XV.
Simo Affleck.
Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät sanottavia matkaansaa. — Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.
Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa, hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin kauan kun piisasi.
Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.
Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. — Itsekuki riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan, jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.
Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.
"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä, tomun lapsia, ahdistavat. — Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia".
"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu kaikki: sen nyt tunnen. — Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"
Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.
"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".
Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.
Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista odottamaan ryntäystä.
Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.
"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä ajajan suusta, joukon etupäästä.
"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen sortajille kostoa", kuului vastaus.
"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.
"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.
"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".
"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".
"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.
Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän taas Juhanalta.
"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön vaikka henkeni".
"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" — Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"
"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten estettiin".
"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa suoraan".
"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.
"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen.
"Muistakaat talonpoikia!"
Uhkaava aseiden kalina kuului.
"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"
"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"
Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle,
Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin. Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.
Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen. Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.
"Älkää ampuko ennenkun ne p——leet ovat kymmenen askeleen päässä", sanoi hän.
Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään hyötyä.
"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoneen seisoi.
Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle. Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.
Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen. Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.
Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".
Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.
Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli juuri kartanolle tulemaisillaan.
Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.
Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean ulommaksi.
Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi ilmaantua.
Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan, josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p——lettäkään peljännyt", oli muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.
Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.
Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.
Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa, talonpoikain tullessa Hovilaan.
"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".
Björn hieroi hiukan kämmeniään.
"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".
Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja kokematoin —"
"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri puheen.
Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.
"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".
"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.
"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut — enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä sanojaan.
"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi portviiniä".
"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck. "Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"
"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut", lausui tiitterä kokki.
"Kyllä", — virkkoi majuri — "Aika on levolle mennä. Pane nyt, mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h——tinlainen nälkä".
Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä, jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. — Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi Hovilaan.