KOLMAS LAULU.
Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink', outo, tulla voit?
Päivä jo mailleen käy pois länteen vuorien taakse; lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass' ui sekä maahan luo valoansa, ja lauhkeat tuulet, niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukantuoksujen kanssa.
Kerkein, leijuvin askelin, kuin olis lentimet heillä, kulkivat nuoret nuo kuvatyynen lammikon rantaan. Vieraallensapa näytteli ystävä nyt kodin rakkaan hempeät kauneudet, yhä muistellen sekä lausuin: »Näetkö sä järven hohtavan tuon, kas! toista se on kuin meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee! Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist' ääretön paljous saaria nousee ja nyökkyen tarjoo varjoa lehtevät puut venemiehelle uuvahtaneelle. Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää, sieltä sä seljän näet viel' aukeemman, kylät hauskat rannoilta haamottaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa. Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä, viljavat, laihokkaat, ylt' ympäri metsät ja vaarat! Ennen lähtöä täältä ne tähkii, heitii ja keltyy, kaunistuin yhä, kauneinnaan toki kaivatessamme. Tuossapa, missä jo luo havupuut hämyn varjoa meihin, Sirkkujen lehto on, siell' esikoiset näet kevähällä, oksilla armastain tahi latvass' ylvinä laulain, kuin olis niiden vuoks vain aamu ja aurinko luotu. Silloin luo minä hiivin ja paadelle paulani lasken, riennän ja nuoran viereen kyyryhyn käyn. Häkiss' alkaa lintunen nyt pyrähdellä, ja hurmaa, loihtivi, kutsuu. Lempi jo vallan saa, kesyttyypi jo laulaja uljas, tarkkailee, välimittäin hyppii ja tirskuvi vastaan; ennen kuin edes aavistaa, häkill' on se, ja verkko lauahtaa, vapaus se on poissa, ja loppu on laulun.»
»August», lausuvi nuhdellen nyt lempeä sisko, »julmako viel' olet niin kuin ennen ja moisehen miellyt? Onko se hauskaa tuo, vuoskaudeks sulkea häkkiin vanki ja nähdä sen siin' ikävystyen istuvan yksin? Sitten, kauan kaivattuaan tutun ääntä, se viedään metsähän, kuulee vertaisen, ilon innossa vastaa, pettyen viettelemään näin rakkaan ystävän ansaan.»
Vieraspa loi tytön silmihin katseen hellän ja lausui: »Moinen se on tapa lemmen; noin virittääpi se ansan, milloin verkon ja milloin helman. Oi, halukkaasti juostahan kumpaankin, jos vaan sydän lempivä kutsuu.»
Näin hän lausui. Tuon sananvaihdonpa ystävä tuskin kuuli, hän seutuhun kiintyi vain, tuhannestikin ennen kuljetut paikat nuo ajatuksiin muistoja toivat. Naurussa suinpa nyt vieras haasteli taas: »Sanotaanhan julmiks meitä, jos vain olis niin! mut paljopa julmemp' on joka tyttö, jos koht' on hellä ja säisy hän nähdä. Tää esimerkiksi vain: Kotikartanon vieressä, kasvoi koivisto vanha ja mieleinen sekä aitahan pantu. Nyt kun halloineen tuli syys, kun keltavat lehtens alkoi heittää puut, ja kun urpuja vain piti oksat, teiret ne joskus sai, kesynrohkeat, syömähän puihin. Vaan kun aidan luo minä hiivin ja ampua aioin, hiipi mun siskoni myös, vaikk' äissäni nyrkkiä puistin, jäljissäin sekä pyys: älä koske, anna ne olla, säälihän raukkoja, veljyt, oi, minun tähteni sääli! Näin hän pyysi, ja kun näki ettei auttanut pyyntö, huusi hän, läiskytti kämmeniään ja ne peljätti poies. Nähkääs, kuin toki hellä hän on! Tulin kerran ma kotiin, kohtasin tuttavan portaillamme ja tein hyvän päivän. Vastannutpa ei tuo, syvemmällen vaan hatun otsaan painoi, peittäen kyyneltään, sekä matkahan läksi. Syyn hyvin ymmärsin; ja nyt siskoa kiusasin kahden: sisko, ma sulhosi näin epätoivossa lähtevän täältä; miks olet murtanut raukan? Näinpä hän vastasi vainen: liian vanhako lien valikoimaan, pakkoko ottaa kiittäen ensimmäinen, vaikk' en lempisi lainkaan? Nauraen lausui näin tuo hellä, mi lintuja sääli. Sanokaa nyt, mikä julmempaa: noin ampua lintu, vai sydän-parkaan ampua nuoli, ja hyljätä sitten?»
Lausui näin. Mut ystävä rannan kallistunutta torppaa katsoi ja vanhaa muisteli nyt kalamiestä, jonka jo lapsuudestaan siell' oli liikkuvan nähnyt. Häntä hän muisteli nyt, sisareltaan tutkasi, lausui: »Vieläkö vanhus tuo eloss' on, venossaanko hän nähdään lammella viel' yhä aamusta varhain ja illalla myöhään? Täält' useasti ma silmäilin hänen teitähän, juoksin vastahan, katsoin saalistaan, luvut unhotin, leikit, onginnasta kun hän, ulapasta ja tuulista kertoi.»
Hällen vastasi näin vesisilmin lempeä sisko: »Pois iäks muuttanut on hän, päiviä, viikkoja sitten rannalla tyhjä on mökki ja kaipaa haltiatansa. Jos hänen lähdöstään sanan muutaman kertoa voisin! Kuin mitä outoa aavistain, tupanamme hän usein talvella istautui, takan ääressä poltti ja haastoi mennehen vuoden saaliistaan sekä ens' kevähästä. Näihin asti, hän naureli, painaen peukalon piippuun, onkehen ol' enimmäkseen turvaunut kesäkaudet; nyt tekis verkkoja hän, muka, tuottais siimat ja koukut kaupungista ja alkaisi oikein nyt kalastella. Näin tuon vanhuksen tuvassamme ma haastavan kuulin. Saa kevät, hank' alenee; purot metsässä pauhata alkaa, karvaa muuttavi järven jää, jopa välkkyvin juovin aukee salmien suut, vesilintujen ääniä kuuluu. Oiti nyt nähdähän vanhuskin. Yhä kauemma saattaa kulkea hän, joka kerta kun uudestaan hänet nähdään, kunnes kaikki on esteet pois, ja hän taas keveästi kiertävi ruuhellaan salot, niemet, taas vihannoivat. Silloin—ilta on, yksin rantaa käyn, tavallista loitommaks mua viehtää koivujen tuoksu ja kukkain— arvaamatta ma saavun näin hänen mökkinsä luokse. Vaan kun venheen siinä mä näin telapuilla ja verkot puikoillaan, sekä arvelin ett' oli hän kotosalla, tervehdykseksi tahdoin vain sanan lempeän hälle lausua, ennen kuin menin pois.—Näin mökkihin astuin. Yksin siell' oli hän, makas oljillaan tyvenesti; silmä on raukeamp' entistään, valevampi on poski, kalman karva jo kylmä on kasvoillaan, kuten näytti. Hiljaa vuoteeltaan toki, kun tulin, nosti hän päätään, tervehti murheisesti, nousi ja tilkkasen vettä pyys janohonsa. Ma lähtehen luo heti kiidätin kiulun, noudin vettä ja juodakseen ukon kuolevan annoin. Kun oli juonut, ja huuliltaan vein astian hiljaa, käteheni nyt käsin värjyvin tarttui hän sekä lausui: auk' ovi pankaa lähteissänne, ett' illan ma ilmaa henkiä saan, sekä kuollessain salon nähdä ja aallot. Voinut en lähteä pois, en jättää hänt' avutonna puutteeseen, vaikk' en tosin paljoa saattanut auttaa, vaan oven aukaisin ma ja taas ukon vierehen astuin. Ilma se virtasi huoneeseen, iloll' äänteli lokki rannalla leijaillen, kuvatyyn' oli lahti ja renkaiks rikkui vain, kun luodolla leikkiä löi kalaparvet. Lie hymy ollut, mi kirkasti nyt nuo riutuvat kasvot, riemun lie säde ollut, tai vain näyttikö siltä, koska jo hetken pääst' oli sammunut silmä ja rintaan painunut pää, elo lähtenyt riemuineen, suruinensa. Pois sydän kourassa lähdin ja jäljessäin oven suljin, enkä ma ennen tohtinut kuin kodin kohdalla vasta seisahtaa, rukoellen vainajan sielulle rauhaa. Kammona koommin mulle tok' ei ole kuoleva vanhus, vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesä-iltasin kauan järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy, aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä, hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.» Näinpä hän vanhan tuon kalamiehen lähdöstä kertoi. Saavuttiin ilovalkea-kunnaallen, joka seudull' on kesän suurena juhlana mielusa yhtymäpaikka ollut jo vanhastaan; ilon sinne vallaton poika, sinnepä nuor' mies ylpeillen sekä, rinnassa lempi, tyttökin riensi, ja sinne se vanhuskin sopestansa kaukaa laaksosta katsoo, kuin tulet syttyvät yössä, riemusat niin kuin muistotkin oman yöllisen mielen. Tyhjänä kunnas viel' oli, vain somerharjalta sieltä ilmaan honkia nous hatalatvoja, kärvettyneitä; sinnepä sittenkin nämä nuoret rientävät rinteen mutkaista polkua myöten, ja koht' ovat huipulla harjun.
Vaihtelevampi ja laajempi on näkö sieltä: nyt silmään loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee, illan himmeiseen ruso-hohteeseen puettuina. Kulkija-parvia haamottaa. Välist' oksien joskus kiiluu liina ja pois tytön rientävän kanss' eteneepi, sen sijan kun värin muuttelevin taas täyttävi toinen. Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä, kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
Ystävällensäpä ihmeissään nyt lausuvi vieras: »August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan, nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees. Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan kaiken luit mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat. Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan, tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat, lempeät henget, suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille. Kuuntelehan, sävel laulujen, voipunut huokaus kaiun, lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä? Oi, ne nyt selvään näen! Rusopilvillä leijuvat illan, säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat; näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille?»
Näin hän haasteli. Mut tytön silmässä kyynele hiljaa kasvoi ja poskellen kuin kastehelminen vieri. Vaan sala-huokauksin kysäseepi hän: »Mointako haastaa, muillen mointako hän, ei mulle hän ilmase mitään! Ääneti täällä hän käy sekä jylhänä; jos mitä virkkaa, pyssyist' aina hän vain sekä linnunpyynnistä haastaa, metsissä mieluummin toki yksin myrskynä riehuu. Luuli mun lapsekkaaks ehk' ennen, arveli moisen leikkiin luoduks ja nauruun vain; mut paljo jos nauran, itken ma paljon myös, olen puuttehess' ainakin jonkun, jonkun vain, johon vois vakavampana hetkenä luottaa. Metsiss' yksin tääll' useasti ma käyn, useasti näen saman kuin näen nyt, vaan kuink' erilaisena aivan! Kaunis ja suuri on maailma, vaan minust' on kuni kaipuu luonnossa kaikkiall' ois, ja sen äänettömyyttä mä säikyn. Nyt, te kun haastatte, tuntuu kuin sekin haastaen lausuis: tyttöni, näin olin kaunis ja kirkas ma aina, mut tuot' et uskoa tohtinut, vaikkapa joskus siit' unelmoitkin. Jos tulis siskonne! Oi, jos vain kesän ainoan meillä viipyis hän, miten hauskaa ois hänen kanss' ajatusta joskus vaihtaa, mieli kun haaveist' on ylen täysi! Yks sana vain, nimi vain! Se jo mieleinen olis mulle; sitten hänt' ajatella ma koitan. Vaan sanokaatte, onko hän teidän muotoa? kenties kuin sisar veljen?»
»Oi, hän ei yhdenkään ole muotoa», vastasi vieras, »tuskinpa itsensä. Koissa hänt' ennen »hellikki Maijuks» mainittiin, nyt kuuluvi vain »imarreltu Mariia». Hänt' omat suosi ja vieraat myös, ja hän näin pian kasvoi vaativaks, oikkuiseksi, mut ain' oli hän rakas meille. Jos mitä tahtoi ja jos sitä pyysi hän lempein katsein, voitu ei kieltää, eikäpä tahdottu, vaikk' olis voitu; taas jos vaati hän korskaillen, toteltiinpa jo miltei, vaikkapa joskus nurkuiltiin, ei tiettynä, miksi. Syys oli, näin tuli kaupunkiin hän; kahvit ja tanssit alkoi nyt. Maatyttö jo illassa muuttuvi daamiks. Missä hän käy, on perhoja ympärill' aina, jos astuu askelen hän, tähystellään, kuiskaillaan, myhäellään. Onnistui, näki sen, ja hän onnistui monin verroin. Nyt kävi kerrassaan ikäväksi hän. Tanssija kaunein jos tuli, tai joku luutnantti nuori ja kiiltävä-kaulus, noihinpa joskus saattoi hän helo-katsehen luoda. Jos tuli toinen, jok' ei muka ollut mielehen hälle, ei tämä, vaikk' olis koittanut kuin, sanan alkuhun päässyt, kun nenäll' armon jo hän rypyn häivän hienosen hienon huomas, ja nurpeissaan sai lähteä harmitteleimaan. Nyt tuli veljenne myös, raju karhunpoikanen Pohjan, vait oli päivän, ja niin sekä ei vaan toisena vastas; viikon päästä jo meillä hän tuttuna istui ja kertoi, kertoi teistä ja lapsuus-aioistaan, kodin seuduist' armaista, kaikesta vain, mikä rakkaint' on sydämelle. Milloin pilkoittaa kevät kerronnasta ja milloin näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat, ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen. Kaikki on niinkuin luonnossa on, heleämpätä vainen, ihmettä täynnä ja niin kuin valveillas unelmoisit. Näin hänen kertoissaan jopa korska Mariiakin päätyi kuuntelemaan, ja hän ensin hämmästyi imehdellen, kuin olis silmissään ihan uuden maailman nähnyt. Viel' isosesti hän naurahtaa toki, huoleti päätään viskoen, illan ja toisen, kun parissamme hän kauan haaveiss' istunut on. Vaan turhaan! Toiseksi iltaa hän tuli taas, ja nyt kauempaan, totisempana istui. Vihdoin oikut ne lähtivät. Joskus jos ihastuikin peittänyt ei ihastustaan hän, tuli kerskahan silmään väliin kyynelekin, hyvän yön kun lausui ja lähti. Taas mikä muutos kerrassaan kuin loihtiman kautta! Lempeäks hän tuli ko'issaan, nöyränä, vaatimatonna tanssihin astui, tervehdyksihin säisynä vastas. Suosittu ei ole kenkään, hyljeksitty ei kenkään, kaikk' oli vertaiset, alimmankin kohteliaisuus lempein katsehin palkittiin, katumoiksi ei tullut. Hänt' ilosemmin taas lähestyttiin, liehetys lakkas, nyt rakastettiin hänt', eik' yksin vain ylistetty. Tuon oli kaltainen, koetelkaa hänt' ajatella täynnään vaihtoja vain, nyt yhtenä, toisena toiste! Ehkä hän jää nyt siks, mikä on, kun»——Ystävä naurain keskeyttää hänet: »Tulkaa», lausuvi, »lähtehen tahdon rannalla nähdä ja juoda taas, kuten ennenki, siitä.» Lausuu näin, alas kummulta käy sekä näyttävi tietä. Lähteellen pian saavutahan. Helotuksessa taivaan täytenä siinä se uhkuu, kirkasna keskellä kukkain, niinkuin rauhaisa ihmissilmä, jot' ei riko myrskyt, värjyy kirkkauttaan sekä huo'untaa elon suonen.
Vaiti sen partaallen he nyt istuvat kaikki ja juovat, katsellen levätessään raukenevaa kesä-iltaa. Sanoja ei löydetä, niit' ei kaivatakaan, ajatuksin nyt sydän liittyy vain sydämeen sekä auvosta täyttyy. Mut kuva vieraan, kas, tytön silmähän lähtehess' astuu. Luullen saavansa näin näkemättä sen muotoa kallist', armasta silmätä, katsoo hän yhä vain varomatta, vierahan kun hymykatseen siin' yhtäkkiä kohtaa. Kainoksi tyttönen käy, sydän, tyynenä sykkivä äsken, säikkyen kouristuu, hän tuntevi kuin veri polttaa poskillaan, ja hän pelvolla huomaa kasvonsa lähteess' alttiiks vierahan katseellen.—Mut lempeä pilvi purpuran-hohtoinen yli kiiltävän lainehen kiitää, kirkkaus liittyvi kirkkauteen, puna haihtuvi punaan; kohta et huomata voi, tytön poskiko, pilvikö hehkuu, haihtuva häivepä vain nyt riemusta kiitollisesta immen seitsentoistiaan kasvoill' ilmeni vielä.
Kukkain keskeltä nous veli armas nyt, sisartansa kutsui hän sekä lausui nauraen, mut vakavasti: »Hanna, ma hetken pääst' ehk' en sitä lausuisi, nyt sen kerron ma kuullakses, ett' auvostain osan saisit. Mun jo Mariia on, ei tuo korskea, pöyhkä Mariia, vaan hyvä, lempeä, kaunis, kaikittain sulosampi, kuin mitä kertoi hän, paremp', armaisemp', ihanampi. Nouse ja riennä ja veljellen kätes huoleti anna, siskosta siskonen, niin sisar toivoo, niin veli myöskin toivoo, kauan jo ennen toivoi kuin sinut tunsi!»
Lausui, ja tuskin ehti hän loppuun. Rannalla äänsi ruohossa sorsa, ja nyt, kivi kourassa, sinne hän hiipi hiljaa lehdikon kautta ja on veden rannalla vihdoin. Vaan kun kättähän nosti ja huudolla säikytti linnun, poikue kullan-keltava päin kahilistoa kaikkos, pelvosta piipattain, hajonneena ja turvatta aivan. Säälien pois kiven laski hän, kun emän eessähän huomas peljäten uivan ja rakkaudest' ylenkatsovan vaaraa, kunnes kaukana järvellä tuo ajelehtiva parvi suojan sai, ja jo huoleti taas emä lentohon lähti. Tuon näki hän sekä ehdollaan meni hetkeksi rantaan, linnun vuoksi ja ett'ei lähtehen luon' olijoita häiritsis. Pian kääntyi hän toki, tarkkasi kaukaa, tarkkasi, riemastui, sekä saavutti ystävät taasen.
Vierahan rinnoilla siin' ihanaisena rauetess' illan seisoi tyttö ja olkaan tuon nojas kutrista päätään; mut veli kun tuli luo, hymysuin hän kättähän hälle tarjos ja silmästä auvoisesta nyt kyynelen pyyhkäs. Tulleellen näin selvisi kaikk', ilossansa hän puisti siskon kättä ja ystävän myös, mut leikillä lausui: »Nyt mitä virkkaa taatto, kun näin pikasesti me käymme kaikin kihloihin, hänelt' ensinkään kysymättä? Oi, varo, Hanna, ettei yht' äkkiä kihlaus lakkaa.» Leikillä tuon hän lausui, mut levotonna sen impi kuuli ja aatteli, kuink' oli pettelevää sydäntänsä niin hevin noutanut, ett' isän armaan unhotti aivan, toiveet unhotti kummankin kodiss' ainian olla, unhotti kaiken muun sekä vierast' aatteli yksin. Kotiin vain haluaa, ei rauhotu, kunnes on kaikki kertonut taatolleen, siten lieventäin sydäntänsä. Seurassa armaitten näin läksi hän huolien matkaan.
Matkaa päästy ei puoliakaan, kun tieltä jo kuului kutsuva ääni, ja huomattiin nyt vanha Susanna. Suuttunehelta hän näytti ja tärkiltä, kun tähystellen rientäen astui päin, esiliinasen hulpio käessä, pyyhkien innoissaan hien otsastaan vähän päästä. Vaan kun etsityt löysi ja kun näki kohdalla heidät, astui syrjähän tiest' odotellen. Mut ohimennen hälle nyt leppyisän sanan lausui lempeä tyttö: »Miksikä, vanha Susanna, te itsenne niin väsytätte, hääritte päivin näin, edes illoinkaan ette huokaa? Bhdimmehän hakematta ja huutamattannekin kotiin.»
Näin hän haasteli, vaan ei vastaust' antanut vanhus, käellähän viittasi vain sekä luokseen tyttöä kutsui, mut näin tulleellen hän syrjässä korvahan kuiskas: »Jestas, mamseli, noin kun viivytte, vohvelit jäähtyy, paistikin pannussa kärventyy, ja jo arvosa pastor' istuvi näljissään sekä illallistahan vartoo. Mut sanokaahan vain pikimältään, saammeko syksyks, vai kesäll' ehkä jo häät; joko arvon herra on saanut vastauksen, vai vieläkö hän pelon tuskassa värjyy?» Hällepä hiljaa vastasi taas tuo lempeä tyttö: »Älkää, vanha Susanna, mun häitäni vartoko, älkää; niiden viettämiseen kesät ehtii mennä ja syksyt, ehkä ne vihdoin keskeyttää ikipäiviksi talvi.» Lausui ja vanhan näin hän kummastuksihin jätti.
Itse riensi hän toisten luo, heit' ääneti seuras, miettien, haaveillen, sulo-murheisiin vajonneena. Vaan kun tultihin portaillen, hatun päästähän sievään päästää, joutuen tuuheat järjestää kiharansa, armastaan kädest' ottavi, pelvoissaan ihan hiljaa aukaisten oven, astuu huoneeseen isän luokse.
Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus uupunut on ja, nyt päätään kallistain nojatuolin pielehen pehmoiseen, juur nukkunut.—Maass' edessänsä piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta. Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä, kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset, huulilt' on puna pois sekä kuihtuen kuivunut poski, mut elo pitkän pitkä ja turvasa, lämmin ja kirkas otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.
Tyttären poskillen vedet virtasi, kun isän armaan nukkuvan hän näki turvallisna nyt hurskaudessaan, kun siin' aatteli hän, oman maallisen onnensa tähden vanhan untako häiritseis, kenties elon rauhan riistäis häitä ja huolia vain tois harmajan päähän. Lemmityn rinnalla siinä hän polvillaan isän eessä viipyi ja vanhukseen loi silmäns itkevät hetken; vihdoinpa kallistui sekä kosketti lämpimin huulin nukkuvan kättä. Mut kummastuin unen vienosta vanhus valveutui, kysyväisenä katsoi tyttärehensä, katsoi ja synkistyi; tylyn, niinkuin ukkosen uhka, silmäyksen loi vieraaseen. Tuon nähdessä lauhtui leimaus, kyyneleheks suli pois. Sylin aukasi vanhus, riemulla rinnoilleen näin sulkien rakkahat nuoret.