ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä.
Kaukana mantereen ranta.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

HYLLOS.
Hoi, terve, terve, riemurikas onnetar!

EUBULOS.
Vait' ole poika, huutamatta riemustas!

HYLLOS.
Miks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?

EUBULOS.
Ilonsa viisas varovasti peittelee.

HYLLOS.
Kas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala
On rauhan sortajan nyt tänne saattanut?

EUBULOS.
Sä miehen näet; venhettä käy hoitamaan,
Mä viivyn.

TOINEN KOHTAUS.

Rhaistes. Edelliset.

RHAISTES.
Mies, sä mitä kätkit poveesi?

EUBULOS.
Kas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin!
Mureenan suuren, sardelia kauniita,
Jollaisia ei ennen ole pyydetty.
Valitse suurimpia, koska saatavaks
Lajista kustakin sä vaadit suurinta.
Kotiisi mene, tuota niitä orjallas.

RHAISTES.
Nyt olet nopsa mulle osan' antamaan.

EUBULOS.
En tahtois että helle sitä turmeleis.

RHAlSTES.
Salailet toisen syyn sä alla manttelis.

EUBULOS.
Se tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt
Mua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.

RHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.)
Sä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt?
En sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.

EUBULOS.
Voi ettei voima mulla ole entinen!
Mä laske, ellös revi vaatteitani.

RHAISTES.
Kas, Zeus!
Kas purppurainen simpukka, jok' arvosta
On lammaslauman! Tuota tahdot salata?
Nyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä
Nuo uhriviinisi ja paistit, joita ain'
Sä poltat rukoillessas, jotta palajais
Tuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän.
Mut tiedä: toinen suku täällä vallitsee.
Se kuningas, jok' ystävistä eroittaa
Voi viholliset, osans' antaa kullenkin,
Pahoille pahan, hyvän uskotuillensa.
Ei suvaitse hän, että vihamiehenä
Sä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä,
Ja niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty,
Hyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä.
Sen sanon ettet toiste pitäis voittonas
Jos joskus onnistuisit kavaluudella
Varastamahan multa omaisuuttani.
Ei rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan
Sun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.

EUBULOS.
Kuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?

RHAISTES.
On valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.

EUBULOS.
Oi onnettoman kohtaloa! Jumalat,
Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva
Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää
Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan?
Vaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat
Valittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat,
Sukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet.
Tok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin
Mua petoksesta muka kehtaat syytellä,
Ken meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään,
Kuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa,
Vai minä, joka Bakkosvesan tavalla
Samalla varrell' ylennyn ja vaivun myös?
Ei kauan sitten Telamoni kuninkaan
Edessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta,
Jaloa sankaria teko-nöyrästi
Kumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma.
Mun oli pelto, jota nyt sä viljelet,
Mun karja, jota syötät Xuthos vuorella,
Mun oli huoneet, joita nyt sä omistat.
Mist' on tuo muutos?

RHAISTES.
Mitä? Tuota kyselet
Sä, jok' et mitään huoli sallimuksesta,
Et jumalien säännöistä; ne syöksevät
Ja ylentävät kuningaita.

EUBULOS.
Troiassa
Ol' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa,
Ja Telamoni suruhunsa sortunut
Kun sinä, heidän hyvyytensä unhottain
Ja Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn,
Kuin orja ryömit uuden herran jaloissa
Niin saadaksesi osan hänen saaliistaan.
Nyt louhikolla asun mä, sä laaksossa.
Mun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi
Mun manttelini alla äsken tuntenut
Kuin karkea on rintain suolavedestä?
Vilussa, helteessä mä aaltoin selillä
Öin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt
Halvassa työssä halvimmasta palkasta.
Partaalla lähteen venyt sinä varjossa
Miedoilta tuulosilta jäähdytettynä,
Ja seppeleissä maljaa seppelöittyä
Sä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava?
Mut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin
Voin lampaan lunastaa ja viinipisaran,
Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
Ja voimani jos pettää, jos mä merestä
En antimia pyytää voi, niin uhriksi
Mä hakkaan poikki tämän heikon käteni
Ja jumalille lahjaksi mä poltan sen,
Edestä kuninkaani, onnen entisen,
Ja että nähdä saisin pojanpoikansa
Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.
Nyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.

HYLLOS.
Ei päinsä käy.

RHAISTES.
Sä myös.

HYLLOS.
Pois anna simpukka.

RHAISES.
Sä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit
Mi minun ompi.

HYLLOS.
Meidän on se, eikä sun.

RHATSTES.
Pois!

HYLLOS.
Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.

RHAISTES.
Sä hurja, uskallatko ylpeydessäs
Sun valtiasi uskottua vastustaa,
Ja etkö pelkää rangaistusta hirmuista
Sua odottavaa?

EUBULOS.
Poika, heitä, paremp' on
Nyt väistyä kuin vastustaa.

HYLLOS.
Oi isäni,
En meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet
Olemme kaikki kärsimähän helposti,
Mut kaikkea mä uskallan tuon surevan,
Sokean vaimon tähden, joka tottunut
On eloon parempaan ja meille turvaton
Nyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut
Hän ole, eikä ennen ole kantanut
Niin halpaa pukua kuin nyt on hänellä.
Hänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat
Tuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin
Sun jättäisimme?

RHAISTES.
Odota, hoi kansa, hoi!
Nyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Kansaa.

KANSA.
Sä kutsut meitä tänne, poika Paonin.

RHAISTES.
En syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte,
Tuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.

KANSA.
Tuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?

RHAISTES.
Tuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa,
Työss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun
Ne airojensa kovuudella käytetään.

KANSA.
Sinuhun koskea hän onko rohjennut?

RHAISTES.
Viel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka!
Sen on hän multa ryöstänynnä.

KANSA.
Ylpeäks
Isästä ylpeästä olet syntynyt.

HYLLOS.
Se meidän ompi. Omamme mä otin vaan.

RHAISTES.
Nyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte
Ken minä olen, kuka ompi ukko tuo,
Ja kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos
Sai vallan täällä, vastustanut häntä on,
Mut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta,
Tuon vanhan Telamonin poika hyljätty,
Kun äsken tuli tätä saarta valtaamaan,
Ol' ukko tämä vihollisten vakooja,
Mut minä seisoin kuninkaani puolella.
Siit' ompi mulle maine, hälle häpeä,
Ja mulla maansa, hällä mökki niemellä.
Mä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan
Mit' omisti hän ennen?

KANSA.
Jumalat, ne vaan
Sit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa
Me todeks tiedämme.

RHAISTES.
Siis vielä kuunnelkaa!
Mä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin
Tuo vanhus kätki povellensa simpukan
Mua pettääksensä, siten juuri näyttäen
Ett' omakseni itsekin hän katsoi sen.
Ja kenen jollei mun se oisi oleva?
Jos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun
Ja mit' on vedessä. Siin' oli simpukka.
Se siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti
Sen omakseni niinkuin kohtuullistakin.
Tuo nuorukainen hävytön ja parraton
Sekautui silloin asiaan ja sieppasi
Tuon kalun, isänsä jo mulle antaman.
Sellaista tapaa jos nyt täällä suositaan
Ett' eivät isiänsä pojat tottele,
Ett' omaisuus on väkivallan käsissä,
On paras meille, jotka harmaaks muutumme.
Pois muille maille mennä, taikka etsiä
Lain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa.
Siis päättäkää te maamme miehet vapahat,
Te, joiden tulee järjestystä valvoa.

EUBULOS.
Sä herja hävytöin, oi mistä sanoja
Varustetuita vaskinuolilla mä saan
Nyt lävistämään haarniskatas, tehtyä
Valheesta, väkivallasta? Ma olenko
Maan vihollista puoltanut? Vai vihamies
Ol' Teukros, Telamonin poika ylevä?
Hän tuli tänne muutamilla miehillä
Veljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan
Siks kun hän saapuis itse saareen isäinsä.
Mä silloin käskin hänen, tosin varottain,
Omalle maalleen varovasti astumaan,
Kun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen
Hänt' aikovanne väijymällä murhata.
Mut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut,
Äl' usko näiden ilkityötäs puoltavan
Vait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis,
He vastaisivat kivillä, ei sanoilla.
Mill' oikeudella, sen he kyllä tietävät,
Sä maani veit ja kuinka väärin sysättiin
Ma niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla
Vaan orjantappuroita louhen lomissa.
Sä väittää rohkenet, ett' olen simpukan
Omakses tunnustanut, että poikan' on
Sen vasten käskyäni sulta ryöstänyt,
Niin häntä syyttömästi tässä soimaten.
Mit' otit multa väkisin, sen otti hän
Pois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn,
Jos koht' ois paremp' ollut väkivallatta.
Se kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit:
Mut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.

KANSA.
Kun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten
Ei ole kyllin että riemut raukeaa,
Ett' astuu köyhyys rikkauden asuntoon,
Ja vaipuu voima, terveys ja kauneus,
Mut kärsivällisyyskin katoo, joka aina
On nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei
Rupea mahtavampaa vastaan ryntäämään.
Eubulos, olet loukkaavilla sanoilla
Vihoittanunna tämän miehen, jota et
Sä onnen päivinäskään voinut vastustaa.
Mut poika Paonin, sä ole laupias!
Se ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi
Voi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei
Valitse eikä arvele mut loistaa vaan.
Suo hänen pitää simpukka, jonk' antanut
On hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin
Vaan aivan halpa lisä rikkauteesi.
Se hälle kaikki on. Hän sillä lievittää
Voi kauvan puutettansa. Suosii jumalat
Ain' antavata kättä, eikä ottavaa.

RHAISTES.
Se onko neuvonne?

KANSA.
Ei meillä parempaa.

RHAISTES.
Siis todeks nään nyt mitä itse aavistin
Ja puheest' äsken kalastajan käsitin,
Ett' aina kovempata ruoskaa tarvitsee
Uus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa.
Ei saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen,
Jok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa.
Nuo vanhat muistot väijyy niiden takana
Työn, tuhon tekoon tilaisuutta odottain.
Hyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan
Ja mitä salailette sydämmissänne;
On vaarallisin tuntematon vihamies.

KANSA.
Noin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies
Ei neuvois sua laupiuteen jumalten.

RHAISTES.
Se onko ystävä, ken kieltää apunsa,
Kun toinen, ahdistettu, sitä anelee?

KANSA.
Sinua rukoilla me rohkenimme vaan.

RHAISTES.
On turha rukouksenne. Nyt auttakaa.

KANSA.
Tuoll' apu näkyy, apuamme suurempi.
Hän, kuninkaasi poika, nuori sankari,
Jok' äsken rannallamme Teukron kohtasi
Ja voittajana hänet laivaan pakotti
Pakenemahan särjetyllä kilvellä,
Hän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi
Sinulle antaa avun paremman kuin me;
Uskollisuuttas palkita myös taitanee.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Leontes.

RHAISTES.
Sä jalon kuninkaani poika ylevä,
Sua tervehdän mä iloisella mielellä,
Mä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan
Sun rannallani juuri tänä hetkenä.
On onnellinen tulosi niin mulle kuin
Myös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas,
Ett' ystäviäs ymmärrät sä suojella
Ja siten heidän joukkoansa lisätä,
Jok' ompi hallitsijan lahja arvoisin.
En asiassa suuressa sun päätöstäs
Mä pyydä, on vaan purppurainen simpukka;
Mut kysymys on saako rangaistuksetta
Nyt väkivalta vallita; tuo simpukka
On mun, nyt näet kenen kädessä se on.

LEONTES.
Mies nuori, rohkenetko pitää simpukan?

HYLLOS.
En pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.

LEONTES.
Ken oikeutta rikkoo, se on pelkuri.

HYLLOS.
Sen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.

LEONTES.
Pois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi,
Oliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?

HYLLOS.
Sen otin, mut se oli isän' omaisuus.

LEONTES.
Sä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.

EUBULOS.
Sen salli mulle vihdoin armo Jumalten
Kun kalastanut olin päivän työlähän.

LEONTES.
Vedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?

RHAISTES.
Niin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.

LEONTES.
Vesilläs ensikertaako hän kalastaa,
Vai onko hän jo ennen täällä näkynyt?

RHAISTES.
On joka päivä, koska tämä ruohokko
On antavampi kuin on oma rantansa.

LEONTES.
Siis ihmettelen että ukko päivittäin
Edessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan
Ja vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun
Mit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.

RHAISTES.
Ei niin. On keskenämme tehty suostumus.

LEONTES.
Ja mikä?

RHAISTES.
Että jokaisesta laadusta,
Jot' antaa pyynti, suurin mun on oleva;
Muu saalis hälle vaivastaan on tuleva.

LEONTES.
Ja sillä ehdolla sä vaadit simpukan?

RHAISTES.
Kas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.

LEONTES.
En suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis
Voi muihin verraten sen tietää arvoa.

RHAISTES.
Se suurin ompi siis ja semmoisena mun.

LEONTES.
Niin tosin, mutta ainoana pienin myös
Ja semmoisena tämän ukon omaisuus.

RHAISTES.
Jos päätät niin, siis salli meidän jakaa se,
Ma otan osan suuremman, hän pienemmän.

LEONTES.
Niin olkoon. Laadustansa mikä suurin on,
Sun olkoon se. Mut sisällystä suurempi
On sisältävä, siis nyt ota suurempi;
Sun osas kuori on, sen sisus hänen siis.

RHAISTES.
Sa muistatko ken olen minä, ken on hän?

LEONTES.
Sä ystäväni oot, hän vihollisen' on.

RHAISTES.
Et rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.

LEONTES.
En, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.

RHAISTES.
Jos ystäviä tuomitset kuin mua nyt,
Mä pelkään monen viholliseks muuttuvan.

LEONTES.
Mä oikeuden vihamiehilleni suon,
Vaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.

RHAISTES.
Pois menen. Toiselle mä saanen valittaa.

LEONTES.
En estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

KANSA.
Ol' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.

EUBULOS.
Oi, jospa toisen kannan oksa olisit,
Ja jumalaisten kuninkaitten heimoa,
Jotk' ennen olivat mun isäin valtiaat,
Ett' oikein voisin riemuita, kun edessäin
Sun nään noin jalona ja suurna seisovan,
Nään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys,
Nää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet.
Vaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun
Mun kotimaani valtikan, mä riemulla
Voin kunnioittaa, kiittää jalouttasi.
Ei kaukaan ole mulle suotu riemua
Kiitollisuutta tuta kohden ketäkään.

LEONTES,
Eubulos, mieles laatu entuudesta on
Jo mulle tuttu. Että mua vihasit
Ja isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin
Ett' olet Aiaan suvun lujin ystävä.
En semmoista, se tiedä, kosta vihalla,
Uskollisuuttasi mä kunnioitan vaan.
Rukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan
Mä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan.
Mut koska lupasit, et rakkautta, vaan
Kiitollisuutta mua kohtaan, osoita
Se seuraamalla neuvoani, jonka mä
Sinulle annan omaks hyväksein ja sun:
Äl' aina soimaa katkerilla sanoillas
Isäni hallitusta. Kadehdittava
Ei ole, niinkuin luulet, osa valtiaan.
Ja huolissa ei viihdy aina lempeys.
Niin helpost' ystävänsä voivat viekkahat
Myös vihan tulen nostaa hänen mieleensä
Ja hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään,
Ei tosin omaks hyödykseen ja vähin mun.
Siis kätke varovasti muistos surkeat
Etteivät ne ja vihapuhees yhdessä
Niin synnyttäisi surkeempia muistoja.
Nyt mene askareilles, kansa, sinä myös
Saat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on
Sokea vaimo saattajoineen tulossa;
Mä häntä yksinäni tahdon kohdata.

KANSA.
Me käymme, kanssa sokean et yksin jää,
Jo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.

KUUDES KOHTAUS.

Leontes. Rhaistes.

RHAISTES.
Mä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin
Sokean, vieraan vaimon; täällä kohdata
Mä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut
On kalastajan mökin, jota karttelen.
Sun jalo isäsi on itse käskenyt
Mun tiedustella salaisuutta, joka on
Tuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken?
Ja missä asioissa hän on täältä, miks
Hän asuu luona meidän vihollisemme?
Käy puhe että isäntänsä perheineen
Enemmän häntä kunnioittavat kuin ois
Hän ansaitseva ulkomuodon puolesta,
Ei muukalainen luultavasti ole hän
Eik' entiselle vieras hallitukselle,
Ja ehkä hältä tietoja sais tärkeitä.
Noit' olen käsketty mä tiedustelemaan,
Mut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait,
Ja tämän toimen jätän sulle mielellään.

LEONTES.
Kun kuninkaasi käskyä sä toimitat,
Ei mulla, mutta sulla puheenvalta on.

SEITSEMÄS KOHTAUS,

Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.

TEKMESSA.
Siis lähestymme, poika, niitä seutuja,
Joill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena
Uhrinsa antimia kantoi Areelle,
Ja joilla hän, kun tuuli eteläinen löi
Karia vasten kuohuisia aaltoja,
Hymyillen katsoi taisteluja myrskyjen,
Ja kotirannan vuorilta sai oppinsa
Väkeä Troian vastustamaan vuorena.
Ja eikö lähellä oo kumpu Krantorin
Ja laakso Amfidemos tämän juurella,
Ja loitompana metsän takan' Attika?
Oi mulle tutut paikat, varsin rakkahat!
Mik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää!
Kuin jumaloille nektar ja ambrosia
Niin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.

SAATTAJA.
Vait, ole vait!

RHAISTES.
Ken olet? ehkä vieras, näyt
Noin kodittunut seuduillamme olevan.

TEKMESSA.
Ken lienet, kysyjä, on ääni uhkaava,
Ei juuri sanoissa, vaan niiden takana.

RHAISTES.
Mä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.

TEKMESSA.
En sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.

RHAISTES.
Sen näen sinun huultes todistuksetta.

TEKMESSA.
Sun kovuutes sai minut toisin luulemaan.

RHAISTES.
Nään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.

TEKMESSA.
Jos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?

RHAISTES.
Sun vastaukses mukaan menetelläksein.

TEKMESSA.
Tee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.

RHAISTES.
Ei kurjuus yksin laupeutta ansaitse,
Myös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.

TEKMESSA.
Puheeni totuuden jo olet havainnut,
En muuten laupeuttas tarvitsisikaan.

RHAISTES.
Kai toista, huomannet, on toden tunnustus
Kuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.

TEKMESSA.
Oon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?

RHAISTES.
Täys tilinteko siitä, kuka olet sä,
Ken olet ollut, kusta tänne saapunut,
Ja mistä syystä outona tääll' oleksit.
Kun näihin olet suorasti sä vastannut,
Niin en mä salaa miksi sua kyselen.

TEKMESSA.
Mä olen köyhä vaimo, puutteenalainen
Ja yksinäinen, joka vavistuksella
Nyt kuulen armottoman äänen kovuutta.
Se olen. Ken mä ollut? Olen kokenut
Sit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen
Välistä kylmän tuulen, toiste lämpimän
Käsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä?
Se kuule: syystä että täällä tuntuu maa
Pehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös
Suloisemmalta hengittää kuin muualla,
Ja syystä että kieli kauniin kaikista,
Hellenein kieli täällä suloisimmin soi.

RHAISTES.
Sun vastaukses kiertää kysymystäni,
Ja sokeanakin sä osaat varoa.
Mut tiedä: itse luikertava käärmekin
Se astiahan pyytäjänsä kiusataan
Ja hänen viittaustaan tottelemahan;
Sen saat myös nähdä ettei mua vastahan
Sun viekkautesi voi mitään toimittaa.

TEKMESSA.
Oi, suo mun mennä.

RHAISTES.
Tehtyäsi tilisi.

TEKMESSA.
Pois saata mua, poika.

RHAISTES.
Täält' et mennä saa
Sä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.

TEKMESSA.
Sä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti
Mun tielleni? Ja minkä vallan käskystä
Sä, julma, vaadit multa tuota tiliä?
On sulla silmäin näkö, minä sokea,
Sä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi.
Jos toisen tulee kysyä ken toinen on,
Ei sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.

RHAISTES.
Jos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla
Kuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan.
Eurysakes mä olen, Aiaan mainion
Ja vaimonsa Tekmessan poika ylevä.

TEKMESSA.
Sä?

RHAISTES.
Mä.

TEKMESSA.
Sä?

RHAlSTES.
Mä.

TEKMESSA.
Voi liukkaan kieles valhetta!

RHAISTES.
Haa, tuota tulen leimausta odotin
Sun silmäparis harmahasta usmasta,
Mä tahdoin sitä nähdä, näin myös. — Sano nyt
Sä mistä tiesit valheeks puheeni.

TEKMESSA.
Koska mä,
Tää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit.
Rannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.

RHAISTES.
Siis olet se joks arvasin.

TEKMESSA.
Jos kuninkaas
Äidiksi mua luulit, oikein arvasit.

RHAISTES,
No hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt
Sä täytit ehtoni ja itses ilmaisit,
En salaa miksi sua olen tutkinut.
Mä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin:
Miss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?

TEKMESSA.
Sun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi
Mua julmuutesi armotoin, sen äsken näit,
Kun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin;
Mä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa,
Sun jalkais juureen polvilleni langeta
Ja kiitollisna käsiäsi suudella,
Jos kysymyksees itse voisit vastata
Ja mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.

RHAISTES.
Sä varmaan äsken pojastasi erosit
Ja tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän.
Sun on hän tänne lähettänyt edeltä
Miel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan,
Mik' oisi parhain hetki maalle noustakseen.
Nyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.

TEKMESSA.
Hän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut,
Jos vakoojakseen sokean ois valinnut.

RHAISTES.
Juur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa —
Niin mietti hän — voi kenkään vaaralliseksi
Tai häntä vakoojaksi koskaan arvata.
Mä keksin että, vaikka olet sokea,
Näät paljon enemmän kuin moni näkevä.
Siis tiedä että mahtavamman kohdannut
Nyt olet, joka voi sun läpi-katsoa
Ja voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.

TEKMESSA.
Oi milloin kurjuuteni malja täyttynee?

RHAISTES.
Et siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?

TEKMESSA.
Mä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.

RHAISTES.
Mä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman
Kuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat
Herättämähän haihtuneita tietoja
Ja unohdukseen nukkuneita muistoja.
Nyt kätes anna vaan, mä sua johdatan
Mun asuntooni keinoani kokemaan.

TEKMESSA.
Oi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!

LEONTES.
On työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.

RHAISTES.
Jo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas,
Asiatani vastahan, ei yksin mun
Mut jalon isäs myös.

LEONTES.
Sä hänen käskynsä
Jo toimittanut olet.

RHAISTES.
Mua velvoitti
Hän tutkimaan ken vaimo on.

LEONTES.
Sen teit sä jo.
Ei taida isäni, ei taida eikä saa
Hän väkivaltaa käyttää naista vastahan.

RHAISTES.
Ken määrää rajat hallitsijan toimille.

LEONTES.
On oikeus myös kuningaitten haltija.

RHAISTES.
Mä tehnyt olen minkä taisin, puolittain
Jos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.

LEONTES.
On helppo vastata työn eestä oikean.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

TEKMESSA.
Hän menee.

LEONTES.
Meni jo.

TEKMESSA.
Mä miten kiittänen
Sua auttajaani, nuorukainen ylevä,
Suloinen muistutus Eurysakeestani?
Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,
Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton,
Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?

LEONTES.
Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?

TEKMESSA.
Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!

LEONTES.
Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin
Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?

TEKMESSA.
Sä tunnet taistelun Akilleen aseista
Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös
Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu
Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa.
Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei
Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.
Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.
Ei valitusta huuliltani lähtenyt.
Näin usein ylpeyden riemun loistavan
Odysseun ja Atreun poikain silmistä,
Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa
He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.
Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista,
Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi
Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan
Ei paljas viha ollut mutta pelko myös,
Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa
Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,
Ja siitä kuningaita vielä moittivat
Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät.
Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes
Ol' mukanani. Sotaväki palasi
Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.
Me ääntämättä joukon kesken astuimme.
Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin
Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen.
Rivistä silloin syöksi vanha soturi
Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!
Samassa nosti pojan käsivarsilleen
Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti.
Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:
Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä
Hän näkyi leijailevan päällä kilpien,
Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain.
Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin
Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,
Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.
Samana yönä töytäsi mun telttaani
Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan
Mun seuraamahan pakotti.

LEONTES.
Atridein luo?

TEKMESSA.
Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun.
Me siihen astuimme ja kauvan merellä
Me purjehdimme, minne, emme tietäneet.
Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin.
Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,
Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä
Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava
Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen
ja satamaton, purjehtijan kauhistus.
Se kodiksemme joutui.

LEONTES.
Suuret jumalat!
Noin kauhistava julmuus onko miehillä,
Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?

TEKMESSA.
Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.
Elimme tällä surkealla saarella.
Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,
Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.
Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni,
Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa
Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä,
Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.
Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut,
Peritty miehuus oli parhain oppinsa.
Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa
Sylihin meren heittäytyä vuorelta
Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa
Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan
Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.
Se oli harjoituksensa ja huvinsa.
Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,
Ois saatu elää!

LEONTES.
Sallimuksen kautta, vai
Omasta tahdostanne muutos tapahtui?

TEKMESSA.
Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä
Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi
Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko
Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään
Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin,
Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon.
Eurysakesta huusin mä ja rantahan
Me ehätimme; Hellaan kieli helähti
Nyt korvihimme; monin kerroin autuas
Mä polvillani laivan vierus-vuorella
Rukoilin meille molemmille apua.
Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi
Jo laivan kannelle ja mua auttamaan
Sylinsä avas' — silloin, aivan äkkiä
Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi
Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes
Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin
Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana
Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten.
Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt
Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla.
Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle,
Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin.
En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö
Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa.
Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni,
Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut
Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.

LEONTES.
Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?

TEKMESSA.
Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo,
Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.

LEONTES.
Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään
Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.

TEKMESSA.
He kertoilivat Paros-salmen välillä
Ja Hellesponton kohdanneensa etelään
Menevän laivan. Sivutessa olivat
He äänen kuulleet laivasta näin huutavan:
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.

LEONTES.
Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.

TEKMESSA.
Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.

LEONTES.
Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?

TEKMESSA.
He hurskaimpia ihmisiä olivat.

LEONTES.
Et siitä asti ole kuullut pojastas,
Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?

TEKMESSA.
En varmaan, mutta ellei petä luuloni,
On Menelaos matkaan saattanut sen työn.

LEONTES.
Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?

TEKMESSA.
Hän pelkäs että autiossa saaressa
Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.

LEONTES.
En tiedä onko luulos tosi; ainakaan
Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.

TEKMESSA.
Eurysakes, oi poika, murhe äitisi,
Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt
Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla,
Tai märkäneisi jollakulla rannalla.
Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin
Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin.
Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea
Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana
Sä julmain vihollisten pilkan alaisna,
Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa
Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.

LEONTES.
Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä
Sun olentosi yöhön; suru suurempi
Sun surujasi mua kohtais hetkenä,
Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.

TEKMESSA.
Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?

LEONTES.
Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile
Sä äidinsydämmesi ahkeruudella
Pojalles pelastusta, hänen paluutaan;
Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi.
Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus
Eurysakeesi jälleen antaa hengissä,
Iloitse onnellisna, mulle murheet suo.
Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen:
On myrsky läsnä.

TEKMESSA.
Poika, kotiin käykäämme.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

LEONTES (Yksin.)
Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko
Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys,
Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin.
Hän murheita on määränsä jo kärsinyt,
On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden,
Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut,
Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi.
Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes
Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan
Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin.
Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän,
Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni
Ja hänen kesken valtariita syttyisi.
Sä Diike, jonka alttarilla monesti
Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini.
Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla,
Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi.
Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää,
Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.