NELJÄS LUKU.
Luostarin puutarhassa.
Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste, vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin, porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään, että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli tuova mukanansa.
Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu, suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.
Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen, joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.
Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus. Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota he ajoivat.
Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä, joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa, otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia viipyäksensä täällä kauemman aikaa.
— Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia, kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme, olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka tapauksessa.
Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno, suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.
— En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin, että taas kohta kotiudun.
— Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi, ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.
Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen piirteissään.
— Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan, on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta ole niihin suostumustansa antaneet. "Valtakunnan uskottomina miehinä ja isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat", jatkoi pormestari.
— Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta, sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat, täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano, mitä sinä ajattelet näistä asioista.
Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan käteensä, tarkasti sitä ja lausui:
— Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.
Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä että myös tulevaisuudessa.
Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta, inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan yliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.
Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip, ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava kukkaismaailma.
Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme, silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.
Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.
— Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä. Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.
Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan. Hyvästi siis!
Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen, esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman, vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.
Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.
Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo tunkeutua.
Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer, pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.
Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka, sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille. Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.
Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen, mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.
— Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.
Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö, jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.
Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän huudahti:
— Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.
Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:
— Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam Janecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi, suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.
Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot, joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista. Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä miellyttävä.
— Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.
Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin palvelijoitaan.
Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa. Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt viimeksi tuli.
— Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän Teille.
Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja sanoi hymyillen:
— Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne palata.
Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.
Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen. Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista, alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät, itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen, humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.
Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.
Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla. Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää. Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.
— Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä Antoniolle.
Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi häntä silmiin.
— Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.
— Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.
Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.
Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:
— Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.
Antonio hymyili surumielisesti.
— Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle ulkomaamatkalleni?
— Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.
— Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien, siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.
— Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa vedessä.
— Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen tiehesi.
— Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.
— Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni. Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille turvallisemman säilöpaikan.
Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä. Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana, vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.
Vaan Antonio jatkoi:
— Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät mielemme sanomattomalla ihastuksella.
Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti, ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.
— Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme muistot ovat melkein samankaltaiset.
Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.
— Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä. Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita, mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud, että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni. Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.
— Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen, ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut. Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.
Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään.
— Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja nyt se on tullut, — Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia ja murhetta. — Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti Floriania — niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa — - vaan salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille. Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.
Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa: Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:
— Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi. Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa, joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua, vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin oikeastaan minulle kuuluvana.
— Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön, niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut sen ohitse.
— Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.
— Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.
— Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
— Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.
— Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi jatkoi hän:
— Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.
— Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat totisiksi.
— Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin, jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä, en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.
— Uskomatonta!
— Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista, vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen osunut.
— Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.
— Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.
— Mistä sitte?
'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.
— Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.
— Niin, sanoi Gertrud arasti.
— Mitä täti siihen vastasi?
— Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.
Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen. Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:
— Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa kohta muuta ajattelemista.
— Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.
— Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.
— Luuletko niin?
— Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.
— Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud, Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä, mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.
— Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat selvenevät.
Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.
Portilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.
Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin mietteisiin.