VIII
Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla ylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti Haerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla puolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa laski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen horroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta, mutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen."
"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen", jatkoi rovasti. "Luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin runoilija sanoo."
"Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon saavani palatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä".
"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein", sanoi Nevalainen.
"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Haerkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseeseen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno imperio subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kuin Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeellinen ja siinä punctum."
Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje, toivon ma."
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua", arveli Nevalainen.
Aterian päätyttyä lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän kaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden osoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi."
"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia iankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: "Tietävätkö nurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe sinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei tarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta."
"No, silloin lienette varmoja", naurahti Haerkepaeus.
Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat hyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille, jotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpikin kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa olkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt kantimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin", sanoi Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet."
"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?", kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi venuskaa."
Vakava Turuinen rykäisi.
"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa", sanoi Nevalainen.
"Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi
Nurmeksesta. Se on ensimäinen ehto."
"Vaan emmehän uskostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti emme", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja."
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Niin, kosto! Kun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat rikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee."
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" haastoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet salaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon."
"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin."
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat taaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä muut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat he takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan peräkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli heidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa kärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi eivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.
"Meidät on varmaankin petetty", sanoi Nevalainen Sormuiselle. "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa lähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole vielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa."
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen rinteeseen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", vastasi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet olemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää."
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne."
"Ja te olette maankavaltajia", ärjähti Arnkijl, "ja siitä saatte vastata oikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enää kannata ajatella."
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta."
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan hovilaisista.
"Sinä hävytön rakki", kähisi Karjalainen, "olet varmaan käynyt kotirauhaani rikkomassa!"
"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä", vastasi äkäinen renki.
Mielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun hovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä neljää vastaan.
"Tuosta saat viime kappain päällisiksi", huusi Sormuinen ja sivalsi Björniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan lappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjäasiaa."
"Sinua raukkaa!" karjaisi Nevalainen. "Vai sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja väitti: "Ei tässä enää auta vastustaa."
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin rohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen. Kohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu taakse.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa pyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa. Hovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen suoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi käsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista renkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan; ainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.
Hevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet kärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli sillalle päin ja jupisi: "Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä kertaa."
Hetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti
Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen
Sipolta kädet seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.
"Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen. "Kuka olisi uskonut: sininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa."
Talonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä saivat hevosen.
Björnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen perälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.
* * * * *
Palautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui äänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut. Hän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa hovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta siitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Luulenpa, että Juhana tämän teki", ajatteli hän; "poika pettänyt isänsä!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat houkutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi lausuen: "Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta hovilaisilta se vielä peritään."
Arnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava, joka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen talonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.