KAHDEKSAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
v. DANN (katsellen piirustusta). Tuoss' yhdenmuotoisuus on tosiansa.
JULIA.
Oi setä, käydä soisin kuolohon.
v. DANN.
No mitä? Järvi tuolla ulkon' on,
Käy, syöksy siihen elämäsi kanssa.
JULIA.
Pilkatkaa! Miel' on mulla totinen.
v. DANN. Mi neidell' aiheena on murhetten?
JULIA.
Tuo herra Frank, kuink' kopeudessansa
Hän teitä vastaan käytäksen.
v. DANN. Tuot' älä, tyttö, pane mielehen.
JULIA.
Hän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän
Murhetta kantaa mustaa, kalvavaa.
Suvutta, ystävättä ketäkään hän
Ei etsi, eikä tunne arvoisaa.
v. DANN. Hän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.
JULIA.
Mut miks' ei hän, kun tavarastaan
Hänelle setä tarjoo apuaan,
Murheestaan tahdo luopua?
v. DANN.
Ma vastaan:
Miehuutta, jaloutta on se vaan.
JULIA.
Mut eipä käytöksensä kuitenkaan…
v. DANN. Se kohteljaampi olla sais, — en kiellä.
JULIA.
Hyv' olemasta älkää väsykä,
Sydäntänne te seuratkaa vaan vielä,
Jok' on kuin kulta kirkas, heleä.
v. DANN (tukiten korvansa). Oletko, tyttö, hourivalla miellä?
JULIA.
Tunnustaa täytyy mun nyt surukiellä
Olleeni käytökseen sen syyllisnä.
v. DANN.
Sä syyllisnä? Se viel' on hullumpata!
Kuink' ymmärtäisin tuota asiata?
Kuink' käytöksensä koskis sinua?
JULIA.
Sen selitän, vain kuulkaa minua.
Ma tyhmäst' tein kaks' ehdottelemata
Itsellen'.
v. DANN.
Arvoitusta vieläkin.
JULIA.
Sanoinhan, Frankin tunsin muinahin,
Köyhäksi tiesin hänet tavarasta.
Ylpeemmäksikin monta varakasta.
Mut silloin tulevaisuus loistavin
Kuvastui hälle vielä taiteen tiellä.
Hän saapui tänne, murretulla miellä
Nyt hänen tänne tulleen aavistin.
Nyt luulin hänt' ett' auttaa taitaisin.
Kun tiesin, ett'ei setä keltään kiellä
Apua, joka miehen uljahan
Laill' ilmestyy ja suosionne voittaa.
Ma silloin päätin keinoani koittaa.
v. DANN.
Ja keino tuo, jos oikein arvajan,
Varmaankin neroasi kunnioittaa.
JULIA.
Trygg ilmoittaa sai, että herra Dann
Tyrannin lailla rikkaan, mahtavan
Lakia mielellänsä muille laatii,
Kaikilta nöyryytt' orjallista vaatii.
v DANN (kummastuneena). Pitääkö kirota? Mik' olikaan Sill' aikomukses?
JULIA.
Ylpeyttä nostaa
Frankissa, jos se sammunut ois vaan.
v. DANN. Se nousikin?
JULIA.
Se nousi tosiaan,
Niin että kauhulla se mulle kostaa.
v. DANN.
Kun, neiti, saatit nyt mun tuntemaan
Tuon kauniin keinos, min sait kalliist' ostaa.
Sanoppa, kuinka niin sä tehdä voit?
Kuink' aikaa, paikkaa, kansaa valikoit?
Tää hulluinta on, mitä kuuluville
Sa mulle joskus toit.
Kautt' Trygg'in täten mua maalarille
Alentaa, keino tosiaan ol' uus.
En ymmärrä, mist' tuli vajavuus
Tää koulun-käyneen neiden tuntehille.
JULIA.
Sen, setä, aikaan sai naiskavaluus.
v. DANN.
Se juuri. Niin, mun nauraa täytyy sille.
Mut huomaatkos, mit' toimehen
Naiskavaluudellas sait tässä?
Miest' tuota nuorta lemmin, tahtoen
Hänt' auttaa kaikin muodoin elämässä;
Kun ystävänä tarjousta teen,
Tyranni olen hänen luullakseen.
Mult' ottaa lahjaa? Mieleens' ei se tulle.
Hän ylpeä on ylpeälle mulle.
Mit' tehdä voisi nyt? No, olihan
Sull' onnens' ohjat; oikeihin se teihin
Nyt ohjaa lailla viisaan ajajan!
Ma neuvoton en koskea voi heihin;
Puhella kanssaan tuskin uskallan,
Pelosta että juones paljastan.
JULIA.
Miks' setä koskee noihin kekäleihin,
Jotk' kaluavat kyllä mieltä jo!
Ah, tointua mun suokaa tuokio!
(Miettii hetken käsi silmien yli.)
Se laatuun käy, on neuvo syntymässä,
Niin oikein, vaikka päätä huimaisee.
Sormusta Frank tuo vielä kantelee,
Kuin Ruotsiss' ennen, sen näin äsken tässä.
Hän varmaan mitäkään ei sillä tee.
Muodossa koittakaa nyt lempeässä
Sit' ostaa, paljon siitä tarjoten;
Sill' onkin kivi ruhtinaallinen.
v. DANN.
No, koittaa saapi. — —
(Kuultelee, Askeleita kuuluu portailla.)
Vaiti, hän on lässä.