VI
Isä ja poika.
Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan. Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.
Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.
Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.
Juhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa hämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä. Hänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle saatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää käsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen jatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän huudahti: "Ei, minun tulee saada täysi selvyys!" ja hän riensi ulos huoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä luo.
Tyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää ajatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät ovat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää puoliansa."
"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.
"Minun ymmärtääkseni", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaampaa koettaa sovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa vihollisvallan torjumisesta", lausui Nevalainen.
"Isä", sanoi Juhana, "pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne".
"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isä, väärin", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista hänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.
"Sinä näytät erityisen levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mielialan.
"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutunut viekottelijan vaikuteltavaksi."
"Viekottelijan?" toisti Sipo kummastuen.
"Niin juuri", sanoi Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet."
"Älä nyt rovastia syytä", sanoi Sipo naurahtaen. "Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kumma? Hakekaa läpi taivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa kavallus!"
"Kavallus!" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori, ymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit varmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon kostaa."
"Voi, isä!" lausui Juhana levottomasti; "minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen."
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en tahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä perusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä."
"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!" toisti Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, — kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme!"
Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."
"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."
"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä kuin olet tullut."
Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli lähtenyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."
"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin", vakuutti Juhana. "Kun voisin keksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni ilmiviholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "Pääni on niin kuuma. Tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja sitten —"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.
Juhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä ilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan: "Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisikin, uskaltaisi; sillä — ", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin menneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.
"Onneton isä", jupisi Juhana. "Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi estää, mutta isäni — — —".
Juhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: "Onnetonta on, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!" Samassa hän riensi pois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan asuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.
Tulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: "Mitä sinä minulta tahdot?"
Sipo Nevalainen — sillä hän se oli — viittasi tyynnyttävästi kädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "Minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen sinua runsaasti."
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet minua kerran kohdellut pahoin ja — niinkuin silloin sanoin — onni on sinusta kaukana."
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", pyysi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi kohtelit!"
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö, että tuo käsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä ärsytä minua!"
"Sinä uhkaat!" naurahti Malla. "Mitä voittaisit, jos minut surmaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen."
Noidan vakava puhe teki tehonsa. "Minä tosiaankin tarvitsen sinua", myönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenkin estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry. Noita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuomenna; silloin on täysikuu."
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Höyryn seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa."
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja vielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten suljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.