XV

Simo Affleck.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten otettaisiin vastaan. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvinut Hovilaan "pesänjakoa" toimittamaan, mutta heillä ei ollut sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretkaan voimat eivät sanottavia saa aikaan. Majurilla taasen oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvottelu, ja sitten lähdettiin puolustustoimiin. Kun oli monta kättä käytettävissä, ehdittiin vähässä ajassa valmistautua melkoisesti. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle kyhättiin kartanon lähelle hirsistä korkea rintavarustus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin pitkälle kuin riitti.

Majurin vangittu vartioväki oli saanut vihiä herransa tulosta, ja sitä kaitsemaan täytyi jättää joltinenkin määrä talonpoikia.

Lyhyt joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sees, idästä nousi täysikuu runsaalla hohteella valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. Kukin riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majurin odotettiin tulevan. Täällä johti pitäjänluutnantti Ahlholm; Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat hänen joukkoaan. Kartanolle oli asettunut melkoinen parvi olemaan varuilla, jos majuri tulisi jotakin takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unohtako) rovasti Haerkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puolustamaan oikeuttansa ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista muskettia vasten nojautuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, jolta herttainen kuu ja suurimmat tähdet tyynesti loistivat maahan.

"Te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" mietti Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa sieltä tarkkaatte niitä pieniä jokapäiväisiä huolia, jotka meitä tomun lapsia ahdistavat. Tuntuupa ikäänkuin korvissani kuulisin kiitoskuoronne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille, taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia."

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti maailma edessäni; olin rikas, minulla oli kaunis, hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On minulla nytkin tavaraa, mutta rakkautta puuttuu, ja silloin puuttuu kaikki: sen nyt tunnen. — Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinuksen ennakkomääräysoppi, joka on niin monta etevää sielua kaikkina aikoina hurmannut ja vanginnut, oli alkanut juurtua myös Nevalaisen mieleen.

"Mitäpä tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki turhat epäilykset. Tulkoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki lähestyy, sen tunnen."

Sipon viime lause johti hänen ajatuksensa takaisin laveilta retkiltä tosioloihin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puolustajat odottamaan ryntäystä.

Maantiellä seisoi lähellä Hovilan kujan suuta mies, joka näytti miettivän kääntyä kujalle, mutta oli pysähtynyt kuullessaan etempää maantieltä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäisi jyreällä äänellä ratsastaja joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen häpäisemistä ehkäistä", kuului vastaus.

"Nimesi?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi puhuteltu.

"Juhana Nevalainen!" toisti kysyjä. "Semmoista ei ole Nurmeksessa."

"Hän on Sipon poika", vastasi usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme."

"Hän on meidän puoluetta eikä ryssän ystävä", lisäsi muuan.

Ratsumies oli hetken ääneti. "Mitä tässä seisot?" kysyi hän taas
Juhanalta.

"Morsiameni on ryöstetty Hovilaan, ja tahdon hänet pelastaa, menköön vaikka henkeni."

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläkin oli selin kuutamoon, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" — hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnettoman morsiameni, jonka tunnoton veli on riistänyt kotoa ja vienyt talonpoikain tuomittavaksi sen vuoksi, että neito ilmoitti Hovilaan Käkisalmen retkestä, joka siten estettiin."

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen suoraan kujaa."

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjaisi majuri. "Miehet!" lausui hän väelleen; "muistakaa talonpoikia!"

Uhkaavaa aseiden kalinaa kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri hammasta purren. "Mutta annahan kun minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkaraselkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona! Ties mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tienne menee", viittasi majuri sitte niille kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkää hyökätkö ennenkun laukaisen pistoolini kujan puolelta. Vasempaan, mars!"

Nuo kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle.

Kuutamo valaisi nyt selvästi ratsumiestä. Hän oli harteva ja iso kasvultaan. Päässä oli kypärä, jonka alta tuijottavia silmiä saattoi kooltaan verrata Venäjän kolikkoon. Kasvot oli ryppyiset, ja erityisesti pisti silmään kaksi syvää vakoa suun kummallakin puolen. Posket olivat lihakkaat, ikäänkuin hervottomasti riippuen alaspäin ja vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin kavioiden töminää ja sitten askelten kopinaa ja olivat valmiit vastarintaan. Pitäjänluutnantti Ahlholm rohkaisi heitä, vakuuttaen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck.

"Älkää ampuko ennenkun ne p—leet ovat kymmenen askeleen päässä", kielsi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marssitti heidät kujalta pellolle ja pakoitti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksesta, josta ei nyt ollut mitään hyötyä.

"Ampukaa ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, mutta laukaukset eivät tuottaneet vahinkoa. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoineen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miehineen hyökkäsi pihalle. Juuri tallin nurkasta kääntyessään hän hätkähtäen näki isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen kalpeni huomatessaan poikansa. Hänen kädestään putosi musketti; hän tirkisteli tulijaan äänetönnä kuin aaveeseen. Hänen poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi Sipo siten ikäänkuin lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaa! Hän julkeaa katsella minua silmiin!"

Sipo sieppasi pudonneen muskettinsa, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Kuului pamaus; ruudin savu esti Sipoa selvästi näkemästä eteensä, mutta kuitenkin huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta hälventyi pian muihin tapahtumiin.
Affleck oli juuri tulossa kartanolle.

Vielä hetki, ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri, ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.

Tavattoman kylmäverisesti johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Muuan talonpoika rohkeni tarttua hänen ratsunsa suitsiin, mutta pistoolin laukaus karkoitti uskalikon.

Yleinen häiriö alkoi päästä valtaan talonpoikien keskuudessa. Ne, jotka vartioivat Hovilan varusväkeä, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta tulivat näkyviin Jessenhaus, Björn ja Arnkijl; heidän lisäkseen alkoi ilmaantua muitakin.

Rovasti Haerkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo ensi laukauksia ammuttaessa "mennyt katsomaan, vieläkö Affleckille oli lisää väkeä tulossa". Samoin uljas pitäjänluutnantti Ahlholmkin, joka "ei p—lettäkään peljännyt", oli siirtynyt toiselle näyttämölle, missä asiat eivät käyneet näin hullusti.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän lopettaa poikansa henkeä. Kuula oli sattunut Juhanaa oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystyyn ja astui isoon pirttiin, jossa hänen haavansa pestiin. Hänet pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Verenvuoto oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ja ne talonpojat, jotka oli saatu kiinni, kartanon isoon pirttiin. Ensin hän tutki, millä kannalla asiat olivat olleet talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck, "vuodeksi olet erossa palveluksestani. Sinä olet huoleton poissaollessani. Se ei kelpaa."

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla on kykyä, älyä ja samalla kestävyyttä. Sinä olet tästä alkaen ensimäinen veronkantajani niin kauan kuin sen luottamuksen ansaitset."

Arnkijl kumarsi syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansaitsematon ja kokematon —"

"Joutavia, — älä minulle tolkuta, me tunnemme toisemme", katkaisi majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat saaneet takaisin säihkynsä, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", huusi Affleck, "tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi."

"Miten voin teitä palkita?" sanoi Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", vastasi majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa vielä kiitosta kuullut — enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikäänkuin häveten edellisiä sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolelta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleena-kokin, "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, renskat ja portviini-pullot suihinsa. Rovasti joi portviiniä."

"Lohduta mielesi, vanha, uskollinen Matleena", sanoi Affleck. "Nurmeslaisten vero nousee tältä vuodelta kaksinkertaiseksi, ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit."

"Armollinen majuri, olisin halunnut ne konnat lihamy'yksi hakata", lausui tiitterä kokki.

"Kyllä kai", tuumi majuri. "Mutta on aika mennä levolle. Pane nyt, mummoni, ensin pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on hitonmoinen nälkä."

Matleena riensi toimeensa, ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotaisi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle, ja aamuyöstä nukkuivat majurin talossa kaikki, paitsi neljä sotamiestä, jotka olivat vartiona. Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä hekin yöksi Hovilaan.