KOLMAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
v. DANN.
Niin on, kuin arka olisin,
Mies varakas ma, eessä nuorukaisen
Tuon köyhän, maassa miehen en senlaisen,
Niin jalon, suoran päässyt parihin.
JULIA (itsekseen).
No kiitos Herran, siis mä kuitenkin
Pelosta pääsen.
v. DANN.
Varmaan valtakunta
Sen-moista miestä ei voi näyttää monta,
Sen ensi katse kohta voitti mun.
JULIA.
Mut, setä, hän tok' oisi kohtelun
Siivomman saanut näyttää kohden teitä:
Hän, vieras vielä, röyhkeä on niin.
v. DANN.
Vai röyhkeä? No niin! Hän kyll' ei peitä
Lauseitaan sievistelmiin imeliin.
Hän röyhkeä on liehakoimisiin.
Te suositte, sen tiedän, kielekkäitä,
Jotk' käyvät varpain, eivät vastaan väitä
Ja joilla puhe niinkuin kirjast' on.
JULIA (itsekseen).
Oi, viisas, hulluun jouduit uskohon.
v. DANN.
Mut toist' on kääntää tyttö-riepuin päitä
Kuin voittaminen viisaan suosion.
JULIA.
Mut hyvä setä.
v. DANN.
Mikä on?
JULIA.
Meit' tuomitsette väärin sittenkin.
v. DANN. Epäilen, vaikka kernaan uskoisin.
JULIA.
Ain' ovat heikot olleet mahtajitten
Mielestä pienet, hengen toimihin.
Ja uhrin' näiden mielijohtehitten
Vain olla, heikkoin toim' on ylevin.
Mut kerran päivä vaimo-ihmisitten
Viel' loistaa kirkkaammin.
Olemme, miksi meidät toimititten.
Viheliäiset, suku kavalin,
Mieliksi pettymähän taipuvitten;
Totuuden myöskin parhain kannatin.
v. PANN. Mik' oppi!
JULIA.
Anteeks, setä ankarin!
Satumme oppia vain kuultelitten.
v. DANN. Satusi, laps', on satu sankarin.
JULIA.
En ihmettele toki, ajatellen,
Kuink' kokemus, mi teill' on, vähä on,
Ett' teette väärin vaimo-ihmisellen,
Häneltä kieltäin arvon, ansion.
Vain lempi lemmen saa, kuin palkinnon;
Tuot' ette tunne. — Anteeks', sydämellen
Tää ehk' käy —
v. DANN.
Satu jatkon saakohon!
JULIA.
Petosta saitte kultaa kylveskellen. —
Nimessä taivaan! Kyynel välkkyellen
Silmäänne nousee? Näky verraton!
v. DANN.
Auringon pisto vaan. Se on nyt hiisi,
Mist' aina saatkin kaikki kiikariisi!
JULIA (hellästi).
Mä nään sen, jäätä sielustanne on
Sulattanut nyt pisto auringon.
Ah, setä, mitä maassa kulkeissanne
Tos'-onnesta te saitte maistaa maan?
Silmäilkää kuluneita vuosianne!
Mit' antoi elo teille aarteistaan?
Mik' on sen voitto, riemu nauttimanne?
Niin kulta, rikkauden voima vaan.
Hnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne,
Sanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan.
Mut puolisoa ette milloinkaan
Te ole saanut painaa rintahanne,
Te yksin nautitten ja kärsitten.
v. DANN. Vain puhu, jätä tirkistäminen.
JULIA.
Kysynpä vaan, ken maassa avarassa
Vilpittä teille hellä ollut on?
Tääll' linnuupoika, joka lentohon
Loi siipens' äsken — joka, vielä lassa,
Milloinka teille harmin, vallaton,
Tuo mieleen, milloin hellän liikunnon.
v. DANN.
Liikunnon! Moist' ei ole olemassa! —
Sä yksin? Entä Trygg?
JULIA.
Hän ontelon
On hongan kaltainen siin' asiassa.
Maan vaivam valkeassa hohkavassa
Palanut paisti Bingen raukka on.
Se selvää lie, ett' emme voi, me kaksi
Opettaa teitä antamaan
Naiselle arvoa. — Mut tosiaan.
Silmänne käy taas summeaksi,
Vakuuttaa sen ma saan.
v. DANN. Jos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.
JULIA.
Jo lausuin, mit' on mulla lausumista,
Enemmän ehk' kuin tarvitaan;
Totuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista
Siin' ole voimaa ollenkaan.
Kuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen,
Kuink' alhaiseksi setä arvaa naisen,
Ja siksi — —
v. DANN.
Sai nyt korvillaan
Setäsi sulta piennen läksyn kuulla,
Kun lempimättä nähnyt pääll' on maan
Arvonne silmill', aistillakin muulla
Ja vaan teist' aina pauhaillen.
JULIA.
Ah, anteeks' suo —
v. DANN.
Suon sulle kiitoksen
Sanoistas suorall', lämpimällä suulla,
Jost' arvos on nyt kahdenkertainen.
En vaadi, että oisit silmilläsi,
Niin lyhyellä aiall' elämäsi,
Jo nähnyt läpi kuoren kalsean,
Mi vanhan sydämen' on kova pinta.
Mut suonissas jos puolet juoksevan
Sit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta,
Mit' on siin' ollut, viikon päästä vaan
Sinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.
JULIA.
Sydäntä oisko tuskiin toisihinkin
Teill' ollut, kuin vaan toisten hätähän?
Pelasko setä kuolon, elämän.
Peliä sitä, jota nimitän
Lemmeksi?
v. DANN.
Pelasin ja kadotinkiu.
JULIA.
Elätte sentään.
v. DANN
Jos se kipuna,
Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin
Jo peittää, melkein sammuenkin
On elämää.
JULIA.
Noin älkää puhuka.
Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut,
Mi teissä leimuumast' ei ole laannut,
Useesti saaden teidät sulamaan.
v. DANN. Aaveita jos näät, heti mennä saan.
JULIA.
Mut' miksi kieltää tunteit' eläviä,
Lempeitä, rinnassanne syntymiä,
Jotk' onnen muille suovat ainiaan,
Ja väliin lasten lailla leikkisiä,
Liehuillen riemuissaan ja harmissaan;
Jotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan
Lämmintä luoden voivat nostattaa
Niin hellää rakkautta teitä vastaan?
v. DANN.
Tuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan.
Miehellä mull' ei tunteit' olla saa;
All' lumouksen en saa olla.
JULIA.
Kuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.
v. DANN.
Kannattaa täytyy vaikka taistelolla
Luonnettaan, arvoaan; jos olisin
Ma ihmis-inhooja, en ole nolla.
JULIA.
Useesti teill' on kyynel tok'.
v. DANN.
Kas niin!
Kaikk' arvaatkin sa kyyneleksi.
Silm' miehen pilviin uhkaaviin
Käy vaan, mut vaimon vetiseksi.
JULIA.
Sedänkin, jos sen suotte anteheksi.
v. DANN.
Sun kanssas jouduin pääsemättömiin.
Oletko silmissäni nähdä voinut
Todestaan vettä, jok' ois pisaroinut?
Välisti silmän' ehk' on hämärä
Sumuista, itku sit' ei pimitä,
Sumuista, jotka helpost' yli uivat.
JULIA.
Useesti silmänne mä märkinä
Näin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.
v. DANN.
Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat
Paisteessa päivän siltä näkyä.
Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin,
Loruiltas hetki, vaikka pienoisin,
Ett' itseäni puolustella saisin.
Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin,
Välistä vanhallakin sydämellä,
Ja jäästä, jota yhä runsaammin
Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin,
Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä.
Ken sitä johtaa? kenen on se syy,
Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä?
Mut silmä sairastuu ja synkistyy —
Se kevähäns' on.
JULIA.
Setä, jatka vielä.
Mitenkä vaimo se ol' luotukaan,
Jok' kerta hellyytenne tunteissaan
Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?
v. DANN.
Kuin köyhä poika yksin päällä maan
Kukoistin turvatonna elon tiellä.
Kukoistin sentään, sillä sielussain
Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain
Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.
JULIA.
Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?
v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.
JULIA.
Ja hän ol' liian heikko kantamaan
Kullatta tuota rakkautta yllä?
v. DANN.
Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan
Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta.
Nuoruudellen on vanhuus johtokunta.
Ennenkuin aavistin, hän annettiin
Suvultaan suuremmalle armahaksi
Isältänsä sen kultiin hohtaviin.
JULIA.
Ja teidän?
v. DANN.
Mun?
JULIA.
Kuink' kävi?
v. DANN.
Kävi? Niin,
Ma muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.
JULIA.
Ei laatuun käy noin käydä valhelmiin.
v. DANN (liikutettuna).
Seis! Mistä tulet hiiden kattilasta
Sanoja kirotuita noutamasta:
Ei laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne,
Julia, suuhus? Juuri lause se
Mult' toivon päivän pimeäksi laittoi.
Jo kukkiessa onneni se taittoi,
Se maassa mulle rauhaa suonut ei,
Karille mun se sekä "en voi" vei.
JULIA.
Karille? Että kuulla saan teilt' tätä!
Se muumiako on, jok' elämätä
Niin liekkii, kuin te?
t. DANN.
Laps', sa luulet sen.
Kun kammon tuota lausett' ilkeätä.
Jos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen
Eloni lemmen, toivon eläessä!
Vähinkin muisto vanhuudessakin, —
Mainitsen tuota vaikka hävetessä, —
Aioista noista saattaa aaltoihin
Kuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä,
Kuin äsken, kun näin nuoren maalarin.
JULIA.
Hänenkö? Suokaa siitä selitystä — —
v. DANN.
Mä näin vaan ihmis-silmän silmäystä,
Mut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan
Ma olen matkallani maailman
Kahdella nähnyt vaan maass' olevalla.
Hänellä, Julia, ja — armahalla.