XIV
Juhlapuoliset Hovilassa.
Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän onnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa tuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen, neuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan edelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan pitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli "lähettiläinä" kirjallisten "käskyin" kanssa niinkuin senaikaiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava tsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden järjestyksen tunnusmerkkejä.
Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna toimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.
Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita. Hovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt ryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille "ryöväreille" herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta, Jumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta, joka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen ja maistettuaan lientä mörähti: "Ainakin rosvoille kelpaa!"
Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen:
"Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!"
"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti", virkkoi Malla kumartaen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut susien joukkoon!"
"Elämässä kohtaamme vastuksia", sanoi Haerkepaeus, "mutta meidän tulee ne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä."
"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa kuin kukin jaksaa kantaa."
"Oikein", vastasi rovasti jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea emäkokki!"
"Hm", hymähti Matleena, "ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta vuotta olen herroille emännöinyt."
Rovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti nyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.
"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen pitää onnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on."
Hetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle. Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla puolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja Sormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle, mutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä henkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl aterioitsivat erillään muista.
Ensimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli Tukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat! Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja hämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi hallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme oikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet. Mutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa itsellenne —"
"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.
"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena", virkkoi kainosti Haerkepaeus.
"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat äänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.
"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Haerkepaeus, "näytätte närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään loukannut."
"Päinvastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot semmoiset, että ne tuottavat meille huolta."
"Valitettava asia", sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta olen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset olot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen."
Yrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.
"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon", virkkoi Haerkepaeus. "Ja mitä harrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan tehtävään?"
"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin vanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää enemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia."
"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen katseessaan.
"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut tekoaan?"
[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut."
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla saatu selville", ilmoitti Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — kuulustella häntä."
"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.
"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."
Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä, milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin, palautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?"
"Kuormat? Mitkä kuormat?" elähtyi Haerkepaeus. "En ole mitään kuullut.
Kerro, veikkoseni."
"Asian laita on seuraava", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähää ennen kuin olimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet lähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan kuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä muutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä."
"Hyvä työ!" kiitti rovasti. "Nepä uljaita miehiä!"
"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi, niinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta kuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän ryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on näkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa täällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme —"
Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt, ettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison olutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön, sammuttaakseen janonsa.
"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siitäpä vähän näyttää."
Ikonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt pari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte retkiänsä selvittämään.
"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", — alotti Ikonen.
"Siinä pakkasessa!" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta ruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.
— "olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne täältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan kylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa. Pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti odotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö Rintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme kuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin puoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin mekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan asestettuja. Nyt — hetki oli tullut — yks, kaks — me hyökkäsimme tulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa kolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni —"
"Hurraa", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien muodoissa.
"Mutta ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös valloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri käännettiin alas, ja — ihme ja kumma — näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama —"
"Majurin kirjurin?" huusivat useat.
"Saman miehen", vahvisti Ikonen.
"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", pitkitti Ikonen kertomustaan. "Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun olimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes olisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä (siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle. Meillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska vankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään meidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme varmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän vannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille tiedon aikeistamme."
"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa", päivitteli
Nevalainen äreästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme."
"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.
"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.
"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan", jatkoi Ikonen. "Emme siis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa."
"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet. Nyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa tapahtumaan pesänjako."
Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.
"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?" virkkoi Haerkepaeus.
"Oikein", kuului yleisesti.
Ruokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei säästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos milloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi sielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.