TOINEN NÄYTÖS.
(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Leiokritos. Rhaistes.
LEIOKRITOS.
Nään tuossa äsken valmistetun alttarin,
Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös
Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna,
Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö
Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?
RHAISTES.
Juur tähän.
LEIOKRITOS.
Varmaankin se ompi poikani,
Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt
Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä
Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on.
En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan
Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa.
Mut missä lie hän nyt?
RHAISTES.
Hän meidät nähnyt lie.
LEIOKRITOS.
Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.
RHAISTES.
Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti
Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.
LEIOKRITOS.
Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään,
Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.
RHAISTES.
Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt
Nyt sua kohdata.
LEIOKRITOS.
Se usein tapahtuu
Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.
RHAISTES,
Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.
LEIOKRITOS.
No kyllin. Mene etsimään Leontesta;
Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.
RHAISTES.
Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on
Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.
TOINEN KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs
Niin kierot silmät että oman itses vaan
Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan
Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi?
Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo,
Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa
Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan;
Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään
Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti
Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten
Jaloa, hairahtamatonta älyään?
Mut osa valtiaan on usein suosia
Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas
Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. —
Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani
Niin vakaantunut täällä että hyljätä
Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle
Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä.
Tään kukistetun kansan tunnustamana
Ja pelkäämättä entis-vallan sukua,
Mä saisin sydämmeni antaa vallita?
Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä
Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa
Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa
Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava
On kylmä järki vaan mun askeleitani.
Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur
Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin
Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus.
Leontes lähestyy.
KOLMAS KOHTAUS.
Leiokritos. Leontes. Hyllos.
LEONTES.
Hyllos, mulle tuo
Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta
Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä
Tuot vettä.
LEIOKRITOS.
Nuorukainen, ai'ot uhrata.
LEONTES.
Se aikomuksen', isä, on.
LEIOKTITOS.
Ja varmahan
Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään
Näyt palvelevan.
LEONTES.
En mä häntä yksinään,
Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista
Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.
LEIOKRITOS.
Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.
LEONTES.
On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä
On se, jonk' apua me enin kaivataan.
LEIOKRITOS.
Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,
Sun osas tuleva on laumaa ylevää
Ja kansojasi nerollasi hallita.
Olympon jumalista ketä semmoisna
Sun ensin tulis etsiä ja palvella,
Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä
Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa
Maailman kansat, jumalatkin kumartaa?
Hän antaa voiman, neron, itse kuningas,
Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.
Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän
Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain
Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen
Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.
Hän varovasti kiertäin karttaa estehet
Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan
Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva.
Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei
Suloa kukan katso mut sen hyötyä,
Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.
Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset?
Et oikeutta, mutta järjestystä vaan,
Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi
Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois,
Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet
Sinua syyttää siitä loukkauksesta.
Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus.
Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa.
Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta!
Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu.
Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses.
Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi
Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy
Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.
Leontes, koska Teukros tällä rannalla
Väkemme äsken karkotti ja surmasi,
Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa
Kukistit, voitonsankarinkin pakotit
Pakohon voitettuna kiirein rientämään.
Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen
Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan,
Sun osas siten menettää, ett' epäilet
Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?
Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa,
Myös siinä että katsot kaikki suuresti.
LEONTES.
Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas
Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan
Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.
Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en
Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä
Jumalten peittää mutkat mielten sokeain.
Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi
Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin
Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön
Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,
Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.
Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain
Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.
Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei
Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan
Maa niellyt merta eikä meri näljissään
Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla
Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella
Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa
Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.
Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee
Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko.
Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan
Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan
Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.
Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?
Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla
Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,
Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
Jos kohta on hän jalointakin aikonut
Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän
Monasti pettynyt kuin unen näössä;
Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle
Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen
Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!
LEIOKRITOS.
Ne arveluja.
LEONTES.
Arveluilla totuuden
Jos ostat, ei se ole kallishintainen.
LEIOKRITOS.
Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,
Mut hallitsijaks' en.
LEONTES.
Niin munkin luulon' on.
Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,
Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.
LEIOKRITOS.
On kuninkaankin täytyminen hallita.
LEONTES.
Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!
LEIOKRITOS.
Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista
Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.
LEONTES,
Suo minun suoraan puhua ja kuuntele
Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään
Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,
Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan
Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,
Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen
Jokaista siihen viepää tietä oikeaks.
Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs
Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:
On rauhas rauennut, on päiväs huolinen,
Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä,
Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.
Se onko onnes? Kansaas olen katsonut
Ja miten jalomielisiä poljetaan,
Uskollisuus ja totuus kauas kätketään
Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;
Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee
Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.
Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet
Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana
Avusta oston-alaisien ystäväin?
Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan
Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa
Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.
On kuningasten entisten kaikk' ystävät
Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta
Saat vallita. Mut mahdollista onko se?
Voit vainuella villipetoin jälkiä,
Mut miten rakkautta vainuta, jok' on
Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten?
Ei auta siinä vainu koiran tarkimman.
Ja jos sä vuosisatojakin kokisit
Et koskaan voisi varmasti sä sanoa:
Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.
LEIOKRITOS.
Oi hulluutta!
LEONTES.
No, varo ett'et myöhään vaan
Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.
LEIOKRITOS.
Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun
Pois heittää valtikkani, jonka ostanut
Kalliisti olen, lunastanut kaikella
Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla
Ja murheettoman elonikin onnella?
Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä
Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks
Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?
LEONTES.
Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus
Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä
Jumalana hän pidetään ja palvellaan.
Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta
Onnesta saada olla turva kansojen
Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,
Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea
On jumalten ja ihmisien mielestä,
Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.
Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit
Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;
Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;
Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä
Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta
Elämän kunnia ja sielu viatoin.
LEIOKRITOS.
On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,
Vähintä loukkausta välttää, hän on juur
Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova,
Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa.
Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan
On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua
Omistamaan, on toinen laki hänellä.
Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa
Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,
Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä
Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.
Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän;
Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;
Et käsitä sä mitään muuta aatosta
Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,
Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää
Ett'et mun päätöksiini sotke omias
Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.
LEONTES.
Oi isä, kuinka katkera on osasi,
Jos muakin sun täytyy peljätä.
LEIOKRITOS.
Jos niin
Sä mietit, päästä mua tästä murheesta!
Leontes, kauvan ei tää tila pysyne,
Jok' eroittaapi meidät.
LEONTES.
Milloin muuttunee?
LEIOKRITOS.
Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.
NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset. Rhaistes.
RHAISTES.
Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?
LEIOKRITOS,
Mik' ompi tapahtunut?
RHAISTES.
Kuule! Laaksossa
Kun olin turhaan etsinyt Leontesta,
Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle.
Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa
Mut vuorella se raivoaapi hurjasti,
Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille
Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja.
Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään
Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu
Tuo tänne sanansaattajias Spartasta,
Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman.
Mut toinen tuntematoin, tullen idästä,
Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin
Salaista karia ja pyrkii sivuitse
Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks
Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa
Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy.
Samassa kalastajan poika rohkea
Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa
Ja aluksista vedetyistä rannalle
Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo
Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä
Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs.
Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan
Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun
Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa
Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin.
Ja lähtee yksinään.
LEONTES.
Sä roisto, rohkenet
Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.
LEIOKRITOS.
En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.
LEONTES.
Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.
LEIOKRITOS;
En salli vieraan saarellemme saapua.
On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti,
Mun turmioni kerran vielä tuleva.
Jos joku vieras jumaloiden vihaama
Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa
Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on.
Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat
Hädässä olevalle antaa apunsa,
Hän ihmisavuttakin pelastua voi.
Niin mietin.
LEONTES.
Suuri Diike, älä vihastu
Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan.
Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa,
Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan,
On itse maa ja ilma täällä saastainen,
Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.
LEIOKRITOS.
Käyt pois?
LEONTES.
Pois.
LEIOKRITOS.
Minne?
LEONTES.
Jossa hätä, jalous
Mun apuani vaatii.
VIIDES KOHTAUS.
Leiokritos. Rhaistes.
LEIOKRITOS.
Rhaistes, poikaani
Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta
Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan
Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti
Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa
Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu.
Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle.
Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.
RHAISTES.
Sä ollos huoleti, (menee pois.)
KUUDES KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Zeus, kaikkivaltias!
Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu,
Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin
Ja tuima orjantappurainen elämä,
Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat,
Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi,
Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa:
Tää riemutoin ja korpikylmä elämä,
Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty,
Tää onko kuninkaana olla? Miksi en
Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan,
Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea
Mun autuuteni haudan päälle nostettu?
Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan
Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua
Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai
On olematoin, on vaan uni unelman,
On uni uneksitun onnen saannista,
On päivän koite aamuruskon pilvillä,
Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis?
Mut kuningas mä olen.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Leiokritos. Sanansaattaja.
SANANSAATTAJA.
Kuningas!
LEIOKRITOS.
Se soi!
Sä mitä tahdot?
SANANSAATTAJA
Lähettilääs, kuningas,
Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät.
Jos täällä heitä odotat, he tulossa
Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas
Sä toisen paikan määräät puhutellakses
Mä käskylläsi heidän tykö palajan.
LEIOKRITOS.
Oletko heidät nähnyt?
SANANSAATTAJA.
Puhutellut myös.
LEIOKRITOS.
He mitä virkkoivat?
SANANSAATTAJA.
Mit' äsken ilmoitin.
LEIOKRITOS.
Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen
Hänellä onko riemuja vai huolia?
SANANSAATTAJA.
Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.
LEIOKRITOS.
Ja muotonsa?
SANANSAATTAJA.
Kuin päivä.
LEIOKRITOS.
Sanomia siis
He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan!
Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas
On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna
Sä jonkun toivees täytetyksi.
SANANSAATTAJA.
Jumalat
Ain' auttaa mua.
LEIOKRITOS.
Mahtavampi minua,
Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?
SANANSAATTAJA.
Mä vuohiasi paimennan.
LEIOKRITOS.
Ja toiveesi,
Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?
SANANSAATTAJA.
Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.
LEIOKRITOS.
Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?
SANANSAATTAJA
Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.
LEIOKRITOS.
Äl' itse koettele puhees totuutta.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon'
On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin
Mä halulla, jos tois se turmionikin.
Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea,
Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä
Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä
Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen.
Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis?
Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin,
Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita
Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän.
Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks
Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus!
Hän rikoksitta on sen kantava, hän on
Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia.
Mä hänen kunniansa tähden taistelen;
Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava.
Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Leiokritos. Adamastor. Medon.
LEIOKRITOS.
No, terve tultuasi, Adamastor sä,
Ja poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman
Nyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne?
Te toimituksistanne suoraan kertokaa,
Ei peittäin pahaa säälistä, ei lisäten
Mun mielikseni, hyvä jos on sanoma.
ADAMASTOR.
Iloa kyllin paljas totuus, kuningas,
On kaunistelematta sulle antava.
LEIOKRITOS.
Sua kiitän tuosta ilosanomastasi,
Sen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.
ADAMASTOR.
Mitenkä myötä-, miten vastatuulessa
Sun asioissas purjehdimme merellä,
Se koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme.
Mä tulen Menelaon luota Spartasta,
Tää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla
Sun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme
Taas aluksessa, joka meitä odotti.
Nyt ota ensin Menelaon terveiset.
Hän valta-oikeutes täällä tunnustaa
Ja tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään.
Mä ilokseni sanojansa kuuntelin,
Kun urhoa tuot' uljasta mä katselin,
Jaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.
LEIOKRITOS.
Sua ystävällisestikö hän tervehti
Tavalla esi-isäin?
ADAMASTOR.
Kohtauksemme
Tällainen oli: Kohta esihuoneesta
Ma vietiin saliin, jossa ystävinensä
Hän istui, äsken retkiltänsä tultuaan,
Nyt surutonna atrioiden pöydässään.
Mun nähtyänsä heti kohta istuimen
Minulle vierellensä käski asettaa,
Ja minut syöttää, juottaa ylen runsaasti.
Kun olin syömä-, juomahalun täyttänyt,
Hän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on
Tää vieras, mistä syystä on hän saapunut?
Kun nimen ilmoitin ja että kotimaan'
On Salamis ja että sieltä tulin mä,
Pimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö
Ja mua kohtaan silmästään lens' salama.
Mä vapisin mut asiani toimitin.
Mä lausuin että olin lähetettynä
Tään saaren haltijalta, että yhteinen
On teillä viha vasten Aiaan sukua,
Ja että pyydät hänen kanssaan liittoa.
Kirkastui silloin kasvonsa ja silmistä
Pois lensi uhkauksen varjo, leppyen
Hän antoi vastauksen ystävällisen.
LEIOKRITOS.
Hän pimeni kun sanoit täältä tulevas,
Viel' eläneekö joku, jota pelkää hän?
ADAMASTOR.
Oi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas,
Mä varovasti sovitellen puheeni
Eurysakeesen kysymyksen johdatin;
Ja sivumennen huolistasi mainiten,
Ett' ehkä joku voisi pyytää valtaasi,
Sun riitaveljestäsi suoraan kysäsin,
Hänestä oisko mitään kuullut kuningas.
Atridi silloin hymyellen maljansa
Ain' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän,
Niin huoletonna vihamiehen' pojasta
Kuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös
Omansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on
Mont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse
Kenenkään peljät' enää Aiaan sukua.
LEIOKRITOS.
Noin lausui Menelaos, Spartan kuningas?
ADAMASTOR.
Sä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.
LEIOKRITOS.
Oi mik' on voima teillä sanat, kepeät
Kuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta
Nyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan!
Mut suo mun kuulla, mitä vastas jumala
Ja palvelija temppelinsä ennusti,
Sill' ihmissana ompi ihmissana vaan,
Ja sallimus voi oikealla kädellään
Hyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.
ADAMASTOK.
Niin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane
Jumalan lause sallimusta syytellä
Kaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.
LEIOKRITOS.
Mä kuuntelen.
MEDON.
Siis kuningas, mä kerron nyt,
Mit' olen matkallani tarkoin tutkinut,
Ja tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks,
Mä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan
Parnasson juureen, temppeliin; naispappi sen
Siell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden!
Siin' unelmissaan tullessani istui hän
Niin lempeä, käs' otsan alla valkean.
Mut antimesi kun mä juureen jalkansa
Sain lasketuks ja esittelin asias,
Kas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous
Nyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks
Te heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk'
Iloineen, huolineen on lyhyt elonne?
LEIOKRITOS.
Hän turmiota ennustava oliko?
MEDON.
No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian
Hän meni, palasi ja, puhdistettuna
Edellisen ja nykyajan tiedoista,
Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä
Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan.
Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä
Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi
Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus
Se kauheana loisti hänen silmistään,
Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan
Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden,
Naispapin hengen kautta ilmi tunkien.
Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus
Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani;
Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut
Isänsä miekan kautta on Leontes, siks
Leiokritos on Salaminin kuningas.
LEIOKRITOS.
Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?
MEDON.
Naispappinsa ne omat sanat olivat.
LEIOKRITOS.
Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi
Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla
Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen.
Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä,
Juur äsken haaksirikko liki rantaamme
On tapahtunut, kaikk' on pelastettava.
Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää
Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää
Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan.
Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan.
Jos saatte jonkun noista onnettomista
Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö
Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan,
Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.
(Lähettiläät menevät).
KYMMENES KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan'
On suurempi, mun ensin tehdä tulisi,
Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat,
Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte.
On helpot ehtonne. On varma valtani,
Ellei Leontes kaadu kautta miekkani.
Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en
Mä surmaa lastani, on varma valtani.
Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis,
Jos mulle säätty oisi hänet surmata
Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan
Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin.
Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa,
Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään.
Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt,
Ja vallastani kovat sodat kestänyt?
Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan
Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa.
Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan
Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas
On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks.
Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani?
Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni,
Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa.
Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan
Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan,
Ja täyttää oman sydämmeni toivoja.
Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän
Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin.
Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni,
Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Leiokritos. Eubulos.
EUBULOS.
Mlk' on
Sun tahtos?
LEIOKRITOS.
Lausu, riennätkö sä rannalta,
Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?
EUBULOS.
Mä saavun sieltä.
LEIOKRITOS.
Minkä sanoman sä tuot?
EUBULOS.
Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.
LEIOKRITOS.
Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?
EUBULOS.
Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.
LEIOKRITOS.
Ken on se?
EUBULOS.
Nuorukainen, jonka pelasti
Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.
LEIOKRITOS.
Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?
EUBULOS.
On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä,
Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.
LEIOKRITOS.
Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?
EUBULOS.
Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.
LEIOKRITOS.
Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt,
Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks.
Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko
Taas hengen kipunata häneen herättää?
EUBULOS.
Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.
LEIOKRITOS.
Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.
EUBULOS.
Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas,
Mä kysymyksen tekisin.
LEIOKRITOS.
Se sallitaan.
EUBULOS.
Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat
Nyt puheessas ja muodossasi, valheko
Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön,
Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?
LEIOKRITOS.
Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se,
Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.
EUBULOS.
Kuin niin?
LEIOKRITOS.
Its', ukko, olet myös sen tunteva.
Jo ohitse on aika, jona rannalla
Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä
Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta
Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä,
On ohitse se aika, vanhus, eikä taas
Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.
EUBULOS.
Voi!
LEIOKRITOS.
Maasi entisen saat kohta takaisin,
Omilla juhdillas saat kyntää peltosi,
Ja omat laihos leikata.
EUBULOS.
Voi kuningas!
LEIOKRITOS.
Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän
On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas;
Saat olla huoleti, nyt olen turvasi,
Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.
EUBULOS.
Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!
LEIOKRITOS.
Mä tiedän ettei sua oma kohtalos
Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas.
Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois!
Hän kadotettunsa on saapa minussa.
Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii
Eurysakesta, kuningas mä olen myös
Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi
Ja kohtalonsa keventää.
EUBULOS.
Mä äsken näin
Lähettilääs kun palasivat luotasi.
Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!
LEIOKRITOS.
En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas.
Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi"
Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan.
Sinua turmiollako mä uhkailen?
Siis onko paha rikastua köyhästä
Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan
Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas?
Vai luuletko sä että asuu viekkaus
Mun lupauksissan' ja että valheilla
Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata?
Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan
En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi
Mä ennen, olin pakosta, en halusta.
Mua ymmärrä.
EUBULOS.
Jo liiaks sua ymmärrän.
Se juuri että suoraan totta puhut nyt,
Se mua huolettaapi, sillä, kuningas;
Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.
LEIOKRITOS.
Siis onneani pelvotonta kadehdit?
Sä peität itses syviin arvoituksihin.
EUBULOS.
Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät:
Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?
LEIOKRITOS.
Ei ole. Perusta siis toivos toisehen,
Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.
EUBULOS.
Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten
Noit' ole kukistava, jotka murhaavat
Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa?
Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa?
Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on
Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes.
Mä mato ryömin vielä päivän valossa
Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit
Sä onneani edistää; nyt miekkasi
Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa
Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua.
Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi,
ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista,
Kun olen kaiken rakkauden puutteessa,
Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon.
Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata.
Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se
Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa
Ja sinut korventais.
LEIOKRITOS.
Sä olet katkera,
Mut murhe katkeroittaa, itse katkera.
Jos oikein tahi väärin vihaat minua,
Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi.
En onneani ansaitseva ois, jos en
Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa
Ett' armias ja suopea nyt olla saan.
Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan,
Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla:
Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan
Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee.
On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät
Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse
Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös
Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani,
Sen lempeyden auringolla sulatan.
(Eubulos menee pois.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Hän menee pois, ei viitsi edes vastata.
Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat,
Noin rakkaana mun sukuani pidetään?
Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois
Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks
Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin
Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus,
Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä,
On mulla tahto, eikä löydy ketäkään
Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.