VII
Hovilassa.
Seuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme uskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä aseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi Kaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne, joka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. "Olisinpa esimerkiksi kärpänen."
"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.
"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää, mitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät."
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa arvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa."
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja sen sellaiseksi. Ja Arnkijl — hm — en tahdo sinua, Fredrik, loukata — hm — jääköön sikseen."
"Minua et loukkaa, jos sanot", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.
"He sanovat — hm — että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli vähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole — sitä olen vakuuttanut."
"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", muistutti Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa", vastasi Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen, niinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia olisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi tulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja huolettomuutesi."
Björnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa Jessenhausia, vaan lausui: "Sinulla on aina minua vastaan nurkumista. Jos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin minäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin korviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä koetetaan parjata hänen edessään."
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen. Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."
Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli arvannut.
"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin."
"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka olisi varsin terveellinen kukkarolle.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän,
Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".
"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin."
"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.
"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeeseen".
Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.
"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään", huusi hän, "mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta, ja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte."
"Ka — joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin, ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä.
Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän.
Tuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla."
"Minun käskettiin tuoda tämä kirje", ilmoitti vieras ja ojensi
Jessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi huudahti hän: "Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat jalat."
Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa? Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.
Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."
Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."
"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää", uhkasi Finne.
"Se on oikein, Björn", kiitti Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä", esitti hän.
"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää kaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli kovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai talonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.