XVII.
Loppu.
Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.
Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos hän saisi elon korjata.
Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä hedelmänki pitää.
Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.
"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana — joka, niinkuin lukija arvannee, oli kylväjä — lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli ollut hänen vaimona.
"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".
Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan sanat.
Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.
"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.
Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan. Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".
"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".
"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut".
Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita — vanha miehen- ja vaimonpuoli — jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.
Tämä — puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä — lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.
Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.
"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään
Juhanan.
"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenki".
"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä kunnon poika!"
Vanhus sulki Juhanan rintaansa kohden. Kyynel kiilsi hänen silmissään ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä ole meillä ollut — ei, peto vieköön".
Vanhus polki puujalalla tantereesen, jotta se tömähti. Nyt Elsa saapui kartanolle.
"Tässä on vaimoni; tuossa setä Jaakko ja täti Matleena, josta sulle,
Elsa, niin usein olen puhunut".
Vanha Nevalainen tuijotti tuohon suopeannäköiseen Elsaan ja hänen ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit sinä Matleena tyttönä — no no — ainaki yhtä kaunis — hm — se on tietty".
Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin sisälle, jossa nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko tuskin voi silmiään kääntää tuosta viehättävästä emännästä ja Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingillä (joka, sivumennen sanoen, oli naimisissa hänki) ei voinut "lähestulkoonkaan" Elsalle vertoja vetää.
Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa ja nuoren sekä vanhan parikunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan Jaakon temperaturi kohosi vähitellen korkeampiin asteviivoihin. Hän rupesi puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä tapauksista "siihen aikaan".
Vaan yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta. Vanha Matleena sattui kysymään, josko Sipon murhaajasta oli selkoa saatu.
"Ole ääneti hänestä, joka isänmaansa petti", huusi Jaakko. "Olkoon hänen nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu".
"Jätä kosto Herralle", huusi Matleena.
"Tuli ja leimaus", ärjäsi Jaakko. "Semmoinen, joka isänmaansa pettää, hänestä ei ansaitse puhua. Hän on tuomionsa saanut. Jaa — Älä keskeytä mua, Matleena. Sipo oli ennen mies, vaan hän ei koetuksen aikana kestänyt, vaan laukesi — mutta tuossa istuu poika, joka isänmaataan tietää arvossa pitää. Sinä kunnon poika!"
Juhana, joka huomasi että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä vanhan Jaakon läsnäollessa, jolla oli oma ajatuksensa asiassa, jota ajatusta ei mikään ihminen olisi voinut hänessä muuttaa tai edes lieventää, johti puheen toiselle tolalle. Kohta vanha Jaakko taas oli sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.
Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavatki, jotka vanha Jaakko vaimoneen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston, suloisen ja kauniin kuin ihana kevätpäivä.
* * * * *
Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Pari vuotta myöhemmin Pielisläiset rupesivat vastustamaan Affleckia. Näitä kukistaakseen ja veron maksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi Nierrothilta pyytänyt ja saanut 100 ratsumiestä. Kun Venäläiset tämän kuulivat, pelkäsivät he näiden ratsujen hyökkäävän Pielisistä rajan yli ja lähettivät rajaa suojelemaan 300 rakuunaa ja 160 kasakkaa. Mutta kenraalimajuri Lybecker, tuo "Ison vihan Klingspor", Nierrothin jälkeinen päällikkö, oli kutsunut nuo 100 ratsua pois. Seutu joutui täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli, yhtyi Pielisläisiin ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli työnä kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712 tapahtui paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa. Turunkorvan talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja poltettiin, Affleckin rouva, 7 lasta ja 7 palveliaa vietiin vankeuteen Venäjälle, josta eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa Affleckin ei huolineen maksaa heidän pääsemisensä lunnaita.[7]
Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä toukok. 9 p. 1724.[8]
Arnkijl Sarkasodan aikana menetti ei ainoastaan vähäisen omaisuutensa, kaikki kirjansa ja paljon kantamia verorahojaan, vaan sai itsekin kärsiä paljon kiristystä ja kuristusta, josta vasta pääsi puoli hengissä ja aivan alastoinna.[9]
Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänen, kahden sotamiehen kanssa, lähetti nimittäin tulliverokantaja Juho Hoffrén (Jessenhausin appe) takavarikkoon ottamaan nuo 4300 kyynärää Venäjän puolelta tuotua sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko matkaansai Sarkasodan.
Viiteselitykset.
[Footnote 1: Nimittäin sen nimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.]
[Footnote 2: K.A. Castrén: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista IV. 1650-1750, Siv. 49.]
[Footnote 3: Vähäpätöisinki voi joskus mahtavimmille olla avuksi.]
[Footnote 4: Kauhea akka.]
[Footnote 5: Mukaelma. Vrt. Kutltr. Toinen painos. II 42 ja 43.]
[Footnote 6: K.A. Castrén. Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750, siv. 52.]
[Footnote 7: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista, siv. 63.]
[Footnote 8: Sama teos, siv. 62, muist.]
[Footnote 9: Sama teos, siv. 61.]