LOTTA SVÄRD.
Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan raton iltavalkean luo, pian Lotta Svärdistä haastellaan,— yhä vieläkin sattuu tuo.
Juro kuinka jos kumppani ollut lie, näön leppenevän heti näät, hymyn värveeseen hyvämieli vie jo harmajat viiksenpäät.
Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo, veritanteret voittojen taas, joilt' uupuen pois Lotan teltan luo uros saapui ja sarkan kaas.
Ja hän virkkaa eukkosta mielissään sanan, kaksi, jo naurahtain; mut myrtyy myös, jos ei myötäämään hymys lie hyvä, vilpitön vain.
Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.
Oli kait hän kaunis ja nuori kait? Kevät häll' oli kukkeinnaan, kun kolmas Kustavi Ruotsin mait' oli noussut vallitsemaan.
Sotamies kukan sai,—sota Suomenmaan viel' ollut syttynyt ei; ja kun rummut soi jalon ruhtinaan, Svärd Lottansa myötään vei.
Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain suun, posken puuntoa sais, ja loistoon silmien ruskeain moni sankari soeta tais.
Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää, Lotan jäänyt ei liioinkaan: erin kolmin herkesi hempeys tää, meni kolmannes kertanaan.
Erän ensi talvi se saaliiks saa, pian tullut ja pitkä niin, erän toisen ens' suvi sorruttaa tulipoutihin polttaviin.
Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois, myös jouti jo mennä kai; se kyynelvirtoihin vieri pois, kun Svärd verisurman sai.
Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään ja se taas Lotan leiriin toi, hyvä, jos edes muistaa hempeyttään hän ammoin mennyttä voi.
Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan, sotamies hänet arvioi; ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan, yhä vieläkin kiitos soi,
hymykuoppiin vaikk' oli parvittain jo ryppyjä leiriynyt, ja muoto jo muukin, ei silmät vain, oli mustanruskea nyt.
Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen, mitä sattui vaihtuvin säin, ja ol' ystävä poikain hän harmaitten, rakas siks oli meille hän näin.
Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken, sepä jäänyt ei unhoksiin, oli aina täydempi sarkka sen, siks eukkoa kiitettiin.
Näin reimana, kunne jos retki toi, hän seurasi ainiaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi, ei kaukana Lottakaan.
Sotapoikain nuort' oli pontta ain' ilo katsoa hälle, ja luo jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain: »No, onkos eempänä nuo?»
Ja teltankin niin piti olla kai, ett' antaa tilkkasen vois, jos ken tulen keskellä uupuis tai jalon haavan jos saanut ois.
Ja jos teltan harmajan seiniin loit vain silmäs, niin poikenneen siell' luodin ja kaksikin nähdä voit, ja hän siit' oli ollakseen.
Jos sallit, niin erän kerron nyt, min viimeks eukkoa näin. Oravaisten päiv' oli päättynyt, pois väistyttiin veripäin.
Oli Lotta myötä, hän korjuuseen sai kamppeensa vaivoin vaan, kojun, rattaat, lekkerin mittoineen ja ontuvan hiirokkaan.
Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas kävi tuttuhun tarjoiluun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.
Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan hymyt pilkahti petteliäät; suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan oli kosteat poskipäät.
Nuor' ratsumies,—kun hän hääri noin,— nyt luo tuli, teikaroi, tuli kohti korskein katsannoin, ja röyhkeys äänessä soi.
»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei,
tää poika se kustantaa.
Tään kukkaron helkettä kuules, hei!
Ja veikkoja kyllä saa!»
Lotan silmästä leimaus sinkoaa:
»Sinut, sankari, tunnen nyt.
Tuli äitiä köyhää sun puolustaa,
miten työs olet täyttänyt?
Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas, muka haavojas vaikeroit; oli valju naamas, nyt puuntaa taas, ja ne haavas näytä, jos voit!
Emos ettäkö tuonen jo turviss' on, ei puoltoas pyydäkään! Tämä maa, se on äitisi turvaton, petit, pelkuri, äidin tään.
Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois meri niitä sull' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois minä tilkkaa, en ainoaa.»
Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui, tapa moinen ol' eukon tään, ja pois rikas öykkäri laittautui, ajan arvaten, vikkelään:
Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks uros nuori ol' uupunut. Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks yhä sinne on suunnatut.
Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen, veri takkihin tahmettuu, hänen näit' vain vaivalla seuranneen, kun kiiruhti joukko muu.
Yhä Lotta se silmänsä häneen loi, kuin äiti lapsehen loisi, ihan kuin joka tilkan, min muille soi, juur' aikonut hälle ois.
Mut kun yhä raukeni raskaammin, suru-unten painama pää, eip' eukko malta, jo kutsuukin hänet luo, nimen äännähtää.
»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo, viel' ehkäpä rahtunen ois; tule, poikani, tilkka se lohtua suo, sitä kaikki nyt tarvita vois.
Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie kevyt laukkus, sen tiedän kait; salon töllistä sull' oli sotaan tie, ja täälläpä kullat sait!
Mut et verityöss' ole viimeinen, sen Lapuan' kentällä näin; ja Ruonan sillalla, muistatko sen, eturinnassa riskit päin.
Älä huoli siis, jos et suoraks saa nyt annan ma enkä myö; lasin Lapuan-päiväsi kannattaa, pari runsasta Ruonan työ.
Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo, eloss' ois ja sen nähnyt ois, miten, vaikka jo vertasi tanner juo, sin' et taistosta taukoo pois,
heti hälle nyt oisit kuin ainoisin oma poikansa konsanaan, ja sellaista kahta, sen vannonkin sais, etsiä kautta, maan.»
Uros hoippui luo, piripintanaan mitan Lotta se hälle suo, milt' ettei harjaksi saanut vaan pari kyyneltä mitta tuo.
On kauan siitä, kun eukon näin, mut ei aika, hänt' unhoon vie, iloll' aina muistelen eeskinpäin, ja se hälle ei liikoja lie.
Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.
VANHA LODE.
Joukon eessä joka kerran, kun ol' lähtö ryntäämään, vanha Lode hetken verran viipyi, paljastaen pään. Hurskas, vakaa, valkohapsi, noin hän rukoeli nyt, sitä vanhus, mit' ol' lapsi äidin-piennä äännellyt.
Hetki harras, rauha pyhä! Paljahaksi joka pää! Luodintuisku yltyy yhä, sattuu, sivu lennähtää; kenttään jää jo jääkäreitä, seis! Vast' alkaa kilvoitus, jahka ensin isämeitä sekä Herran siunaus.
Vasta kun löi aamen lukkoon rukouksen selkeän, tuli valmis vauhti ukkoon, hatun päähän painoi hän: »Syöskööt kaikki hornan peikot vastaamme nyt valtanaan, Herran kanss' ei olla heikot, hurraa, pojat, eespäin vaan!»
Joukkonsa ja Jumalansa kanssa leikkiin lähti näin, sit' ei valtaa vastassansa, jot' ei rohkenis nyt päin. Ydin nuori, vanha pinta, vuoroin vakaa, vallaton, lumitukka, tulirinta— noinpa ukon riento on.
Väki virkkoi: »Tulimmainen! Nuor' on ukko uudestaan, sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Silmiss' eikö välky, väiky kaunis voiton kajastus! Nyt ei hiittäkään hän säiky, huulill' äidin rukous.»
Verileikki leikiteltiin, tuli vuoroin voittokin; veisattihin, rukoeltiin, väki pääsi leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan; Lode? kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.
Liikkui hiljaa hetket yötä, enimmälti yksinään; miestä pari ehkä myötä, parahinta, väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne paloi aatos, sinne veti äijän askelkin.
Kylliks eikö ollut taisto? Mieluinenko muisto sen? Veripäiväst' eikö vaisto vielä verenkylläinen? Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistä pelastaa.
Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä apu, hoito annettiin. Kaikki saivat huojennusta vihamies kuin omainen, siin' ei tehty eroitusta, veli oli jokainen.
Moni, jost' ol' laina hetken elämä, ei enempää, saattoi jälkeen ukon retken kaukaa vaiti tähystää, nuotiolta, keskelt' iloin nousta kotvan nauramaan, mutta herttaisimmin piloin, hänen kummaa kulkuaan.
Väki virkkoi: »Kahakassa 'lyö ja hakkaa!' ukko huus; siell' on sirut parsimassa käydä urakka nyt uus. Vaan se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ukon oivan miel' ei moinen, hurjan pojan on se työ.»
Poika, reima, puhdastunto, rinnass' äijän riehakoi vanha usko, vanha kunto lämpöiseks sen kodon loi. Totinen ja tyyni pinta, vaan, jos katsoit silmihin, lapsen mieltä kirkkahinta kuulsi niiden kuvastin.
Asu halpa, suora mieli, sodass' äijän ohje tää. Tuli rauha. Rintapieli täytyi joskus tähdittää. Silloin syksyn kylmän kuuna hält' on mieli kokonaan, rinnass' istuu itkusuuna veitikkakin viluissaan.
Kun hän yllä juhlapuku puhkui nurjapäällä näin; miehetkin ne milt'ei nuku, töllistävät tylsin päin. Jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet kävi näin ja niin, kunnes viimein ukko suuttui, heitti kaikki helkkariin.
Harvoin toki harmit moiset sattui, paraadeissa vaan; ukko harjoitukset toiset piti vanhass' asussaan. Hei, se oli toinen juttu, nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.
Nulous nyt mielt' ei paina, sujuu temput, riemu soi, vaille ei, vaan päälle aina kaiken, mitä vuottaa voi. Ukolla ei muuta huolta, kulkee pitkin rivejään, korvaa tältä, partaa tuolta nyppäisevi mielissään.
Väki virkkoi: »Tulimmainen! Tuoss' on tuores ukko vaari. Sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Varsi vuotten kuuristama, lumet tukkaan aika loi, silmästäpä poika sama yhä vielä viikaroi!»
MATKAMIEHEN NÄKY.
Kenenkä linna se, jonk' äsken näin, kun hämyss' illan kuljin tännepäin? Kuin hauta kammolla se mielen täytti, niin ylpeää ei toista tienoillaan, mut autiolta, kuolleelta se näytti, valaistu oli yksi huone vaan.
Jäin kotvan katsomahan, mitä tuo: pääsalin suuren täytti valovuo, eteeni kuin ois' auennut se aivan. Sielt' ihmisiä koin ma erottaa, mut tutkinta se tuskin maksoi vaivan: siell' liikkui haamua kaks ainoaa.
Naishahmo ylhä, vaikka kuuru jo, puettu mustiin, runsas kutristo hopeina hartioilla, toinen näistä; mies toinen, mustiss' ikään, tyynnä tää jalustaa kantoi kirkaskynttiläistä,— hän myös jo harmennut, mut pystypää.
Ma katsoin kulkuun tuohon. Kuvan tään ma salin seinällä ja lähekkäin sen kanssa toisen. Luo kun ehti nainen hän rauhaisasti niitten puolehen, ylentyneenä otsa kumarainen, kuin rukoellen katsoi hetkisen.
Ken ollut lie? Uus tuokio—kaikk' on jo poissa, vaimo mennyt, valoton jo sali tuo kuin kaikki kartanokin. Ken? Virka! Aave rauhatonko vai ehk' outo kuvain kumartaja jokin, ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?
Ei, aave ei hän ollut rauhaton, min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaan aikahan jos saavut toiste sa linnan tietä äsken kulkemaas, niin salista sua kohtaa sama loiste, tuon vanhan vaimon näet siellä taas.
Jo monet monituiset vuodet noin hän samaa tietään, samoin saattajoin yön maille saapuessa aina kulkee: hän hetken viipyy; toinen tuokio kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee ja unta, rauhan unta uinuu jo.
Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää, kaks oli Ramsay-veljest' ylevää, tääll' ylennyttä saman katon alla. Lemulla toinen kulki kuolemaan, ja toinen kohta jälkeen Lapualla, molemmat eestä armaan synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru virkkaa voi, ja heistä vielä Suomen runo soi, kuink' eestä maansa veljespari moinen sai voittain kuolla kevätvoimassaan, ykskolmatta kun oli vuotta toinen, yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.
Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo, min hiljaa veljen luota veljen luo näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden. Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen: ei kulje kuvia hän jumaloiden, hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.
VÄNRIKIN TERVEHDYS.
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Liet joskus tullut tuntemahan sen tuhanten joukoss' elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi, ihastut, kiinnyt—miks? Et virkkaa voi.
Mies oli Cronstedtilla väessään, mies mulle rakas vielä muistellenkin; mull' elo takana, häll' edessään, mut sama henki täytti kumpaisenkin. Unohdan paljon, pian myös, mut et mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.
Mies miekan siin, ei muonakuormaston, sen ryhti, katse, kaikki näytti julki; solakka, kookas kasvu, vartalon— noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki. Hän silmän-riemuni ol' ainainen, hän mulle tuttu, minä hälle en.
Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen, se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli; kuin luoti löi ja sattui sana sen, siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli; sen pelkkä raiku todisteen jo toi, ett' urhon suoran rinnasta se soi.
Jos mitä koki, minne lohduton vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä, ain' yhtä sees tuon silmän tuli on, vakaata rauhaansa ei kasvot jätä; kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'
Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan, ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki, hän kiros silloin, purren hammastaan, mut kyyneleen hän sydämeensä sulki; pusertui huulilta vain sanat nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja joutui päivä, urhon juhla, voi taas kunnialla nousta Suomen viiri; 'Aseihin!' Revonlahdella jo soi, ol' ajetuista tullut ajopiiri. Salama riemun lensi kautta sen, se oli hetki ikimuistoinen.
Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään taas toivon tulta joukko toivokato; tukettu virrantulva vierressään kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato; alt' alennuksen, epätoivostaan nous isäin maata kansa suojaamaan.
Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui, ja päivän valkeus jo vallan voitti, kun hanki rientäissämme ruskottui, sen ruskoss' aamu kunniamme koitti. Syvemmin yhä, noustess' auringon, tuo hohtaa huomenkoi,—se hurmett' on.
Mut tuskin päivän ensi vartio jäi taa, jo taiston viime liekki herkes, ja Siikajoen nuori voitto jo yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes. Rivistä riviin riemu myrskyää, niin urhot sorjaa tuota tervehtää.
Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on miss' äsken viha riehui, rauha päilyy; nyt unta maattiin kummull' ottelon, sit' unta, joka ajan säiltä säilyy; jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo, jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Jo löysin, mitä etsin, selon sain, min puute yhtä tuskaiselta tuntui: riveistä Tigerstedtiä mä hain, ei valveill' ollut hän, hän tänne untui. Kun voitto hohti, leikki hurmioi, unt' urhon rintaan teräs tuima toi.
Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin, päin tulta, jota tykkein kidat syyti, rientonsa torjumattoman ma näin: niin nuori, voimakas,—ja hänet hyyti se hanki jo, miss' äsken sankari Bulatovilta tulet sammutti.
Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan erinnyt sielun levollisen leima, viel' oli vaalenneessa muodossaan tuo vanha, varma rauha, miehuus reima. Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja katso! Vielä päivä neuvon toi, lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä. Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi sun eteen sattua hän elon tiellä; tervehdi silloin: kauttas kättä lyö Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»
Näin Stool sua muisteli, sa urhokas, mies kunniamme kulta-ajan armaan. Terveiset kätki ylioppilas, ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan, kun vuosisataa puoli siitä on, maas eestä noin kun astuit taistohon.
Ne ota rakkain mielin, myös sen maan ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi; se lukee miehet, jotka hurmettaan sen uskon, toivon, muiston antoi. On harvenneet ne, rakkautta saa ne harvat siltä siis sen hartaampaa.
Saa kiitoksen tuo alttius rajaton, min hehku pohjan jäilläkään ei laannut, saa veri kallis, uhrillaan jok' on ajoille tuleville turvan taannut, mi meille iki-lunnahaksi luo: »Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»
VON TÖRNE.
Jo oisko mainittu ehk' ohimennen mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen? Uroita hänkin oli harmaita ja Savon varajoukon johtaja.
Mies suomalainen juurta juurevinta, kuin vanha visarunko rustopinta; ei leikin saatu häntä hämminkiin, siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.
Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu, ett' ukko Törnessä on miehen mehu: mies kannallaan, mik' arvo olikin, everstiluutnantin tai majurin.
Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa: samainen ryhti pyylevä ja vakaa, kuin oisi pölkky, outo luuli niin, puettu virkaviittaan, kannuksiin.
Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan, löi uljas sydän, terveen miehenrinnan, tulisin verin, vahvoin valtimoin, ei tahran koskema, ei syömä koin.
Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!
Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun häll' loputon ol' usein juoksu jutun: »Maa tää, maa parhain alla auringon», ja »kansa sellainen kuin hällä on!»
Hän hajasäärin silloin seista suosi, muut piirinään,—se hällä korska kuosi, kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois, ettei hän suomalainen majur' ois.
Ei ylikäypää tuosta kunniastaan hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan pää pystyss' ottanut ois mennäkseen hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.
Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi, myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi, kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin; hän päästi päälle naurun raittihin.
Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki, vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki. Puhuja kauaskaan ei ehtinyt, jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!
Kysyä saanko sanasankariita, hän mist' on kansan mailta, manterilta tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään, niin jalon, mielevän ja miehekkään.
Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta; kun luodit vinkuvat, kun sataa verta, ja sanokaa, kun näätte, tokko on mies Suomen innoton ja tolkuton!»
Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan.
Mull' oli virka joukon majoittajan,
hänest' on paljon muuta muistossain,
Lapuan päivästä nyt kerron vain.
Me perkattavaks saatiin metsän pieli, kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli, mut vanha herra ärtyi seisomaan, »kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».
»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista; työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa! Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»
Hän tunsi joka miehen joukostansa, niin nimeltä kuin koko laadultansa, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:
»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin,
ei enää keikkune, ken sai sen saaliin!
Korpraali Flink, ain' äityy ammunta!
Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!
Vahinko,—kunnon poika niinkuin kulta!
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.»
Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan,
majuri suomalainen mahdissaan.
Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte!
Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!»
Von Törne tyynnä katsoi lähettiin,
jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»
Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen, kuin iankaiken seista aatteleis ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»
Min viestintuoja mokomalle? Nolo jo siinä nuoren vänrikin ol' olo; hän oli tullut tulta vinhempään, ja käskystä ei vanhus viitenään.
»Majuri, eespäini»—»No, no, joutavoitte!
Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!»
»Kenraali käski.»—»Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»
Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta, kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta: »Hohoo, sit' odotinkin tosiaan, se miesp' ei ollut akka ampumaan.
Se melkein sattui, eipä paljon vailla; sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla, kun kuula hipoi hänen kulmiaan: 'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»
Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa, taas aimo nauruss' ukon naama loistaa, Ja taas hän asentoon käy pönäkkään, kupeessa nyrkki, sääret levällään.
Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä, mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä, pau; lensi luoti, miten osuikaan, juur' äijän polviporttiin avaraan.
Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin, kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin! Lievettä nosti, nosti toista—voi, on reikä molemmissa, lempo soi!
Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
»Työn tästä Matti räätäli nyt saapi!
Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie,
mitenkä takapuolen laita lie!»
Ja hätään juoksi vanha renki Jukka: »Voi herra, hullumpi on täällä hukka, edessä vielä lieve jäljell' ois, repale tässä vaan, ja päärme pois.»
Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin, noin ampuu aivan tärviölle takin, mi päivää toista tuskin päällä lie! Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»
HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ.
»Nyt heljä heinäkuun on sää, saa minut huomenhetki tää niin outoon mielialaan, mies nuori, metsän lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt tullos, sinne halaan; tää päivä juhlapäivä on.»
Soturi vanha lausui näin, sivulle verkon siirrältäin, mua kädest' otti, johti; ja kautta kylän hiljalleen vei meidät kukkapolku veen sinervän rantaa kohti, sen hempeen kastehelmiseen.
Oi ihanuutta ilman, maan! Vait oli vanhus, katsoi vaan, hän kauan vaiti pysyi; mua vihdoin, kyynel silmässään, taas kädest' otti kädellään, hymyili, hiljaa kysyi: »Maan eestä voiko kuolla tään?»
Jäin vaiti. Katse vastasi vain sisimmästä sieluni. Se riitti. Ihailuunsa hän jälleen vaipui vaieten ja kunnahalta katsehen loi kauas, silloin suunsa sai sanat, puhe puhkes sen:
»Mies nuori, ranta rannan taa täss' etehesi aukee maa, isäisi sulle suoma: kuin jalot täällä Virtain veet on Saimaan sadat saarenteet, on Vuoksen vuolas uoma, Imatran pauhu-paatereet.
Ja astu pohjan äärihin: laelta tuiman tunturin maa yhtä armas hohtaa; ja astu rantaa aukeaa sa Pohjanlahden huuhtomaa: yks Suomi silmääs kohtaa ja rintas lempeen liikuttaa.
Mut aavistatko, minne vie tää miete, mistä kyynel lie, mi herkkyy alta luomen, ja miksi mieltä herättää niin ihanaa, niin itkevää minussa tämä huomen? On viides heinäkuuta tää.
Päiv' alkaa, päivä päähän käy monesta jälkeä ei näy, mi meilt' on mennyt suotta. Ah, mulle jätti muistelon tää viides heinäkuun, siit' on seitsemäntoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon.
Tääll' oli kansa tämän maan, viel' on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.
Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin?
Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.
Mik' uljuus, uupumattomuus, mi miehen tunnon tulisuus, mi vakuus vaiheissansa sill' olikaan; jot' ihannoi, sanoa sankariksi voi nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi?
Mut kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: 'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'
Kodista köyhäst' oli hän, laps salosyrjän synkeän, ei suvultansa suuri, mut tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri ja ikimuistoin muistetaan.
Ja kirkkaan mainekilven tään, sen ansaitsi hän lemmellään; hän synnyinmaalle antoi sydämen iäks syttyneen, kuin morsiolle, äidilleen kaikk' uhriks sille kantoi; suur' rakkaus vei suuruuteen.
Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei vaivu unhon järveen hän, vaan lailla luodon vehreän hän kohoo alta laineen; ei kuolemassa kuole hän.
Nyt kukkasissa loista, maa, kesäisten vetten keinuttaa suo lehtirantaa, saarta, sa kultiin kukkulasi luo ja välkkyyn virtojesi vuo, kuvastaa taivaan kaarta heleän Saimaa-silmäs suo,
ett' ylpeästi muisto saa nyt, päivänään, sua osoittaa ja virkkaa: 'Katso maata, tuot' ihanaa, se hymyllään sai sankar'rinnan syttymään; ket' ei se lempeen saata! Hän kuoli eestä kullan tään.'»
MUNTER.
Adlercreutzin, jalon herran— sekin muisto maksaa vaivan— sotamiestä hautaan kerran saattavan näin hiljaa aivan; hatun riisui, katseen hartaan loi hän alle haudan partaan, kunne muutti rauhan multaan Hannu Munter matkailultaan.
Mont' ei muutoin saattajaksi saanut vainaan viime rata: kuopan kaivuun miestä kaksi, neljä arkun kantajata; paitsi papin, vielä huomaa korpraaleja kolme kuomaa jalon parven päällisinä,— neljäs, majoittaja, minä.
Siinä koko loisto haudan. Yllä tamineensa kulut, Munterilla neljän laudan lomass' oli soukat sulut; tyyni, vakaa multaan mennen, niinkuin elon teillä ennen, kuoloss' urho tuskin muuttui, vauhti vain, se tietty, puuttui.
Sodan vaiheista kun sousi noin nyt vainaa valkamahan, Buss korpraali puheen nousi aseveikost' alkamahan: mikä hällä suku, tunto, puhe, voima, sydän, kunto, luotu urhon luonto heti, kuuluviin Buss kaikki veti.
Hiljaa miehet mielin hartain seisoi, sai taas hymysuulla, punoin päitä viiksipartain, vainaan sarvisanat kuulla. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu, tuskin kostut kuuntelulta,— vaan jo Buss saa vuoron multa:
»Miehet, nyt on Munter poissa, uljas, kuulu yli muiden, uros umpisokkeloissa, alla surman ansapuiden. Sodan, marssin, taiston teistä sai jo selvän käskyn seistä, lomavuorollaan nyt loikoo, ketaroitaan rauhass' oikoo.
Meillä, jotka tulta kohti rinnan mentiin, meill' on selko, tokko päin hän käydä tohti, vaiko väistymään sai pelko, tokko kalventama kauhun keskell' oli liekin, sauhun, vaiko alla kuolon arvan vanhan kantoi vaskenkarvan.
Saapui kumppaniksi meille korven poika jäykkä, vakaa, niinkuin taatot taiston teille aina ikiaikain takaa; juro aivan juttelulta, silmässänsä velikulta: sanaa kolme ehkä erään, vaan ne niinkuin naulan perään.
Suku kaikki sotamiessä eli, kuoli, yhtä luuta, alimmassa arvon tiessä, miekoin haastoi, säästi suuta; kerran Kaarle Kahdestoista korotti jo yhden noista korpraaliks,—se sattui satu; alaspäin taas siitä latu.
Moni virkaan äkkinäinen kotiin kauan kaipaa, suree, miel' on ange, allapäinen, kunnes aika luonnon puree. Munterinp' ei ollut nulo Kustaan lipun alle tulo: oli, vaikka vasta tuotu, soturiksi niinkuin luotu.
Joi ja kivääriinsä raamun iski iloss' ensi illan; vääpelipä tulless' aamun tomutteli turkinvillan, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Jokos norjuit?' Hannu vastas: 'Kyllä, kiitos parkinnastas!'
Siitä suuttui viinan maistoon, ain' ol' uuras, virkku, rehti; heti menness' ensi taistoon luodin olkaan saada ehti. Döbeln kuuli äänen inhan, vinkaisevan lyijyn vinhan: 'Pojat, puraisiko paarma?' Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'
Tuskin toipuneeks sai tuosta, uutehen jo puuttui pulmaan: kasakkain jäi käsiin, juosta piti puoleen peninkulmaan, lenkutella jaloin levein, minkä aron varsa kevein, kunnes apuun urhokuomat osuivat kuin onnen tuomat.
Otsa vaahtos, sydän hakkas, rinta puuskui, hohkui huuli, kun jo viimein laukka lakkas, vaan ei mennyt miehen tuuli. Veikot vieress' ilkkui vielä: 'Tarkenitko? Taisi tiellä olla oiva juoksukeli?' Munter virkkoi: 'Menetteli.'
Lyötiin sitten Armfelt. Siinä Munter, lippuaan ol' likin, seisoi hurmepinta-piinä, hän se lipun pelastikin. Nytpä sai jo, jumal'auta, rahan rehti rintalauta; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'
Niinkuin kahakoissa noissa, niin hän tiensä kaiken kulki, nurku outo, pelko poissa, kuulumpi vain maine julki; harmentuivat parran karvat, harventuivat sanat harvat, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks saakka kuoloon nähtiin.
Taannoin poikaa katsomahan vanha äiti leiriin tuli, silloin silmät Munter-pahan vettyi, lopen luonto suli; istui kaiken kevätyötä mesisuulla muorin myötä. Ammän surmannee nyt suru, kun on poissa kullanmuru.
Myhäilyllä, myöntelyllä kaikkehen vain Munter vastas, muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä', kunnes lauloi vanha rastas: 'Poika kulta, mieles malta! Viisas väistyi vaaran alta, vähämieli kohti koki!'— Silloin toinen: 'Äläs toki!'
Vaan jo surma luodin takoi, tien jo telkes, rajan rasti. Vaiheet kaikki tasan jakoi kanssamme hän tähän asti; viel' ol' eilen karski ukko, suussa tuima mällitukko, vahdiss' oli vailla unta, koolla kun ol' esikunta.
Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään viisti puhinalla pommi suuri, puhevuoron heiltä riisti. Munter, tulen tuttu, koviin sylkäisevi kouraloviin, koppaa herjan, täyttä jalkaa pihamaalle matkan alkaa.
Kiiti ovelle kuin näätä, poikki porstuan jo luisti, portahille yhtä päätä, räjähtää kun pommi muisti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten maassa mullin mallin Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'
Tänään aamun suussa häilyi vielä hengen viime kyven; loppuun saakka sama säilyi hällä sankar-ryhti tyven. 'Kas kuin pommi äijän karsi; poissa toinen käsivarsi, rinnan kaiken silpoi siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru!'
Näin hän kuoli; näin hän eli, alkoi miessä, päätti miessä, vitkaan puhui, virkku veli ain' ol' apuun vaaran tiessä; tuttu toiminnan, ei melun, tuttu puutteen, ponnistelun, tiesi kaikki kantaa, voida, yhtä vain ei—vaikeroida.
Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, Suomen verikentill' oisi kieli kertoella työmme, lausuis liput sotarinnan moisten Munterien hinnan: moni kultakaulus noita kumartaa sais kompuroita.
Hänt' en muistella ma saata, ettei vanha rinta paisu. Missä tuonen toukomaata raatamaan niin varsa raisu! Painanut ei pelko mieltä, aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!', rummun jälkeen vaikka mihin, kun vain eespäin käskettihin.
Eikä ystävää niin varmaa, tyyntä, altist', uskollista! Niinkuin lapsi, miesi harmaa, vihas tuskin vihollista. Ne ol' urhon kouran-alaa, niinkuin mälli hammaspalaa; kummallakin pinteet kovat, silti sangen rakkaat ovat.
Kunnia nyt kukkuroikoon kummun, kussa uljas makaa! Ikimuiston vartioikoon miehuus, miehenkunto vakaa! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Jääköön vanha kantasuku suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»
Buss korpraali päätti, alas astui päältä hiekan harmaan. Adlercreutz nyt haastaa halas, kätehensä voitonvarmaan otti lapion ja heitti kummulle, mi urhon peitti, hiljaa hiukan Suomen multaa; sanat harvat, mutta kultaa!
Niistä syttyi sydänjuuri, puhe nosti miesten mieltä, vaikkei sorea ja suuri, Munterin vain omaa kieltä; kunniamme julki tuomaan, soturille muiston suomaan sana riitti sattuvainen; lausui »Olit suomalainen!»
VON ESSEN.
Hän portailla seisoi, lakki oli kuosia sotilaan, oli kannukset, ratsastakki; hän aikoi ratsastamaan.
Noin seisoi vanhus sorja, uros ryhdiltä, katseeltaan, lumipäinen, kookas, norja, on moinen hän muotojaan.
Vaan miksi ukko nyt pauhaa, lyö jalkaa kuin vimmattu mies? Eletäänhän keskellä rauhaa, melu tuommoinen mitä ties?
Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.
Jo huutaa hän raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: »Sinä, Matti, senpäiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen.
Vai vartoa näin unes tähden iankaiken tässä mä saan! Vai tiennyt et, milloinka lähden joka aamu ratsastamaan!»
Ja tallista renki se pikaa nyt raudikon uljaan toi; hän ei nukkunut, siin' ei vikaa, ylen varhainpa nousta voi.
Hän ääneti, otsin ylpein, toi orhin porrasten luo. Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein jalo ratsu nyt värjyi tuo.
Alas astunut porraslaudat on kenraali aimo—häll' on ajoviitta ja kannusraudat; hän vilkaisi raudikkohon.
Hän seisoi liikkumatonna, ei uskonut silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, sun tyotäskö tuo, mitä pään?
Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen.»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan, teon tehnehensä hän tiesi, päti myös teon vastaamaan.
»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.
Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimposi kiukuissaan:
»Pois, lurjus», huusi hän, »luista taas talliin, pois hepo vie ja myötäsi tuo, se muista, paras ruoska, mi siellä lie.»
Tuo Matti on mies, joka kesti, kun kentällä luodit löi, oli kruunulta ruoka ja pesti, nyt Essenin leipää söi.
Hän ääneti läksi alas, vain silmä se salamoi; saman tien hän läksi ja palas, hän vankimman ruoskan toi.
Toi, tarjosi käskijälleen: »Sotamies olin myös mä kai, panin paukun paukusta jälleen, ken iski, se vastaan sai.
Jos orhinruoskaa nyt saankin, kun tein miten parhaiten, niin potkaisenpa mä vaankin, kuin orhi mä potkaisen.»
Uhan kuulee kenraali, astuu taapäin ihan suoranaan. Ei suututa häntä se vastuu, vait miestä hän tarkkaa vaan.
Ja min katsoi hän miestä kohti, sen korkeni vartalo, ja min vaieten viipyi, jo hohti, jo selkeni katsanto.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistä sait moisen sa miehuuden? Se on aioista entisistä, nous keskeltä hurmehien.
Ei mulle se tuntematonta, hyvin tunnen sen ennestään; yht' uljaana monta, monta näin kuolemanhetkellään.
Sen näin mä, kun lippua Suomen sees liehutti voiton sää, sit' ei murtanut murheen huomen, ei jäätänyt pohjan jää.
Ja kuinka, kun miehen lailla sinä reimasti käyttäyt noin, noin katsot pelkoa vailla, sua ruoskalla herjata voin?
Jumal'auta, sittenpä vasta en kehtais mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota johdin ma taistelemaan.
Hae jostakin kelpo veikko, lasi kunniaksemme juo, hae yhtä yrmeä peikko, kas tuoss', ota tukaatti tuo!
Ja kiitos, kun muistoa sorjaa sinä elvytit taas ja kun niin olet tuimaa miestä,—ja korjaa nyt koipesi helkkariin!»
Hän pyyhälsi silmäkulmaa, näkö kai kävi himmeäks, ja näyttäen muotoa julmaa pois pyörähti, sisään läks.
Saman tunsin urhean herran jo aikoja taaksepäin, tuon saman von Essenin kerran Savonmaassa ma sotivan näin.
Oli nopsa hän muutoin kyllä, vaan nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.
Kun riensi nyt pakkassäässä etumaisena taas hän päin ja jok'ainoan askelen päässä vajos umpihankehen näin,
hiki äijän jo otsasta juoksi,— kovin raskas on virka tää; piti kauhean painonsa vuoksi hänen joskus jo viivähtää.
Mut »päin, pojat!» täynnä tulta hänen huutonsa silti soi, »ja jos jalat uupuu multa, niin kantakaa, pojat hoi!»
Tämä urholla kolmilehti oli riemussa, murheessaan: sydän herkkä ja mieli rehti, veri kiehuva kuumuuttaan.
KUORMARENKI
Vanha Speltkö unhottuis? Ei kumminkaan. Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; vertaistensa lailla unhottua saiskin, ellei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.
Sieti heitä kahta nähdä tosiaan, itse ukkoa ja hänen hevostaan: jos jo kaksijalan askel paljon maksaa, nelijalalle ei enää riitä taksaa.
Asu, ruokko aivan vauhdin veroinen: pörröss' ukon pää kuin häntä hevosen; kotitallista toi tomut Harmon nahka, kotipankon noet äijän nenäpahka.
Viimeisnä kun noin he tulla huupperoi, siinä kyllä myös, sen arvaat, nauru soi; hepo torkkuin astui, unta veti miesi, kuinka kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.
Eestyi kulku sentään hiljaa hiihättäin, ylemmäksi yhä, yhä pohjaan päin; puoleen Pohjanmaa jo tultiin vähin erin, Spelt on sama Spelt kuin Uusimaalta perin.
Samoin myös käy matkanteko, totta kai, pysähti tai kulki, saman naurun sai; nauraissa, se tietty, ruoskat roiki lomaan, konsa konin vuotaan, konsa ukon omaan.
Vanha asu, vanha vauhti pysyi vaan, Spelt on auttamaton, yhä ennallaan; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
Siikajoelle näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kolkka vaan, jää jo saaliiks sekin, turha estää koittaa; vaan voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
Ennen iltaa ensi taisto taisteltiin, paon päivä voiton päiväks saatettiin; aalto ajettu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
Käy mies mieheltä jo sana riemuinen:
»Valmiit olkaa valjetessa huomisen!
Väki, kuormat kuntoon vielä ennen yötä,
etelään tie reipas ensi koiton myötä!»
Kaikk' on tehty, yö on, rauhass' uinutaan, nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa tuvass' ei hän saanut ahtahassa.
Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää; koitteen juova vain, jos katsoit itää kohti, metsän latvoilla jo vaaleana hohti.
Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: kaikki muuttumatta, vanhallaan, kuin jatkaa mieli edelleenkin entist' oisi matkaa.
Entistä?—Ei sentään, ero pieni on, vaikk' ei heti näy se puhki pimennon: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.
Mies on ohjaksiin jo käynyt kärryin luo.
Blume silmiään ei usko,—Speltkö tuo?—
Joka halki Suomen nyökkyin ajaa nyhti!
Päätään korkeampi on nyt äijän ryhti.
Suora on kuin nuori vanhus varreltaan, hopeoina valkohapset harteillaan, nenä pesty, leuka sileäks on tullut, kirkkaamp' yöllä muoto, kuin on päiväll' ollut.
Nuori Blume järin ymmälle jo jää:
»Mikä ihme nyt, mist', ukko, muutos tää?
Sinä, nokisin ja laiskin nuhjus ennen,
sinä siisti, valmis muista eelle mennen!
Noen, pölyn ken sun kaapi kasvoiltas, kamman hallavaan ken tunki tukkahas? Ken—se kumminta—sun valveille on saanut, jok' et päivisinkään torkkumasta laannut?»
»Nuori herra», vastas ukko juoheaan, »verkkaan matkaa mies, kun jättää oman maan. Oma kansa pakoon kurjasti kun kulkee, parempi, kun valvo ei, vaan silmät sulkee.
Vanhan naamani miks oisin pessytkään?
Häpeä vain siin' ois nähty selvempään.
Kärsin pilkan, kärsin tiuskeen ilman tenää;
kannoin murhetta ja kannoin mustaa nenää.
Nyt -on toista, joukkomme on taistellut, Suomi avaraks on meille auennut, nyt on tahra poissa kunnialta maamme, puhtaan, kirkkaan otsan jälleen näyttää saamme.
Rumpu kohta käymään, miehet kokohon!
Yö on mennyt ohi, kirkas päivä on!
Juostiin, kun ol' aika laata juoksemasta;
jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta.»
WILHELM VON SCHWERIN.
Ja everstiluutnantti Drufvan pois lepo karkoittuu: »Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois, nyt murtuu muu. Vihamiehen tuolla jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja seista ja viime mieheen mun taistella käsketään!
Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien uros vanha ois, tulen, ruudin tuttava turkanen, johon luottaa vois; mut ei, viistoistias poika nyt sun on hento ja hieno, on kreivi Schwerin muka vastaava patterista,— mitä lapsista sellaisiin!»
Luo nuorukaisen jo ratsastaa, käy käteen tään: »Elon, kuoleman arpaa ankaraa koht' isketään, elon ehkä, jos luotinne kohti lyö, mut kuoleman varman, jos vankkuu työ. Eläkää tai kuolkaa, herra, mut paikkaanne ette myö!
Tähän jäätte, kuin hentoinen ruoko jää rajun alle sään; on teille outoa leikki tää, sen murhein nään. Kova lyödä se leikki, siis vastatkaa käsi sydämellä: jos tarvis saa, elon nuoren arvelematta pois voitteko lahjoittaa?»
»Teilt', everstiluutnantti, herpoo jo käsi vanhuuttaan, mut ei kysy, turvaksi kelpaako kuninkaan ja maan; elo mulla on kevätvoimassaan, viistoista se sykkinyt vuott' on vaan, sitä enkö tarjota tohtis, sekö halvaksi havaitaan?»
Tuli tuiskahti silmästä vanhan: »Tuo teräkseltä soi! Sanat väärään, herra, ei vieneet nuo, ne määrään toi. Teit' enää en hennoksi arvioi, kun teidät sain, avun Luoja soi. Sydän näät se on, ei käsivarsi joka voimia antaa voi.»
Tykit kohta soi, tulikasteessaan uros nuor' on nyt; rivit pirstotut väistyi, hän itse vaan ei väistynyt. Oli hälle patteri kuin kotilies; sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; tuli kasakkaparvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai, heti riensi luo väen väistyneen, palautti taas vihan ääni tuo arat rohkeuteen. Vain hetki, ja muuttunut kaikki jo on, väki väistynyt taas käy taistelohon, ja lieden rakkahan suusta tuli räiskyy loppumaton.
Ja Drufvan jo kaukaa ihmetys lyö tätä katsoissaan: »Koe moinen, sen sanon, mestarintyö jo on suorastaan. Ken voittaa noin heti kunniaa, mitä ehtii vielä, jos elää saa? Hänt' auttaos, Luoja, hän kerran armeijoja johdattaa.»
Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin, Schwerin tuli taas: oli kestänyt hento, kuin kestää päin rajumerta paas; tuli leikistään, tykit leiriin toi, ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi, hänet Drufva sylihin sulki, ja huikea hurraa soi.
Nuor' urho!—Noin nimes loistettaan jo varhain loi. Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan, mitä nähdä voi! Mut ah, pian päättyvä tie oli tää! Kuu tuskin puolehen kerkeää, lähin hautaholvi jo urhon on matkalle määränpää.
Mut soi viel' aihetta lauluhun taru uljahan: hän vielä viimeisen taistelun soti sorjimman, iäks ennenkuin kylmeni kuolohon syke nuoren, lämpöisen valtimon ja kuihtuin kutsulta maineen käsi raukeni hervoton.
Oravaisten päivän kun onneton nous hurmekoi, mi voitostakin teki tappion, epätoivon toi, siell' uljuus se leimusi kirkkainnaan, siell' eksynyt luoti ei ainoakaan, siell' yltyi liekki, kun kastoi hän tykkiä hurmeellaan.
Sen viereen viimein jo voipuneen verenvuoto kaas; vihamiespä kun saarti, hän miekkoineen ylös syöksyi taas, huus miehillensä ja karkasi päin ja raivasi tien, läpi rynnistäin, ja kaatui vasta, kun ehti luo veikkojen tervehtiväin.
Viistoistias vain, kun jo joutui yö, tuli tuonen tie! Ikä pitkä sentään, jos miehen työ iän mitta lie! Moni harmennut kunnian kukkuroiss' oli urho, jok' uljaan seppelens' ois tuon nuoren poikasen saamaan halumielin vaihtanut pois.
Viistoistias vain,—meni nuorna mies; toki murheeseen väen jätti, mi kaikk' kovat tyyten ties, verin nääntyneen; toki unta, min uljaalle tuoni toi, valioimmat sankarit vartioi, ja kuink' oli heille hän kallis, sinä hetkenä nähdä voi.
Oli murhe vaan, valitusta ei, syvä kaipaus vaan. Kehuks sankarin, nuorna min kuolo vei, ei sanaakaan; elon keväälle Vegesack vain kiitoksen suo, käy Adlercreutz ääneti paarten luo, ison, kirkkaan karpalon irti saa Drufvasta tuokio tuo.
NUMERO VIISTOISTA STOLT.
Oli kauniin Lapuan päivän pää, ja riemuiten ratsullaan von Döbeln, voittaja, ylpeää hän tarkasti rintamataan.
Sotamiehen partehen suoravaan joka joukkoa kiitti, kun noin kotimaata he vahvat varjelemaan oli innoin ja kunnioin.
Luo äärimmän siiven ehti, kun loi punan viimeisen lännen lies; myös joukolle sille kiitoksen soi, von Schantz oli sen päämies.
Oli harvennut paljon se, aukkoja vaan rivit täynnä, sen nähdä voi; mut muu veti nyt hänen huomiotaan jopa julki hän myös sen toi.
Jo kiittäissään hänen huomattiin yhä syrjähän silmäilleen: otus mieron, mies risamekko siin' oli ääneti, itsekseen.
Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei, liki astu, mit' arkailet? Kun taannoin tie verileikkiin vei, noin syrjässä ollut et.
Sinä kaatuneelta, sen muistat kait, vain tempasit pyssyn pois, ja miesten jälkeen riensit, hait, miss' ottelu kuumin ois.
Kun painumme peltoon, ennätät luo, kera painut, ja taas kun näyt, kun hyökkää taas väki voittoisa tuo, eturinnassa päälle käyt.
Väkirynnäköllä kun syöstiin ees kylän kimppuun, tykkejä päin, etumaisna taas takinriekalees minä patterin harjalla näin.
Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus pian kuuluu kauas ja luo, puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus, nimes ensinnä kuulla suo.»
»Min pappi lie nimen pannutkaan, muut ei ole muistelleet, ovat mieronkoiraksi parhaastaan kuunpäiväni kutsuneet.»
»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas, ei haavoita haukun suu. Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas ja missä sun turvas muu?»
Hän tielle viittasi ahteen taa
»Kotikontu on tuolla tuo.»
Hän nosti nyrkkiä valtavaa:
»Tää mulle turvan suo.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mistäpä einees sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?»
»Jos suurta, jos pientä mä keltä vein, ropo kai minull' olla vois; jos kerjuristakin tyhjän tein, paremp' ylläni nuttu ois.»
Sai Döbelnin silmät se säihkymään:
»Schantz, kapteeni, malttakaas!
Kuka tänään teill' oli joukon tään
paras mies, kenen surma kaas?
Sen rensseli, pyssy ja miekka sen, puku, päähine tuottakaa; nimen oivan ja sankarikalleuden tämä hältä periä saa.»
Asu tuotiin sankarin kaatuneen, viistoista Stolt oli tuo. Oman turvatin mekkoon ryysyiseen hymykatseen Döbeln luo.
»Veress' on Stolt-vainajan takki, saa mies olla sen ottaissaan; mut Mieronkoirankin ruskottaa veri ryysyillä paksunaan.
Ota siis koko rintaman nähden näin univormu! Sun äsken ties kävi rintaman eellä, kun riensit päin, nyt koht' olet rintamamies.»
Asun otti, ryysyt hän riisui nuo,— näit syttyvän poskipään; hänet Döbeln ääneti aukkoon tuo Stolt-vainajan jättämään.
»Sotamies olet nyt paras vertojas, sisult' oiva kuin päältäkin päin, olet nyt aseveljemme arvoltas, viistoista Stolt olet näin.
Sydän, mieli vain, pidä ennallaan, mut jos sua vielä muut käy mieronkoiraksi kutsumaan, vedä miekkas ja vastaa: huut!»
Povi soturin nuoren, kuin holvi vaan, oli tyynnä se kestänyt; toki näit, hänen nää sanat kuullessaan, syvält' että se järkkyi nyt.
Elinpäivänä riemua ollut ei hän maistanut varkainkaan; elon kylmyys kyynelet varhain vei jo pois hänen poskeltaan.
Kevät, aurinko kerrankin pilkettään sydänroutaan tuohon nyt luo, ja sen lämmössä hillitön lähteistään jo kuohuvi kyynelvuo.
»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan kera kestää sankarien, olen valmis taistohon, kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!»
VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kammottaa, tarua julmaa tarkoitat siis tuota, kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa, mut yöhön, viluhun taas vierrä saa pois sysättynä veli veljen luota!
Käy joskus Joutsijärven tienooseen; taloa siellä ikikoivut varjoo. Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen, siell' aina suojan auliin vierailleen Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen, kuin alla oman kotikatoksen ja oman taaton turvissa on olla.
Nimeä yhtä karta vain!—Kun vois sen iäks unhoittaakin!—Sit' ei sanaa, jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois, mut: Viapori—pois se nimi, pois, se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.
Mi muinoin tenhos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mi hengen nosti lentoon, liekintään,— tuon haudan kuiluun kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.
Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää, jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli, siks sielussansa haavaa kirveltää ja harmi tuima hapset heristää, jos Viaporista vain hiiskuu huuli.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen edessä istuu, tyynnä kuunnellen, kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän yksin istuu, jätti nukkumaan juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan, kun häiriytyy hän lepohaaveistaan, kun ovi aukenee, mies lumissaan siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.
Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion lävitse viilsi kauhun väre jäinen. Ei ole outo vieras, veli on, laps samain vanhempain, tuo suojaton, tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Se veli hälle, veljesjoukostaan ol' isän kartanossa kasvajoista, juur' ollut rakkain entisaikanaan, nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen, niin ääneti ei outo tervehtäis, niin pelon-arkana ei väräjäis, kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.
Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla; etäältä vihdoin vieras, silmissään vetoomus mykkä, kohti veljeään sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Sydämen kieltä hetken kiitämän tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui. Vilaus vain, jo seuraavalla hän jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän vain viitaten pois tyköänsä torjui.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta: »Oi veikko, poista rinnastasi jää, äl' ylenkatso lohdun etsijää: näät murtuneen, pois laske poltinrauta!
Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan mä myös sen päivän, jona heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan, ja ennenkuin lens' siihen luotikaan, jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.
Mut voinko murtaa minä sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, mä heikko? Minunko nousta tuli? Minun vain? En noussut, siis—niin virka—tahran sain, mut vihall' älä muserra mua, veikko.»
Hän vaikenee, pää vaipuu, tuliseen jo kyynelvirtaan hältä ääni raukee. Jo kyllin puhui veli veljelleen, avoinna syli, astuu askeleen hän vartoin että veljen syli aukee.
Rajusti, tuskan, vimman velloen, Juhanan, vanha rinta silloin nousi; vaan seinält' olan takaa vaieten hän tempaa pistoolin ja tähtää sen päin veljen rintaa, virehessä jousi.
Tää heist' on taru kolkko, kolkomp' on kenties, kuin kertomaan ma pystyin siitä; sä sitä kammoksuin jos tuomion kovalle kovan suot, niin sovinnon myös sana kuule, lievikkeeksi liitä.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, lepoa vailla istui, unta vailla tuo tyly veli, kädet kasvoillaan, ja itki illan, yönkin itki vaan ja aamulla viel' itki lapsen lailla.
MAAHERRA.
Vain taiston kentälläkö mainetyöt verestä urhon kukkii kunniaa, myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt voi miehuutt' osoittaa?
Perille Suomen oli peittynyt mies, rauhan mies jo nuorest' iästään, harmennut rauhan toimin, hoiti nyt maaherran-lääniään.
Wibelius nimeltään,—ei loistavaa se juurta, ansaita tok' arvon voi, näät kantajastaan kunnian se saa: mies nimen aateloi.
Työpäivin tyynin hält' on vierryt taa mies-iän kultainen jo kukinto; nyt vainon vallassa on synnyinmaa, hän itse vanha jo.
Kuin riitariista, vuoroin ystävän ja vihollisen saalis, uhrata sai voittajalle joka hetki hän leponsa, rauhansa.
Lakia puoltaa, kuormaa keventää on hälle pyhä velvoitus ja työ, lepoa päivän siks ei hälle jää, siks unta vaill' on yö.
Noin istuu kerran virkahuoneessaan, vain kaks on kirjuria seura muu, vait istuu, murtuneena muodoltaan, myös toiset vaientuu.
Sois hetken, pienen hetken levokseen; se liikaa on. Jo ovi aukenee, soturin samall' asesaattoineen hän eessään havaitsee.
Venäjän armeijan pääkenraali, ei kenkään halvempi, on tullut tuo; hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi ja uhkakatseen luo:
»Maaherra, näätte sodan päättyneen, jo maanne meille asevoima soi; sen miehet taistella kuink' edelleen riveissä Ruotsin voi?
Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää, kehoitus heille ankara: se saa tavaran, hengen turvan säilyttää, ken kotiin palajaa;
mut keisaria, herraansa, jos ken rikollisesti vastustava ois, kaikk' armott' ajetahan suku sen talolta, maalta pois.
Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!»
Hän päätti uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Lujasti painuu käsi kanteen sen, ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo: »Kenraali, keskell' uhkauksien tää meille suojan suo.
Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, jos hyvä, paha päivä saa; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen vetoaa.
Siin' ikivanhuudesta säädetään: ken rikkoo, sen on syy; ei vastaamaan jää vaimo työstä miehen vikapään, kuin mies ei vaimonkaan.
Jos maataan puoltaa rikos lie kenties, vaikk' kelpo sydän vastaa: kelpo työ! niin miestä miekoin rankaisevi mies, ei naista, lasta lyö.
Te voiton saitte, teill' on valta nyt, te minun tehkää, mitä miellyttää! Vaan laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.»
Näin lausui. Vavistuksen tunsivat molemmat nuoret seuralaiset nuo; nyt silmänsä hän nostaa kirkkahat ja kenraaliin ne luo.
Tään kasvoilt' oli tuimuus käskijän kadonnut, katse käynyt lämpimäks; lujasti ukon kättä puisti hän ja kumarsi ja läks.
Kuin rukoukseen kädet ristien nyt vanhus vaipui tuomar-istuimeen; hän voiton peri, ylimaallisen sai, rauhan palkakseen.
Ja läsnäollehilt' on todistus, siit' usein kertoivat he innoissaan: ol' ihmeellinen, tyyni kirkkaus nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli taivaan-kaunis hohde tuo, siit' oli heillä yksi ajatus; vaan mistä virtasi sen valovuo, siit' eri arvelus.
Sen toinen katsoi päivän päilynnäks, mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi; mut toinen lausui: »Sisältä se läks, sen omatunto toi!»
ADLERCREUTZ.
Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies, jonk' entää katse maita, meren aavaa? Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies kädessä miehekkäässä miekka tuima ties urosta, kaikki sotilaan on kaavaa. Hän yksin seisoo, ilman saattajaa, nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa; mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa uhaten, sotajoukko toista vastaan.
Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan nyt tuossa Siikajoen seutu makaa; mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan, tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan, ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa. Se syynä, miksi urhon otsall' on yön synkeys, se tumman varjon tuotti kuin huolihunnun jaloon muotohon; hän näkee: uhriks Suomi, äiti turvaton, nyt jää, se pettyin poikihinsa luotti.
Se mies, ken tuhon näkee, kaiken tuhon tään, hän vakaan velvoituksen äänt' ei kiellä: uskollisempaa poikaa maali' ei milläkään, hän vaarat koitti, soti, voitti, verellään jo nuorna kentät kastoi maineen tiellä. Näät hengen, mit' ei riemut, murheen säät, ei korkeat, ei halvat murra, voita, min lentoon nosti myrskyn tuulispäät, sa Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman, näät, kuvia silmä, sielu täynnä noita.
Ja juuri hänen käskystään taas alkaa saa tuo synkkä ilve: tietä poloisinta vain mennä, poissa toivo, lepo, kadottaa kaikk' askel askelelta, maine, isänmaa, vain pakahtunut mit' ei itke rinta. Vain pakoon käskeä, ei taistohon, aseena toisen tahdon, taas hän saikin; jo valmiina häll' altis joukko on,— mut ei, on paon valta vain, ei ottelon, kuin ollut ennenkin on päivin kaikin.
Hän näkee sotarinnan taajan; tasapään hajoovan jälleen, pirstaleiksi mennen. Hän tuntee joka parven, ruodun väestään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään, ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen. Hän tietää: askelt' ei se häpeän käy täynnä johon käsky tuo sen työnti, on jalka raskas joka rientäjän, ja rinnass' asuu haava harmin jäytävän; mi tuimemp' on kuin tuonen miekan lyönti.
Ja väki tuo! Ol' ammoin, päivin paremmin, hän kokenut sen kuntoa, sen voimaa, kun riemull' eestä kolmannen se Kustavin tulehen riensi; murtuneihin riveihin uraansa piirsi hurmeen purppuroimaa. Niin sama hällä nytkin väki ois, uus polvi vanhaa juurta miehekästä, hän tietää, mitä sois se, mitä vois, siks synkistyin hän näkee, kun se väistyy pois ja otsa ylväs painuu häpeästä.
On lähtenyt jo Döbeln vihan-vimmoissaan, rivinsä Palmfelt järjestää jo kulkuun, tuoll' laskee Gripenberg jo miekan voitokkaan. On hetket kalliit. Vihollinen laumoillaan jään yli ryntää saartain tietä sulkuun. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää; on yksi toimi valvottava vielä: joen jääll' on pataljoona jäykkäpää, se lähde ei, sit ei voi käskyt käännyttää, se luona lippunsa vain seisoo siellä.
Sen johtaja jo kehnoon väsyi väistyntään näin kenttä kentältä,—se riittää sai jo. Vakaana, vait hän seisoo joukkons' eessä: pään paolle pannut on, nyt käy hän ryntäämään, jos ei, niin siihen paikkaan jää. Ei aio hän mennä Turjan hyihin turtumaan, ei, ennen surman suokoon taisto kuuma; ei jää kuin lastu vetten vellontaan,— ei, miesnä kuolla, miesnä kamppaeltuaan, niin johtajan, niin joukonkin on tuuma.
Von Hertzen on se.—Tuttu kenraalille tää on joukko, estää tahtoo hän sen turmaa; on lapsi saman seudun hän kuin miehet nää, hän kutsuu, käskee, rukoilee, mutt' ei, ne jää, ne uhmaa häntä, kuin ne uhmaa surmaa. Mik' ihme! Mieltä eikö vimmaan saa tuo uhmailu? Ei, ihastus sen täyttää: se silmän seestää, otsan kirkastaa, povessa valloillaan jo liekki leimuaa, ja kajastuksen siitä kasvot näyttää.
Vain tuokio, niin liekki tuo on levinnyt, niin kauas singoten, kuin silmä kantaa. Lähetit lentää, viesti viestin jälkeen, nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, on rynnistänyt Hertzen vasten rantaa. Kaikk' esteet murtaa voittokulku tuo, on katkaistu jo sotavoima suuri; päin tunkee Turun urhot, joutuu luo jo Gripenberg, soi hurraa, Hämeen pojat nuo käy kohti rivit vankkana kuin muuri.
Tuoll' Essen uljas, miekan tuttu, rinnallaan on Ramsay, Heideman, ne kilvan koittaa! Kas, kuin ne ryntää yli hurmehisen maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, heill' eikö voimaa voittaa! Jo vihdoin loppu pakko lohduton, jo seppelsorjat viittaa maineen radat: häpeä pitkä, pitkä ollut on, nyt kunnian jo huomen nousi hohtohon, nyt tehdään työ, min muistaa vuosisadat.
Viel', uljas turhaan, sotajoukko vastustaa, jok' ennen kohdannut ei tiellä tenää. Ei kammota Rajevskin tulet: raukeaa nyt nimi, äsken kuulu, peljätty, jo saa sen loisto lopun, tenhoa ei enää. Mut vielä koitos. Sijaan lyötyjen viel' uudet laumat vyöryttää hän voipi, jo talttuu vauhti Suomen urhojen; mut kuule: hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi kaukaa soipi.
Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa. Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan; hän näkyy—Adlercreutz vie hänen rinnallaan päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa. Viel' liekkii taiston lieska tuokion, jo toisella on sammunut sen palo; taas Siikajoen tanner meidän on, on maine verell' urhoin pesty, tahraton, on ensi voitto saatu, suuri, jalo.
Hän, jolle synnyinmaansa liekin rintaan loi, mi hyyn ja hangen keskellä voi kestää, jok' iloll' alttiin verens' eestä Suomen soi ja, kaiken horjuessa, urhovoimin voi häpeän maamme mainehelta estää, hän lepää. Rauhan saanut sankar' on, maa Svean hänet kätki turvahansa; myös siellä käydä jalon taistelon hän sai, eik' aatos nää sen ajan koittohon, kons' ylväs hänt' ei muista Svean kansa.
Mut sankarmaassa uljaan unhoittaa jos vois töilt' uljaammilta aikain vaakalauta, jos sydänt' enää nimensä ei haltiois, hyljätty kilvin kulunein jos ammoin ois jo uskollisen suomalaisen hauta; ei kuole mainehensa silloinkaan, ei, yli aaltoin ylpeällä mieliä henkensä rientää syliin synnyinmaan: se urhopoikaans' unhoita ei konsanaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.
End of Project Gutenberg's Vänrikki Stoolin tarinat, by J. L. Runeberg