XVI
Sipo Nevalainen.
Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin, pudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.
Sipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.
"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "mutta eletäänhän eteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!"
"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani —! No, sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään kuin nytkin. — Mutta asioiden pitää muuttua. Toisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck nuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!"
Näin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös matkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan Savonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin liikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön piti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää, kulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.
Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä oli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa, jotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.
Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään uskottua.
"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo vain rengilleen. "En viipyne poissa enempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En mielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen."
"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan —?"
"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisesti. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään."
Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta, sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kotoa lähtien hevostaan lyönyt.
Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kiitäessään taipaleella. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä, mutta pian hän kukisti tunteensa.
Alkoi lähestyä se aika, jolloin hopeankarvainen kuu menettäisi valaisemisvaltansa. Sinertävänpunaisena hohti itäinen taivaanranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, Sitten kellertäväksi ja sahraminkarvaiseksi. Kohta oli ilmaantuva päivän kultainen ruhtinas valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.
Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän olisi suonut päiväntulon viipyväksi.
Jokseenkin lähellä sen tien vartta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, missä luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona käväistessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin paluusta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponkin julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän arveli Sipon nyt varmaan olevan siinä tilassa, että hän taaskin tarvitsisi Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan saisi ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis jälleen siistiysi, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.
Aamuvalossa hän huomasi hevosella ajajan tulevan vastaansa. Lähempänä hän tunsi helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo huomasi pian noidan ja alkoi hutkia hevostaan, mutta samassa akka oli reen luona ja puikahti sen kannoille.
"Suo minulle kyytiä vähän matkaa, jotta saadaan tuumailla", lausui noita. "Mihin menossa, Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"
"En ole sinulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on minulle tärkeä; senvuoksi aioin koettaa päästä sinun pitkistä puheistasi."
"Hoo", virkkoi Malla, ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet kai jo unhoittanut."
"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.
"Vai niin", virkkoi noita ivallisesti. "Mutta minä pelkään, että sinä et palaakaan."
"Sinun pelkosi ei minuun koske", vastasi Sipo. "Nyt on parasta, että heittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle lähdön."
"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!" sanoi noita uhkaavasti. "Mutta minullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat kostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät."
"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja, anna minun olla rauhassa!"
Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon karjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut aiettansa toteuttaa.
"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi pettänyt", käski säälimätön noita. "Viimeinen hetkesi lähestyy."
Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: noita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.
Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan; kaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa… Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.
Kun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.
Ei ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.
Murhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Mutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.