V
Elsa.
Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.
Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi heleästi ja suloisella äänellä:
Enpä tiedä enkä taida selkeästi selvitellä, mikä juoksi mieleheni, mikä aivohon osasi aivan ankara ajatus, — mikä syttyi syämmeheni, tuli ennen tuntematon, kun ma vuotta viisitoista olin jättänyt jälelle. — — — — — — — Tuolla sytevi syämmen peitetyissä pohjukoissa toivon tuli tuntematon, tuli outo ja tukala, jot'en saata sammutella enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti kaikki kieleni tarinat, tuonne aivoni ajatus, tuonne suosio syämmen toivon poluille pimeän, ahtahille aavistuksen, syämmelleni suruisten, syämmelleni suloisten!
Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."
Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään saanut Elsan silmät kyynelehtimään.
Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.
"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."
Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen käyttäytymisen vaikutelmaa.
"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään."
"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.
"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."
"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.
"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."
Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.
"Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."
Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä. Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.
Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.
Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.
Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"
Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"
Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen nopeammin sykkimään.
"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.
Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne häntä veti voimallinen kaipuu.
"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.
"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."
"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin aavistanut, että sinä olit niin lähellä."
Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.
Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta. Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.
Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.
"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille, ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"
"Sillä?" toisti Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa."
"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.
"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua? Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."
"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista kohden."
Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.
Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.