KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset (jäljelle jääneet).
JULIA.
Miks', setä, peljätätte äänellänne
Mies-parkaa aina? Onko oikein se?
Kaikk' aikaan saavanne te luulette,
Vaikk' ette hillitä voi itseänne.
En voi — sen lauseen itsenne
Ois lausuminen tääll' ain' itsestänne.
v DANN (suurenmoisella liikenteellä).
Selitä, kuink' "en voi" tuo kuuluu tänne.
En nähdä taida silmittä,
En ottaa taivaalta voi kuuta,
Enk' kylvää pilvihin voi tähtiä — — —
JULIA (keskeyttäen).
Sit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.
v. DANN.
Tukitse, kiusan kappale, jo suuta!
Selitä tarkemmin, mit' en ma voi!
JULIA (hellästi, mutta hilpeästi).
Te ette kärsivää voi koskaan nähdä:
Sieluunne ihmispyyntö aina soi;
Apua siinä koitatte te tehdä,
Miss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi.
Te ette voi — miss' on vaan ylevyyttä,
Jot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä —
Sit' auttamatta olla; ystävä
Ja vihamies saa teiltä sääliä.
Useesti ilmoittavat värisevät
Äänenne säveleet, mit' tunnette:
Ja ett' on sydämessä teillä kevät,
Ilmoittaa vesi vanhan silmänne.
(Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.)
Ah, hyvä setä, nyt taas kyynele!
v. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään. Frankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).
Kas tuossa näätte, herra, linnun, jolla
Sanaakaan totta tuskin suussa on.
Tuon seurass' saan nyt joka päivä olla.
Jok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!
FRANK (itsekseen näkyvällä liikutuksella).
Trygg konna! Valhees kostan palkinnolla
Kovalla. (Merkiten Julialle) Neiti istuu tuokion.
v. DANN.
Tytöltä tuolta mitä kärsin, nähdä
Jo voitte ainoast' täst' tempustaan;
Näin mustaksi ja valkeaksi tehdä
Setänsä voi hän, kuinka tahtoo vaan.
Enemmän tahdotteko vielä kuulla?
JULIA.
Puhtaalla pysykää nyt, setä, suulla!
FRANK (Julialle).
Kasvoissanne mi vaihe värien!
Poskenne hohtaa, kuin se tulta oisi.
v. DANN.
Frank herra, sormus jalokivinen
Teill' on niin kirkas, kuin se salamoisi;
Timanttiin halu mull' on, myönnän sen.
FRANK.
Ja sitten?
v. DANN.
Jos se myytävänä oisi,
Määrätkää hinta, vaikk' kuink' korkea.
FRANK.
Sen hintaa, herra, ette aavista,
Kultanne ei sit' osta: silmää kaksi
Ja sormuksen tään mulle ainoaksi
Peruksi jätti äiti vainaja;
Katselkaa, suur' on se ja ihana.
(Ojentaa kätensä lähelle v. Dann'in silmiä.)
v. DANN (hypähtäen ylös tuoliltaan). Nimenne Frank ei ole, nimeänne Salaatte?
FRANK.
Mist' tuo luulo heräjää?
v. DANN. Todistus varma siit' on sormus tää.
FRANK.
Tää sormus?
v. DANN,
Kuulkaa vaan! Kun sinne tänne
Sain kulkea ma halki maailman,
Naiselle, jok' ol' ennen morsian
Minulle, lähetin tuon perimänne
Sormuksen — naisellen, jonk' kanssa en
Mä päässyt rikkauteen, onnehen.
FRANK.
Oi ihme!
v. DANN.
Kuulitteko äidiltänne
Mun nimeäni?
FRANK.
En. Hän yhtä vaan
Mainitsi nimetöntä armastaan,
Jok' oli ulkomailla matkatiellä
Ja sieltä lähetti tään sormuksen —
Kuin nimenne soi sanans' viimeinen.
v. DANN.
Mit' antoi taivas mulle vielä!
Syliini tule, rikkautehen,
Kuin poikan', astu! Miksi, ystäväni,
Nimesi muutit?
FRANK.
Kun ma kantamaan
Kopeeta, suurta sukunimeäni
Köyhältä liian näytin mielestäni.
v. DANN.
Nyt, poikan', nostaa lippus uudestaan,
Kuin satamassa, aik' on tullut sulle.
JULIA (pyyhkeissään kyyneleitään, sysää veitikkamaisesti v. Dann'ia syrjään ja lyö käsivartensa Frankin kaulan ympäri).
Sylistä osa suotanee myös mulle?
v. DANN (hämmästyneenä).
Mit' tää on? Päästä! Tuohan hulluutt' on.
Houritko, sano, aattelematon?
Sult', tyttö, järki kokonaan on poissa.
JULIA (teeskellyllä yksinkertaisuudella).
En tehdä taida missään asioissa,
Mit' oikeaksi setä aattelee.
Ma teen kuin setä. Enkö oikein tee?
v. DANN.
Viisaana näin et, tyttö, tehdä vois sa. —
Mä hämmästyn. Suo, poikan', anteeks', suo!
Välisti on kuin hiukan hupsu tuo.
FRANK.
Nyt aik' on että putoaa jo peite.
(v. Dann'ille.)
Isäni — pojaksennehan mun teitte —
Ei Julianne vasta nyt näin tee;
Meill' oli tää, min hän näin kertoilee,
Jo Ruotsiss' sopimus — hän sit' ei peitä,
Jonk' ilmoituksest' arkuus esti meitä.
v. DANN.
Päivästä tästä, min nyt nähdä sain,
Ma siunaan, kiitän taivaan enkeleitä.
Sielt' tulvaa riemu mulle virroittain.
(Sulkee syliinsä molemmat.)
JULIA.
Nyt, setä, pääsin tuskastani, teitä
Tyranniks' esitin ma, mua te
Hupsuksi, — kuitattu on velkamme.
v. DANN. Ain' naljailet.
JULIA (katsoo v. Dann'in kasvoihin).
Mi silmässänne kiille
On tuo? Kas, eikö kyynel siinä piille?
Se putoaa, sen toinen ennättää;
Hämillään setä on, se myöntäkää.
v. DANN (pyyhkäisee silmiään). Kyynelkö? Missä merkin näät sä tuosta?
JULIA.
Ujoilematt', oi, antakaa sen juosta!
On vanhuutenne päivä kaunis niin,
Kun sulavi sen kylmyys kyyneliin,
Kun kasvoiss' sielun liikkeet värisevät,
Kun silmä sairas on, kun sill' on kevät.
v. DANN.
Suus sulje, tyttö, nyt! Ma voin kuin mies
Karaistu, minkä joku voi kenties;
Onnenne nähdä, rintaa vasten rinta
Syleillä, mit' on mulle kallihinta,
Pieninkin kyynel, minkä riemu loi,
Nyt tukahuttaa — lapset, sit' en voi!
(Esirippu lankee).