XVI.
Sipo Nevalainen.
Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa, pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.
Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.
"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"
"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! — Sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään, kun nytki. — Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".
Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää, jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen, kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.
Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa, joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.
Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään uskottua.
"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen".
"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan —?"
"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".
Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta lähtien hevostaan lyönyt.
Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti kohta tunteensa.
Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.
Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.
Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.
Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan. Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli reen luona ja puikahti sen kannoille.
"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita.
"Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"
"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".
"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet ehkä unhottanut".
"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.
"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et palaakaan".
"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".
"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita. "Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".
"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja; anna mun olla rauhassa".
Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti, ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.
"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt", virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".
Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa takana.
Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa kutistuvan; hänen kaulasuonensa alkoivat pullistua; samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onnetoin ei voinut paikalta liikahtaa… Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän uhrinsa kuristi.
Kun noita näki hengen paenneen hänen uhristaan, heitti hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.
Ei ketään matkustajaa sattunut tielle, silloinkun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Kun tulivat lähemmäksi, näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.
Murhaa tutkittiin ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Vaan todistusta ei voitu kyllin saada ja asia jäi siis sikseen.