II

Rovasti.

Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän. Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan. Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.

Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin päiväpaisteen kimmellys iljangolta. — Tätä miestä muuten pidettiin suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.

"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.

"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin punastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."

"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"

"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja
Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."

"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa."

"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.

Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää."

Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Hengenmies jatkoi:

"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa, niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."

"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton sietää."

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."

"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä armeijaa."

"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. Minä saarnaan tulevana pyhänä."

Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja —"

"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.

"Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."

"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. — Kas, kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin touhuiseksi saanut?"

Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan, mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."

"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."

"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi oma."

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän orjiksi voi olla aiottuja."

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.

"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, — jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta ryssän kanssa liittoon."

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.

"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa."

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" —

"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kuin sinä."

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."

"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti talonpoika vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.

"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.

"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla, olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen.

"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen, niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti oveen.

[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.

Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.

[1] Kauhea akka.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.

"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?" kysyi Malla.

"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.

"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, — puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla.
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."

"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle, saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa aluksi, jos olet minulle avullinen."

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."

Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin katosi.

"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistasi."

Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki kykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean talonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."

"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.

"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä."

"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu, silloin menen."

"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."