VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.
»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?» Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin; kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.
Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua, katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua. Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan, vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.
Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en; kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen. Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan, soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten: tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen? Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari, silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.
Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain, muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain. Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.
Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt, Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin: suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.
Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti; »Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»
Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan, ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan, pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin, sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.
Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään, hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään. Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen, käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat: pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.
Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan, työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan, oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus, voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.
»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut, nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut, seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee, Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.
Kenpä teistä nuoremmista silloin kera olikaan, konsa kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!' Tulta miesten mielet silloin, toista kaikki, toista nyt, silloin hehkui tääkin sydän, koht' on jääksi jähmennyt.
Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, mene ei se mielestäin!
Ilta myöhä, ilma kylmä, matkan uuvuttama mies,
mutt' ei mieleen tullut lepo, tupa lämmin, tuttu lies.
Ei, sun jäilles, tantereilles, sinne silloin ikävöin, siell' ol' enemmän kuin suoja, lieden lämpö, lepo öin, siellä Suomen joukko nuori, uljas, vapaa, vahva niin, meihin silloin Suomi katsoi, ja me Suomeen katsottiin.
Ikiarvon Klercker saakoon, vielä mies ja sotilas, vanhus monen vaivan nähnyt, seitsenkymmenvuotias. Muistan valkopään, kun kesken tuotujen hän ratsasti, isän silmin poikiansa lempeästi katsasti.
Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, kunnialla, riemull' aikoi vielä verileikkihin. Arvelutta, arkailutta kaikk' ois käyty tenähän, toinen luotti toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Silloin saapui Klingspor marski, ylpeä kuin kuningas, kaks ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas, saapui Klingspor, vallan saanut, otti ylikomennon, antoi käskyjä kuin Klercker, mutta käski pakohon.
Tähtiyö, sa Hämeenlinnan jäillä valvottu, on sees vielä vuotten viertyäkin muistossa sun kajantees, vaikka miehuus pilkan peri, kaatui toivo katohon, voittomme vain unelmaksi saattoi raukka tunnoton.
Milloin tuomiolla seista saa hän työnsä tilittäin, että taapäin astui silloin, kun ois voinut käydä päin, että herjaan mainehemme, miehuutemme polki pois, että kyynel vuoti vain, kun veren vuotaa tullut ois?
Horjuimmeko Siikajoella, konsa viimein koitettiin,
Revonlahdell' luotettiinko käsihin vai käpäliin?
Adlercreutz sen virkkaa vois, Cronstedt myös ja moni muu,
vaan ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.
Mainitsin nuo suuret, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta vertaista jo ehti rauhan maahan matkustaa.
Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.
Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat, juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat, konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman, päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan?
Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas, nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas, tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.
Ero raskas isänmaasta, kova loppu, kovan tien!
Länsipohjan rantaan saakka saapui meitä parvi pien'.
Uskollisin verin vielä Ruotsin multaa ruskotin,
torilla nyt laulan, jott' ois leivän muru mullakin.
Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huoltavaa; sotamiehen henki, onni, käsi, jalka mennä saa. Herra maata varjelkohon, siin' on ponsi, siin' on pää, sanat muut jos vaihtuvatkin, ain' on laulun loppu tää.»
Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään, joku pisti äyrin pienen, enimmät ei niitäkään: tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.
Tähtirinta, kultaolka, suuri sotaherra tuo tummaks silloin tuimistuvi, hatun sieppaa, silmän luo kerran häneen, toisen kansaan, vierryt saman tuokion pitkin toria jo kaikki äijän äyrisaalis on.
Hämillään ol' äijä siinä, herra loihe lausumaan:
»Kuulin laulus, kamppaellut olen eestä saman maan.
Elon illass' että vielä muisto tuo on myötä mun,
siit' on ylväs mulla mieli, paljon ylväämpi kuin sun.
Tosin verileikiss' usein petti onnen suosio, tosin voitot voittamamme pian taittoi tappio. Mutt' ei kumarrella muita silti meidän tarvitse, pääss' on mulla hattu, samoin pidä, ukko, päässäs se!»
Lausui näin, ja kasvot seestyi kirkastukseen korkeaan, ja hän hatun miehekkäästi painoi päähän sotilaan; vaan hän jatkoi—riemun tulen vielä rintahan se tuo, tuon kun muotonsa mä muistan, muistan äänen, sanat nuo:
»Tasan ei käy onnen lahjat, niin sen sääti Luojan lait, mulla rikkaus ja arvo, puutteen, halpuuden sa sait; mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus.
Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan.
Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat,
mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»
Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo; kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo. Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei, mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.