TOINEN LAULU.
Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi! Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi?
Tehty on tervehdys, ilomielin yhtymisestä vaihdettu on puhett' ystävällistä, ja pastorin huoneess' istuu nyt kesäkumppanineen rakas, lemmitty poika. Kaukan' on matkalla taas nimismies rikas tuo, joka puuhain kaikellaisten ja häijyjen rästien vuoks pitäjällä tuskin suullaankaan tuvat loistokkaat katon alle sai sekä ikkunat paikoilleen, kun taas piti mennä.
Nuortapa vierastaan yhä vanhus katsoi ja katsoi, herkeämättä hän tarkkasi vain tuon hehkuvan katseen loistoa, tukkaakin kiharaista ja kirkasta otsaa, kun näki kasvoillen punan lentävän kainon ja silmän maahan vaipuvan. Nyt, hymy huulilla vieno, hän lausui: »Huoleti, ystävä! Anteeks, ett' yhä teitä ma tarkkaan; eihän tuo tapanain ole vierasta näin vakoella, mut kuvan kasvoissanne ma näen sydämelleni kalliin, unhottumattomat näen jalon miehen kasvojen piirteet, vanhimman minun ystävistäin sekä hartahimmankin. Poikana kun tulin kouluhun, näet, hän myös tuli kouluun, lapsekas myöskin hän, ja me vierekkäin sijan saimme Rinnan siinä nyt istuttiin, tasan pantihin kaikki kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu. Kun kesän lehtivän kanss', sekä hangen kanssa ja joulun, sai vapaus, ja kun lähtö nyt kaivattuun tuli kotiin, riemussa kaihoisaa oli toisesta luopua toisen; koulu kun kutsui taas ja kun vanhempain syli hellä kyynele-silmin heitettiin sekä siskojen parvi, kaihossa riemullist' oli toisen kohdata toista. Onnen päivinä näin, kun luontohon liittyvi luonto norjana kuin vesa kiertyen toisensa ympäri kasvaa, kasvoimme yhtenä niin, oli tahtokin yks molemmissa. Tahto ol' yks, kun tieteitten esikartano kerran templihin vaihdettiin ja kun valkeuden pyhist' aarteist' etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille. Yhtenä kuljimme kilvan näin; mikä riemuna toisen, toisen riemuna myös oli tuntea, oppia, tietää. Vaan kun otsalla laakeriseppel seistihin vihdoin, yhdenlaisina vain, ja kun nuoruuden polun päästä katsottiin tulevaisuuteen sekä toimihin miehen, niin ei muistoa mulla, jot' ei olis hälläkin ollut, häll' ei toivoa myös, joka mullakin ei sama oisi.— Kun eros sitten tiet—kuten tuo rakas laulaja laulaa— sinne läks iäks hän, minä tänne. Huolia toivat vuodet ja tehtävät, rakkauteen näin painaen kahleet. Jylhällä luodolla tuoll' eteläisellä rannalla Suomen toimi ja kuol' rakastettuna pappina hän; minä täällä pohjassa, syrjäisen sisäjärven luon', olen harmaaks käynyt, ja meit' erotellut on maat sekä muutellut vuodet. Sittekin, silmissänne kun näen tuon katsehen, hehkun poskillanne ja kasvoiss' ystävän sielun ja muodon, vuodet mennehet unhotan pois sekä kohtalon vaiheet unhotan raskaan vanhuuden, elon unhotan huolet kaikki ja tuonenkin, joka on jo sen kaivatun vienyt; unhotan kaikki ja muistossa taas hänen vierehens siirryn, nuorna kuin muinoinkin, povin paisuvin, hehkuvin mielin.» Lausui näin sekä nuort' yhä vierastansa hän katsoi. Tuopa nyt mielessään imehdellen arveli, mietti: »Vanhus ehkäpä äskettäin ei nimeäni kuullut riemussaan mua vierast' outoa tarkkailematta, tai oli armaamp' ystävä muu kuin taattoni hällä.» Näin hän mietti ja virkahti vihdoin: »Arvosa pastor', polvenne turviss' äskettäin jos seisonut oisin, olkaanne kallistuin, hivellyksenne tuntien hellän, oisin taattoni, tuon ikävöidyn, ma haastavan luullut. Noinpa se hänkin istui ja muisteli mennyttä aikaa, muisteli kyynelsilmin myös eräst' ystävätänsä, joka oli läsnä ja poikanakin tasannut hänen kanssaan riemun ja huolen, kumpaisessakin korvaamatonna. Kun makas heikkona hän, ja kun vuoteen vieressä äiti itki, ja kun minä, lapsista vanhin, kättelin häntä, lausui raukeall' äänellä hän: Yks mulle on kallis niin kuin äitisi, kuin sinä, kuin nuo pienoset tuossa. Jos, niin kuin pesäsestään linnunpoikanen, joskus kolkkohon maailmaan jäät turvatta, kulkusi johda tuon jalon miehen luo sekä terveiset sano multa. Kohtelun saat siell' armaamman kuin muualla, kuulet tervehdyksen, lausutun ei vain, mut ajatellun, silmän näet, joka riemulla katsellen kuvan huomaa kasvoissas, ei nähtynä eik' unohdettuna vuosiin. Arvosa pastori, näin hän lausui, mainiten teidät.»
Tuskinpa nuor' oli vieras loppuhun ehtinyt, kun jo, kirkas kyynele silmässään, nous tuolista vanhus: »Poika sen armahan», lausui hiljaa hän, »kuva kallis sen kuvan, jonk' yhä kaipaavaan sydämeeni ma kätkin, tullos, niin sydämelleni taas jalon vainajan painan. Outona ällös outojen kesken, ja kuin kesäks vainen kutsuttu vieras, tääll' elä keskellämme ja liiku; taivahan lahja sa oot, rakas kuin oma poika, ja vastaan kiitollisna ma nyt otan sun iloks vanhojen päiväin.»
Lausui näin; ovi aukeentui, tytär riemuvin huolin astui huoneeseen, käsivarrella välkkyvä tarjoin. Hän kupit toi, aluset sekä kannun. Höyryvä teeves' loi lemuaan, kun helpoin taakkoinensa hän siirtyi pöydän luo, jossa viel' isän rinnoilla huomasi vieraan.
Karttaen, kummastuin sekä peljäten häiritä heitä, alkoi tyttönen järjestää kupin toisensa viereen; vaan näin lapselleen nyt arvosa pastori lausui: »Heitä, tyttöni, hetkeks työs, suo suutelo siskon nuorelle tälle, jok' äsken vieras viel' oli sulle. Tästäpä puolin, näet, on veljesi hän, isäs parhaan ystävän poika, ja myös sinä hällen lempivä sisko.»
Näin hän haasteli; mut tytön kasvoillenpa nyt pilvi vienon leimuva lensi ja tuskasta puoleksi valju. Vait oli hän sekä viipyi, arveli, vaan kuni tähden kaihtiva tuike nyt vieraaseen kohos arkana silmä. Tuo isän rinnoilta irtautui, tytön luo kävi, käteen hiljaa tarttui ja kuumiin huulihin suutelon painoi, kerkeän kuin kesätuul', ei tarjotun, ei paetunkaan.
Kaikk' oli vait. Epäröiden puoleks ja hellien, hiljaa kättähän vieraast' irroittaa tuo kukkea impi, kiiruhtain kupit järjestää sekä tarjovi juoman. Vaan kun huokean näin emännöitsijä-työns' oli tehnyt, tarjoimen käsivarrelleen taas otti ja läksi.
Tyhjä on porstua, tyhjä on myös emännöitsijä-huone; laudalle kankahan luo hän istautui, käsivarttaan siihen kallisti nyt, käsivarteen kiehkura-päätään. Tunteit' outoja, kuin sala-henkiä, hän sydämessään kätkee, itkevi, naurahtaa, kuin arvotus itse, kuin uni ilkkuva aatokselleen hurmauneelle. Miksi, hän miettivi, aikailen, kuin tenhottu oisin, vielähän paljon tointa on mulla! Sireenit ja tuomet kukkia, lehtiä suo; ylishuonepa kaunistamatta vielä on tulleillen. Hyvin vierasta hurmata mahtaa sammalseinät ja mustunehet nuo seinillä taulut! Siltäkö näyttääkin, kuin oisi hän tottunut moiseen! Tästä jos pääsisin vain ja jos työhön ryhtyä voisin, helpompi olla mun ois, sekä tuskakin tuo perin outo hälvenis mielestäin. Mitä huokailen ja mit' itken? Vaan jos ma hetkenkin totisempia seikkoja mietin, liikaa onko se, niinkuin mull' ei miettimist' oisi? Oi, kesä ehtii ja lähtee, syys pian saapuvi, yksin kankaall' istun ja viskon syöstävätäin värähdellen, kun rajutuulet ikkunahan jääkuuroja pieksee. On talo tyhjä ja hiljainen. Veli poissa on, poissa toinen on myös, isä nukkuu kirjan luo kamariinsa; jylhää, kolkkoa kaikk' on; huonehet on kuni haudat. Joskus kulkunen soi ehk' iltasin portahan luona, joudutan tulta ja varron, niin nimismies juro saapuu, hetken juttuelee, rakennustaan kiittää ja lähtee.
Onko se hauskaa tuo? Mitä muuta kuin itkeä voisin? Muuta kuin itkeä myös kesän tähden? Varrottu vieras tuskin näyttäytyy, kun kohta jo on kuni veikko, antaa kättä ja suuta ja syvään luo sydämeeni silmäns säihkyvät, ett' en saa edes pienintä peittää. Kuinkapa päättyvi tää, jos kuukaudet tätä kestää. Näin hän mietti, ei ääneen paljoakaan, osa suurin lens kera huokausten kukantuoksuna pois sekä haihtui.
Vaan käsivarrellaan vasu, kieloja haan täpötäynnä, nuoria, vast' ihan tuotuja pulppuavan puron luota, pirtistä nyt tuli kaunis Johanna. Hän porstuan aikoi lehvillä kaunistaa yhä kauniimmaks, lasit panna kukkia täyteen suojia varten, ja myös ylishuoneen peittää kukkien tuoksuun, ens' yö jott' ihanalta tuntuisi tulleillen sekä hilpeemmin unet saapuis. Vaan tavast' ensinnä hän emännöitsijä-huonetta silmää, aukaisee oven, katsovi huoneeseen, emäntänsä huomaa, kuin vesi silmissä tuo sekä hehkuvin poskin nousevi kankaaltaan, hymyn teeskelemist' yritellen.
Kohta hän unhotti työnsä se palvelustyttö ja laski varjohon tuuleen vilvakkaan vasun kukkasinensa; itse hän kummastuin nyt luoteli impeä arkaa. »Mist' on», lausui, »kyynele tuo, joka silmänne kaihtaa? Mitkäpä huolet teillä, kun nyt ilo valtavi kaikki, eik' ole yhtä, jok' ei lyö leikkiä, laula ja naura?» Lausuu näin, ilosesti hän naurahtain emäntäänsä katsehen luo, kuin varrotun vastauksen jo hän tuntis.
Tuo tok' ei sietänyt nyt kyselyitä ja tiedusteluita, pois vaan kääntyi nurpeissaan sekä haastoi ja lausui: »Muitapa viisaammaks ain' itsesi luulet, Johanna, luulet aukovas vain sekä sulkevas mun sydän-parkain, niin kuin sun soker'astias tai sun neulikkos ois se; mut varo, ettei vain ota vihdoin sormehes pistä! Mitkäkö mulla on huolet? miks juur huolet, ja eikö muut kuin huolet vaivata vois? Koe istua täällä tuntikin vain palavassa ja tuomien tuoksussa, eikö raskahaks painune pääsi, ja silmäs käy punasiksi!» Kääntyi ylpeäst' ikkunahan, vapahasti nyt illan ilmaa henkiäkseen sekä harmia pient' unohtaakseen.
Vaan hänen vierelleen toki astui kaunis Johanna, ääneti, puolustuksekseen ei virkkanut sanaa, vartosi vain ilosempaa katsett', ett' ilosemmin jättää nuoren vois emäntänsä ja työtähän jatkaa.
Eikäpä seitsentoistiaskaan noin jaksanut kauan seutuja kylmänä katsoa vain sekä valjulta näyttää, vaan pian mielessään katui, ett' oli niin tyly ollut. Harmi se hellyyteen suli pois, ei silmähän enää verkkaan kasvava kyynel kätkeynyt, ja hän hiljaa immen olkahan nyt nojas kutrista päätähän, lausuin: »Oi, vähemmän kuin luuletkaan mua tunnet, Johanna, tunnet ja ymmärrät, mihin tähtää mieleni haaveet. Äsken kun mua vanhus pyys, ja kun, heltyen aivan, mielist' oisin ma lohduksi hälle ja riemuksi mennyt, lausuit pöyhkeillen, ett'ei voi lempiä vanhaa. Nyt kun vieras taas on tullut mailt' etähältä, tuntematon kuin pilvi ja tuulen tuoma ja outo, huolet on kielelläs ja mun lemmest' itkevän luulet. Peittelemättä ma kaikki nyt ilmaisen, älä itse tunkeu vain sydämeeni, ett' ei sido kieltäni arkuus. Näitkö sä, kun tuli vieras tuo, niin arkako on hän, nurja ja ynseä niin kuin kirjankoit ovat? Eikös! Hattupa käessähän vain sekä varrella suikea takki, kärryiltä hyppäsi hän ja, kun tervehti, riemusta loisti. Sitte—ja suorastaan minä tuhmistun lähetessään— katseen niin tutun, rohkean luo hän, niin ylen hartaan, niinkuin jo aikaa tuttavat oltais tai sisarukset. Ihmekö siis, ett' itken, Johanna, ja jos minä itken, ei mua rakkaus itketä, vaan viha, ainakin harmi, että hän niin sydämellinen on, sopimattoman tuttu, vaikka on halpa ja nuori ja vain ylioppilas köyhä.» Lausui arkana, pelvoillaan tytön lempeän helman turvihin painautui, ujot kasvonsa peittäen siihen.
Tuska se tuskin hälvetä ehti, ja poski se tuskin jäähtyikään, kun kuuli hän veljen astuvan sisään. Laulaen tuo tuli, riemuiten, kuten poikana, milloin läksystä pääsi ja metsään virmana lens kuni tuuli. Nytkin näin tuli hän, heti siskoa kutsui ja lausui: »Hanna, jo vieras vartoilee, ota hattus ja riennä, siksi kun iltanen valmistuu sekä vanha Susanna juoksee, kuin tapa häll' on, maat, mäet, huutaen etsii, ehdimme seutuja näyttää vieraallemme ja nähdä, karkeloll' onko jo kansa ja yöks ilokokkoja tehty.» Lausui, katsahtaa vain huonett' ehti ja kuulla kellon äänen, mi juur nyt löi, sekä riemulla nähdä, kuin kodiss' armahass' ennellään oli, tuttua kaikki, nähdä ei ehtinyt, kuink' ujostellen lempeä sisko kartteli häntä ja riens hatun varjosta verhoa saamaan. Vaan kun valmihiks sai, ulos veljyt ja hän käsityksin riensivät nyt ja jo portailla vieraan kohtasivatkin.