KOLMAS LUKU.
Mestari Filip Bilangh.
Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat, eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko, mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset, joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.
Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa. Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan" mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa, musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut; siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin, että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi, kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta. Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa, vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita, joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo pidätti häntä.
Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt, eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa. Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.
Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle Roomassa.
— Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä milloinkaan on ollut olemassa.
Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.
Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken tullutta.
Hän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:
— Kenen kanssa on minun kunnia puhua?
Pater Laurentius vastasi:
— Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin, rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.
Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä, se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:
— Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?
— Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.
— Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?
— Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.
Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:
— Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.
— Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi kasvavan.
— Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta. Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia, jatkoi latinaksi.
— Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.
— Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,
Vaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:
— Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa. Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli, joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin, jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin jesuiittain kollegiossa Pariisissa.
— Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen, jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.
Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:
— Tämä nuori ranskalainen nimeltä — vaan miksi mainitsisin hänen nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen — ei ollut aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.
Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän Parryn kanssa matkalle.
He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.
Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu, tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.
Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen, Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi. Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet, voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa. Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi kauhean kuoleman.
Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin. Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua hänen kalpeille kasvoilleen.
— Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat, mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa, ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?
— Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen. Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin tuhatvuotisten puiden juuret.
— Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh synkästi.
— Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.
Hetken hiljaisuus syntyi.
— Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.
— Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.
— Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?
— Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä, ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa. Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua, monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä voittokulkua.
Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle, jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan? Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole elävänä täältä ulosmenevä.
— Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?
— Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.
— Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi suunnitella?
— Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.
— Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?
— Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä, jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?
Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja innosta.
— Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman muuttuneet aikojen kuluessa.
— Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.
— Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.
— Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!
— Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.
— Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin henkeä vastaan.
— Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan huomata, että olen vallassanne.
— Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.
— Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'
— Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja runsasta eläkettä?
— Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.
— Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa työtä.
— Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!
— Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä nesteellä.
— Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen, mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset vaikutukset.
Bilangh kuunteli huomaavaisesti.
— Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia, vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.
— Ihmeellistä, mutisi Bilangh.
— Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja hänen perästään kuljemme me voittokulussa.
Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa — ja pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.
— Hyvää yötä!
— Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.
Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen ja nukkui kohta sitkeään uneen.
Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin mietteisiin.