KOLMAS NÄYTÖS.
(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Leontes. Hyllos.
HYLLOS.
Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.
LEONTES.
Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?
HYLLOS.
Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.
LEONTES.
Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.
HYLLOS.
Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.
LEONTES.
Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.
HYLLOS.
Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.
LEONTES.
On tämän nuorukaisen hengen kipuna
Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie
Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista
Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä
Siks kunnes hänen herättävät jumalat,
Me turhaan koemme.
HYLLOS.
Nyt kuule, ruhtinas,
Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone
Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu
Leiokritos on täällä. Eipä yksikään
Hänelle sydämmestään soisi onnea;
Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa.
Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin
Vihamme syynä häneen ole; isät vaan
He Aiaan ynnä Telamonin muistavat.
Me nuoret hänen tekojansa vihaamme,
Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa.
Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata.
Mut sano sana vaan, me sua seuraamme
Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme.
Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme
Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi
On todistanut jalouttas ylevää.
Siis ota valtikka ja poista häpeä.
Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan
Se täällä vallitsee, ja ihmisapua
Nyt täällä hädänalaiselta kielletään.
Me sinuun turvaamme.
LEONTES.
Eubulos onpiko
Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta
Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?
HYLLOS.
Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta
Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.
LEONTES.
On mulla myöskin isäni, Leiokritos.
HYLLOS.
Maan oman pojiks' itsemme me katsomme,
Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi.
On Salaminin käsky meille kallihin;
Ja jos se huutaa ankaralla äänellä:
Kukista hirmu-haltia, maan sortaja;
Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen,
Mut meitä johtaa tulee sinun.
LEONTES.
Hurja mies!
Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä
Mun hellää varoitustani, kun rohkenet
Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa?
Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat,
Mä tällä kaksiteräisellä miekallani
Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen.
Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?
HYLLOS.
On selvä puheesi, mä sua tottelen,
Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.
LEONTES.
Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.
HYLLOS.
En aatoksissani mä sitä huomannut.
LEONTES.
Oi eikö täällä lääkäriä parempaa
Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla
Vois tuottaa apua?
HYLLOS.
Suo tänne kutsua
Sokea vaimo; vaikka onkin sokea
Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.
LEONTES.
No, nouda hänet!
HYLLOS.
Häntä tänne johdattaa
Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois
Mä mennä saanen.
LEONTES.
Kas, mun isän' lähestyy.
Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos,
Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen
Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat!
Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on
Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet,
Hyvillä sanomilla hänen mielensä.
Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän
Pelastamahan käskenynnä kaikkia.
Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.
TOINEN KOHTAUS.
Leiokritos. Leontes.
LEIOKRITOS.
Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy
Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?
LEONTES.
Yks, näät, on pelastettu meren vallasta
Mut kuolon ei.
LEIOKRITOS.
Hän näkyy syvään nukkuneen,
Ja paha ol' ett' apuamme viivytti
Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen,
Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia,
Helleniläisiä ne oli. Orja vaan
On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan,
On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.
LEONTES.
Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen,
Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan,
Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt
Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?
LEIOKRITOS.
Haa!
LEONTES.
Mikä jalous on tuolla otsalla!
LEIOKRITOS.
Mi näky!
LEONTES.
Noiden silmäin kanssa sammuneet
On varmaan monet salamat.
LEIOKRITOS.
Oi ihmettä!
LEONTES.
Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa,
Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on
Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa
Hänt' asettanut halpaan tilaan.
LEIOKRITOS.
Olit laps
Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko
Sä kilpiurost' Aiasta?
LEONTES.
On silmissäin,
Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit;
Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös;
Jaloa sankaria, joukon johtajaa
En muista.
LEIOKRITOS.
Tuohon nuorukaiseen silniäs luo.
Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi
Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi
Ja loistavampi voimissansa nuoruuden,
Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen,
Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.
LEONTES.
Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus
Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.
LEIOKRITOS.
En tiedä minkä turmion hän meille tois,
Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.
LEONTES.
Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan
Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.
LEIOKRITOS.
Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?
LEONTES.
Sokea vaimo kalastajan majassa
On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.
LEIOKRITOS.
Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?
LEONTES.
Se oisi onnensa, mut meille turmio.
LEIOKRITOS.
Huoletta ole, auta häntä minkä voit.
Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes
Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo
Eik' ihmistaito sitä enää herätä.
LEONTES.
Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö
Sua, isä, ymmärtänyt.
LEIOKRITOS.
Aika surkea
On kadonnunna, jona pelvon orjana
Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni.
Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni
Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei,
Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.
LEONTES,
Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?
LEIOKRITOS.
Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta,
Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä
Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut,
Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa
On ilmoitettu minulle, se kyllin on.
LEONTES.
Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni,
Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti
Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis.
Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa
Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.
LEIOKRITOS.
Nyt vasta valtikkani mulle iloks on,
Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle,
Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen
Miten jo miellyttää se sua toivossa.
Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa,
Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit.
Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni,
Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös
Siin' osaa ottaa.
LEONTES.
Nyt siis olet kuningas;
Ja oikeutta Salaminin hallintoon
Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.
LEIOKRITOS.
Viel' elää Teukros entis-suvun sukua,
Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.
LEONTES.
Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis?
Miekalla oikeutta miekan vastataan,
Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon,
Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan
Pois ajoi kodistansa, Salaminista.
Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi.
Ken häntä pelkää?
LEIOKRITOS.
Sua siis Eurysakes
Peloitti oikeudellansa valtikkaan?
LEONTES.
Ol' oikeudessansa voima verraton.
LEIOKRITOS.
Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.
LEONTES.
Se kiellettynä kauheampi ollut ois
Mun silmissäni.
LEIOKRITOS.
Nyt sä lasket leikkiä!
LEONTES.
En isä. Kuninkaana jos Eurysakes
Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä
Häll' oisit kieltämättä vallan antanut.
Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan
Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan
Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä,
Oi silloin.
LEIOKRITOS.
Miekkani ois riidan ratkaissut.
LEONTES.
Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois
Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.
LEIOKRITOS,
Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?
LEONTES.
Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut
Velvollisuus sit' oisi.
LEIOKRITOS.
Isääs vastaan myös
Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta
Tuon muukalaisen?
LEONTES.
Kuule, mitä aina oon
Ma kauhistunut tulevaista miettien
Ja muistaissani mikä tapahtua vois;
Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä.
Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen,
Kun joskus sylihinsä armas unetar
Mun sulki säälivästi, aina uneksin,
Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi
Ja valtikkansa anastetun vaatisi.
Mä silloin välillänne oisin seisonut
Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan,
Mun oisi tullut valita.
LEIOKRITOS.
Haa, vaikea
Tuo vaali sangen!
LEONTES.
Eipä juur niin vaikea
Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä,
Kun päätökseni tein jo.
LEIOKRITOS.
Kuinka kuuluu se?
LEONTES.
Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut
Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan.
Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni,
Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.
LEIOKRITOS.
Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat
Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait
Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani,
Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus
Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään.
Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. Sanansaattaja.
SANANSAATTAJA.
Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas,
Sua kauvan turhaan etsin.
LEIOKRITOS.
Miksi?
SANANSAATTAJA.
Kutsumaan
Sua heti asuntoosi.
LEIOKRITOS.
Heti lausut sä;
Mi pikaisuutta vaatii?
SANANSAATTAJA.
Oma onnesi.
LEIOKRITOS.
On vakaa onneni.
SANANSAATTAJA.
Sun linnas, kuningas,
On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy
Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt
Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen,
Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on
Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan
Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan
Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella
Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi.
Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan
He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa.
Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on
Jo kohta miekat paljastetut.
LEONTES.
Isäni,
Jää tänne, minä riennän, pian miekkani
On rauhaan asettava kansan kapinan.
LEIOKRITOS.
Sä jää, mä riennän, olen itse kansani
Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi;
Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus
Välillä ukon salaman ja jyrinän.
LEONTES.
Mut millä keinoin noita valapattoja
Sä mielit hillitä?
LEIOKRITOS.
Mun huolen' olkoon se.
LEONTES.
Siis mennään molemmat.
LEIOKRITOS.
Ei, yksin menen nyt,
Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut.
On varmin rauhan rakentaja laupeus.
LEONTES.
Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita
Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin,
Mä joita rangaisisin, et sä vihastu.
Ken antaa vallan sokealle rahvaalle
Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta
Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on.
Sä olet kuningas.
LEIOKRITOS.
Ja siis mä laupias
Voin olla. Hyvästi!
LEONTES.
Käyt yksin, enkö saa
Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa
Mua tarvitsisit?
LEIOKRITOS.
Vertasi ei tippaakaan
Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!
(Menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
Leontes. Haaksirikkoinen.
HAAKSIRIKKOINEN.
Hoi, odota!
LEONTES.
Hän herää, kieli Hellaan on.
HAAKSIRIKKOINEN.
Oi viivy, viivy hetki, hurja!
LEONTES.
Hämärtää
Nyt uni hänen mielessään.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mies, sanon ma,
Luodosta pidä kiinni.
LEONTES.
Toverillensa
Hädässä noin hän huutaa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Äiti, äiti, oi!
LEONTES.
Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö
Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen
Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä!
Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista
Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä,
Nyt kuole! Voi!
LEONTES.
Hän mielessänsä taistelee,
Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä.
Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies,
Sä pelastettu olet, lepää.
HAAKSIRIKKOINEN.
Jumalat!
Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin
Hän huutaa: armoa!
LEONTES.
Ken on tuo turvaton?
HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi
Zeus ketään, jota salamansa peljättäis,
Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.
LEONTES.
Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas.
Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää
Näin suuren raivon?
HAAKSIRIKKOINEN.
Surmaa minut koska et
Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea.
Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.
LEONTES.
On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan
Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä
Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan
Sua kosto kohdanne?
LEONTES.
Mua hirvittää kun noin
Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan,
Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin.
Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.
LEONTES.
Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa
Vihassaan raivoaa?
HAAKSIRIKKOINEN.
Te rosvot, laskekaa!
En syntynyt mä orjankahleen kantajaks,
Mut pojaks kuninkaan.
LEONTES.
Kai sammuttaneet on
Jo meren aallot valon hänen järkensä.
HAAKSIRIKKOINEN.
Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy
Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin,
Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen!
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!
LEONTES.
Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea.
Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne?
Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä!
Ken olet?
HAAKSIRIKKOINEN.
Haa, sä yksin olet, silmäni
Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis?
Sun yksin nään.
LEONTES.
Et pety, yksin olen vaan.
HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös)
Siis kuole!
LEONTES.
Kauttasi? Sä hullu, henkesi
Pelastajata noinko kiität, palkitset?
HAAKSIRIKKOINEN.
Voi teitä jäseneitä kunnottomia,
Miss' on nyt voimanne?
LEONTES.
Sua kiittämätöintä
Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs
Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.
HAAKSIRIKKOINEN.
Oletko muita, etkä noita rasvoja?
Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää.
Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut?
Miss' ovat toiset saman hädän alaiset?
En ketään huomaa.
LEONTES.
Meren aalto säälittä
On kaikki niellyt.
HAAKSIRIKKOINEN.
Kaikki, kaikki, sanot sä.
LEONTES.
En vastausta parempaa sull' antaa voi.
HAAKSIRIKKOINEN.
Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin
Tuo sulo sana: kaikki.
LEONTES.
Julma oot!
Kov' onni kumppalies sua miellyttää.
HAAKSIRIKKOINEN.
Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan.
On päivän valo silmilleni suloinen,
Ja vihatulla elollan' on arvonsa
Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää,
Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.
LEONTES.
Käy kohtalosi mulle aina oudommaks
Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis
Ken olet?
HAAKSIRIKKOINEN.
Olen vieras haaksirikkoinen,
Pyhällä oikeudellansa kysyvä:
Maan minkä rantaan olen pelastettuna?
LEONTES.
Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi
On kuulunut, tää Salamis on mainio.
HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, kallis maa!
LEONTES.
Hän kasvoillensa lankeaa
Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee
Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan,
Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa
Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan.
Mit' ajatella tästä?
HAAKSIRIKKOINEN.
Terve isäin maa!
Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa!
Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?
LEONTES.
Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mun aatosteni ikävöimä satama,
Sä, jonne toivoni on aina lentänyt,
Mun autuuteni koti olet Salamis,
Sä saari, jonka nimeä mun kieleni
Samahan aikaan lausumahan oppi kuin
Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun,
Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi,
Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan.
Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.
LEONTES.
Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?
HAAKSIRIKKOINEN.
Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös,
Siis polves notkista ja kiitä armoa
Zeus jumalan, kun pelastajakseni on
Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista
Sun kuningastas tervehtimään maassansa.
LEONTES.
Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut,
Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt
Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut?
Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie,
Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti
Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?
HAAKSIRIKKOINEN.
Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin
Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse,
Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?
LEONTES.
Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni,
Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton
Hän uneksien näki äiti raukkansa
Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa
Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen
Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat.
Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes,
Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani
Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän
Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan!
(ääneen)
Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä,
Mik' ompi nimes.
HAAKSIRIKKOINEN.
Vieras tahi orja vaan
Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne
Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.
LEONTES.
Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?
HAAKSIRIKKOINEN.
Sen todistavat kasvoni. Ei unhota
Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa
Otsalle kuninkaaksi syntyneen.
LEONTES.
Ei vaan
Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois,
Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.
HAAKSIRIKKOISEN.
Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin.
Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas
Niin jalo veri, terve, terve meille siis!
Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti,
Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean,
Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon
Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme!
Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät
Ja alastonna seison valtakunnassani.
Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda
Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon,
Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa
Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman
Ja kallihimman asepuvun isäni.
Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan
Ja voitamahan, että suolavedestä
Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis.
Mua sitten seuraa kansan kokouksehen,
Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa
Olenko Aiaan poika, täällä kuningas.
Sä katso saaren harmaapäitä urhoja,
Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he
Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais,
Ois pettääksensä maininnut mun äitini
Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois
Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.
LEONTES.
Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään,
Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan
Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen,
Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni.
Sokea vaimo tulee tuolla.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mietitkö
Pitäiskö antaa apu anottu vai ei.
Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut
Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.
LEONTES.
Odota joku hetki vielä tyynenä.
Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän
Mä puhutella sokeata vaimoa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden!
Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean
Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni
Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän
Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis,
Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini!
Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä
Niinkuin nyt näen haamusi?
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.
SAATTAJA.
Käy tänne päin,
Oi kuningatar, täss' on paikka.
TEKMESSA.
Kuuleeko
Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?
LEONTES.
Edessäs on hän.
TEKMESSA.
Terve, nuori ruhtinas!
Miss' ompi avunpuutteinen?
LEONTES.
Kuink' alttiisti,
Jalosti astut, itse huolen alainen,
Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
Se suuri taito sulla, muitten haavoja
Omilla kärsimisilläsi parantaa,
Sen kukan lailla, joka taitettunakin
Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?
TEKMESSA.
Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas;
Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei
Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.
LEONTES.
Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin
On epäiltävä. Mutta tuota vierasta
Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän;
Hän ehkä tietää enemmän.
TEKMESSA.
Oi miss' on hän?
LEONTES.
Niin kaukana ei ole, ettei huutoas
Hän kuulisi.
TEKMESSA.
Sä vieras tänne lähesty!
HAAKSIRIKKOINEN.
Hän on se!
TEKMESSA.
Ääni!
EURYSAKES.
Äitini!
TEKMESSA.
Eurysakes!
EURYSAKES,
Sä elät!
TEKMESSA.
Sydämmesi sykkii, lapseni!
Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän
Mun kasvoillani.
LEONTES.
Hän se ompi. Outo tää
On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt,
Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.
TEKMESSA.
Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!
EURYSAKES.
Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit;
Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.
TEKMESSA.
Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.
EURYSAKES.
Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?
TEKMESSA.
Maailma pimeni kun sinut kadotin.
EURYSAKES.
Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen,
Kun todeks tulet, kuinka lienet makea!
Iloitse äiti, kohta kova onnemme
On vainoojaimme päälle lankeava; nyt
On hetki minun, nyt on minun kosto myös.
TEKMESSA.
Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla
Sun tulee tilassas.
EURYSAKES.
Ja miksi? Kuningas
Mä enkö ole maassa esi-isien,
Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita?
Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?
TEKMESSA.
Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen
Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi,
Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa
Lapsellisesti vilpitöntä puhetta.
Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on.
Noin Aias vapaana ja rohkeana myös
Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon.
Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin
Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat,
Ja vaatimuksiansa älä turmioks
Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et,
Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees
Isäinsä maassa: täällä elää kanssani
Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.
LEONTES.
Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään
Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on
Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin.
Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua
Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään,
Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan
Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee.
Mä tiedän kyllä uhraavani onneni
Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt.
Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on,
Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa,
Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan?
Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios
Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa
Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos.
Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella
Enemmän mahtavia vihollisia
Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät.
Jos joku vihollisistasi aavistais
Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt
Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset.
Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään
Varomatonta pääsisi sen sulusta
Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin
Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana,
Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa.
Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota.
Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo,
Jot' enin on sun peljättävä. Odota
Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa;
Kun astut sitten esiin Aiaan poikana,
Saat kieltämättä valtikan.
EURYSAKES.
Tuo puhuja
Hän onko vihollinen taikka ystävä?
TEKMESSA,
Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän.
Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen,
Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei
Hän tahdo sua turmella vaan varjella.
Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa,
Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen;
Ei ole hällä vihollista pahempaa
Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua
Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä
Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten
Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan.
Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee,
Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa.
Nyt mennään!
EURYSAKES.
Jumalat, siis onko semmoinen
Tää suku maailmassa, teidän johtama,
Ett' avosilmin julki tietään astua
Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä
Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus.
Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän
Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun
Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks.
No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus,
Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan,
Jos niinkuin jalopeura julki astunen
Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen.
Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni,
En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin.
Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja,
Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut,
Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä,
Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni!
Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä.
On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois
Nyt menkäämm', äiti!
TEKMESSA (Saattopojalleen.)
Poika, mennään kotiini,
Ja muista, jos on sulle kallis henkemme,
Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.