III
Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon sulouden nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu johtava sija.
Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. — Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.
Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään siloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin tunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat hellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää Juhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. — Juhanan kaksi vanhempaa sisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä Rautalammilla.
* * * * *
Oli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan portailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.
"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan", haastoi Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa."
"Rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin tyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän aikaa."
"Niin, toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, mutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä."
"Arvatenkin", sanoi Katri; "viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan ketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen."
"He ovat ehkä itse syypäät siihen", arveli Nevalainen.
"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.
"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi, ja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse."
"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla", pelkäili Katri. "Olen kuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona."
"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", vakuutti
Sipo.
"Mitäs ne pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat eilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan seipäällä, kun hän koetti heitä estää."
"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi tuo uhkaava pilvi. "Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee koston hetki."
Juuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.
"Jumalan rauha", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään. "Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden merkitystä."
"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muita pimittämässä. Minä en halua selitystäsi kuunnella."
"Sipo Nevalainen", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan eteenpäin, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme."
"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen määrääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä paholaiselle."
"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla ehdotustani — ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua onnettomuudesta."
"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken", lausui Nevalainen. "Mene muiden luo etujasi tarjoomaan."
"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle", pyysi noita.
"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", epäsi Sipo kärtyisästi.
"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä."
Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa puhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta olivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.
Päivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle:
"Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon,
hovilaisiahan nuo ovat!"
Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.
Tänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus. Harvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikäinen.
Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti ryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen, ja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään palvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain suhteellista.
Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista hovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla ja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa pää-omituisuudet. Tämä kolmas — henkiherra Rietrikki Arnkijl — oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.
Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä epätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa — Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei siltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista palattuansa.
Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka kuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi."
"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen minä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn."
"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään vastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat ovat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla."
"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea tila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada nähdä kuninkaallisen kirjeen."
"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" murahti Jessenhaus.
"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, "mutta nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka kirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä suorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen."
"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen alamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu."
"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", vastasi Nevalainen. "Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa kukin itseänsä puoltaa."
"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."
"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo naurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee kantaa, niin suostun maksuun."
"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta väristen, "ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten maksaisi?"
"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä perustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa", kieltäysi Sipo.
"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.
"Saatavanne!" naurahti Sipo.
"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi on edessä."
Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin mennäksensä sisään.
Nevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli pääsy teljetty.
Mutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät tästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos. Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä, kartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja siirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.
Hän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja kantoi ne sitten takaisin.
Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.
Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti
veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.
Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta. He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."