, oli kiiruusti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan Tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan päivänä jälkeen edellisessä kerrottujen tapausten. Hänellä oli muassaan pitäjäsluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä triumvirati eli kolmimiehistö tuli "lähettiläänä" kirjallisten "käskyin" kanssa, niinkuin senaikuiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään miten Hovilassa löytyvän omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettavat Tsaarin hyväksi. Rovasti lausui ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olisivat uuden järjestyksen tuntomerkkejä.
Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat Hovilassa panna toimeen puolisateriat, joille tavallista juhlallisempi muoto oli annettava.
Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin, Matleenan, oli, vastoin tahtoaan, täytynyt astua ammattiinsa ja noille "ryöväreille" valmistaa herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta ja Jumalan pitkämielisyydestä jopa Luojan käsittämästä neuvostelusta, joka salli Herran palvelian läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatointa, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan mystilliseen syvyyteen ja maistettuaan lientä, mörähti hän: ainakin ryöväreille kelpaa!
Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo, lausuen:
"Herran rauha! kas mummoa. Punainen kuin liesi!"
"Niin armollinen, korkiasti oppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartuen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti. Te olette susien joukkoon joutunut!"
"Elämässä kohtaa meitä vastukset", sanoi Herkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän melkein terveeltä".
"Jumalan kiitos, jos en olisiki terve, niin en tietäisi miten kaikkia sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane isompaa kuormaa kellekkään, kun minkä kukin kantaa jaksaa".
"Oikein", vastasi rovasti, jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emä-kokki!"
"Hm", hymähti Matleena. "Ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt".
Rovasti, jolla oli jotaki puhumista pitäjäsluutnantin kanssa, lopetti nyt puheen, mennen pois kyökin ovelta.
"Kunhan tästä paistista tulis hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen pitää onnistuman; rovasti kyllä tietää kuka tämänki paistin mamma on".
Hetken kuluttua olivat ruat valmistuneet ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjäsluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä käskettiin myös Jessenhaus aterialle; vaan hän kielsi tulemasta. Isompaan pöytään istui parikymmentä henkeä; kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartiaväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl söivät erillään muista.
Rovasti kohotti, kun ensi ruokalaji oli nautittu, lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erittäinki huomioomme pystyy. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituski. Ja tämä seikka onki syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä julkean sanoa: Nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina voitolle pääsee ja rehellisyys maan perii. Ettäs asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa, kiitollisuuden velassa itsillenne —"
"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.
"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vaan välikappaleena", virkkoi kainosti Herkepaeus.
"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänetöinnä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljon tietävän.
"Hyvät ystävät Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Herkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut".
"Päin vastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja mulla ovat perheelliset olot semmoiset, että ne nostavat huolten pilvet otsillemme".
"Valitettava asia!" sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotai, mutta sinulla, veikkoni, en ymmärrä mitä perheelliset olot voisivat pahennusta matkaansaattaa".
Yrjö kertoi nyt puol'ääneen rovastille asian.
"No, jopa oli hän rohkea, uskallan sanoa", virkkoi Herkepaeus. "Ja mikä etu hälle tuosta ilmoituksesta olisi ollut".
"Mun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen vanhempia kunnioitettiin ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kun vanhuus, joka hullutuksia vaan toimeenpanee".
"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaanki", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukottelemisen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimitän läsnäolevaiset täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopivin semmoiselle rikokselle. Siinä en armoa ai'o puoltaa, koska rikos on mitä pahinta laatua", virkkoi hän ja tuo kamala välähdys ilmausi hänen silmissään.
"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur", jupisi Herkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän tekoaan katunut?"
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut".
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Herkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muiden todistuskappalten kautta selville saatu", virkkoi Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", sanoi Herkepaeus. "Sitten ottakaamme tarkastelun alle tämä merkillinen asia. Sisares tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — hänet tutkia".
"Minä luotan aivan herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.
"Hyvästi lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta, kun kiitos olkoon herralle tästäki ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeski meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen".
Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä ovat Kajaaniin lähetetyt, paluutettiin, kun olivat peninkulman matkaa täältä kerenneet?"
"Kuormat? Mitkä kuormat", virkkoi Herkepaeus. "En ole mitäkään kuullut.
Kerro veikkoseni".
"Asianlaita on seuraava", lausui Sormuinen, hyvin tytyväisenä siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähän ennenkun Hovilan olimme valloittaneet, olivat majurin vainukoirat (suokaa anteeksi, vaan vertaus lie sattuva) kerenneet lähettää kaksikymmentä yksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä kuormia paluuttamaan. Koetus päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävät muutaman virran poikki proomulla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat valloitettiin ja nyt ne ovat taas täällä".
"Hyvä työ!" virkkoi rovasti. "Ne uljaat talonpojat!"
"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majurin tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomus on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisi tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syttyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Vaan ainaki saamme ennakolta kuulla, jos ja milloin hän tulee. Minä varoitin Ikosta että, ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, ensin lähettää tänne sana, kun majuri on näkyvissä ja Ikonen kyllä muistaa niin tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voittoamme ja oikeutettua saalistamme; voimme —"
Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, jottei hän voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olut pokaalin, kallisti hän sen ja melkein tyhjensi sen sisällön, sammuttaakseen janoaan.
"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siltäpä vähän näyttää".
Ikonen ähkyi ja pyyhki otsastaan hien. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen kuulioihinsa, jotka "intenti ora tenebant" (niinkuin vanha Virgilio sanoo) ja rupesi nyt, samoin kuin muinoin Aeneas, retkistään latelemaan.
"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", — alotti Ikonen.
"Siinä pakkasessa!" puol'huudahti Karjalainen, jonka muoto runsaasta ruasta ja juomisesta hohti kuin iltarusko.
— "Olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä peninkulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kun puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle, metsän rinteesen, majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiini; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpyminä, sillä olipa oikia irjanne. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastaan laputtaa. Pakkanen alkoi aina ankarammin ahdistaa; varpaita alkoi kirvellä ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, tuota hartaasti odotettua ja aloimme tuumia, josko kärsisi tässä yön viettää tai pitäisikö Rintalaan, johon oli puoli peninkulmaa, yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majuri oli vaeltava. Siis päätimme kuitenki odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enään jäljellä oli. Vihdoin, puol'yön aikana, kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa hiirtä vartoo, niin meki nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan aseilla varustetut. Nyt — hetki oli tullut — yks, kaks — me hyökkäämme tulijain päälle. Ensi reessä ajoi yksi ainoa mies. Me hyökkäämme hänen niskaan kolme henkeä. Nyt on Affleck kiini —"
"Hurraa", huusi Karjalainen ja yleinen riemu ilmausi läsnäolevien muodoissa.
— "Mut ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet kahdet seuraavat re'et. Ensi työ oli avata reissä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensi re'en mies oli turkkeihin aivan kätkeytynyt. Tuskin kaulus kuorittiin alas ja — hast du mir gesehen, niinkuin Jessenhaus sanoo jotai kummastellessaan — näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama —"
"Majurin kirjurin?" huusivat useat.
"Juuri sama mies", lausui Ikonen.
"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", jatkoi Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ett'emme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme tulleet näin toiveissamme petetyiksi. Saivat siis vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä maltti on loppunut. Eivätpä edes olis tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi; vaan sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolen päivän aikana tuleva Nuolijärven salmelle. Aikomus oli meillä estää majurin tuloa ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy paraiten ehkästäisiin. Koska vankimme voivat olla meille suureksi avuksi, vannotimme heidät ettäs pitäisivät meidän puolta. Me asetuimme syvän laakson törmille ja olisimme varmaanki saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me, heidän vannottuaan, päästimme irti, hyppäsivät äkki arvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme".
"Ja kuinka voitte te Hovilaisten sanansa pitäväisyyteen luottaa", sanoi Nevalainen kärtyisästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta ylitsemme".
"Vaaraa emme pelkää enemmän kun sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.
"Se kohta nähdään ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.
"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassa", sanoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olis voineet häntä vastustaa".
"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistaukaamme vastarintaan. Tän'iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesän jako".
Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.
"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme tai kuinka ystäväni?" virkkoi Herkepaeus.
"Oikein", kuului yleisesti.
Ruokapöydät korjattiin nyt piakkoon pois. Monen päiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin olevan sen miehen, joka ei ketään, jolle hän vihassa oli, säästänyt. Nyt erittäinki, jos milloinkaan, oli Affleckilla syy osoittaa ankaruuttaan. Sen kukin sisässään tunsi, vaikk'ei suinkaan sitä kellenkään ilmaissut.