VIIDES LUKU.
Taisteluja.
Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät sen synkäksi.
Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja omaisillensa.
Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat harvinaisia.
Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.
— Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva, uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?
— Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio keskeyttäen hetkeksi toimensa.
— Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden kesken menitte tästä sivuitse?
Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa, koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.
— Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff, Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin, en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli pöydälle.
— Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni. Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.
Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä. Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne äidillensä.
— Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.
Samassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.
— Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen. Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva poistui kiiruusti kyökkiinsä.
Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen luoteisessa osassa.
Samassa palasi pormestari kotia.
— Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.
Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.
Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat auringossa.
Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan etuvarustuksen.
Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.
Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet. Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.
— Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä, mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin, jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa, ainoastaan välinpitämättömyyttä.
— Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.
Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.
— Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani, luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.
Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä, haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin käsivarresta,.
Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta, niillä keinoin se kävisi päinsä.
— Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.
Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.
Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen tuloksesta, rauhoittui hän vähän.
— Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi hän viimein mieheltään.
— Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan puolista, kohta saapunevat vieraammekin.
— Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.
-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.
— Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä näkyi kirkas hohde.
— Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?
— Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs rakuunakapteeni, Adam Janecki.
— Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä luontokappaleen arvossa.
— Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.
Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.
— Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.
— Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt
Katarina-tädin puoleen.
— Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?
— Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.
— Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa, oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta. Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin tunteekaan?
— Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys, perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.
— Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta merkitse täällä mitään.
— Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.
— Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme surut ja ottakaamme iloinen muoto.
Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja, jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth, Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan saksankieltä.
Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen. Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä kaupungin murteella nimitettiin.
Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.
Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.
Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva, Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.
Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:
— Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan, joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja, omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?
Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:
— Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen huovit.
— Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli; katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges, plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.
Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria. Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät, ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät, keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset. Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän aloitti heti puhua:
— Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!
— Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.
Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä, ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.
Pormestari vastasi:
— Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.
— Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin vastausta.
— Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:
— Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.
— Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?
Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:
— Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse, meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.
— Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut. Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat ladot ovat myös sen seurauksia.
— Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?
— En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!
Enempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.
— Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.
— Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa leimansa palvelijoihin.
— Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen kuluessa voi paljon tapahtua.
— Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.
Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.
Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.
Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.
— Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen keppiinsä ja hattuunsa.
— Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa raastuvan torin vieressä, selitti porvari.
Pormestarin rouva tuli huoneeseen.
— Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?
— Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä tänä iltana.
— Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.
— Minä teen seuraa, sanoi Antonio.
Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.
Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.
Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua [nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle, ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.
Siinä otettiin jäähyväiset.
— Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on pimeä.
— Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja puristi hellästi Antonion kättä.
Pormestari ja Antonio palasivat.
— Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.
Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita aatelisia ja varakkaita porvareja varten.
Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana, valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso, roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin tervehti hän kohteliaasti.
— Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.
— Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella, virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli porstuan.
Borkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.
Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja, oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski ynnä muita upseereja.
Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.
Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.
— Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen, kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.
— Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.
— Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa, vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.
Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.
Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.
— Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.
Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.
— Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta, herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit, te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.
Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen yksitoikkoisuuden vaihteluna.
Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.
Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan. Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi taistelua.
Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään, ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä, hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.
— Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari, sanoi hän viimein epätoivoisesti.
Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.
— Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!
Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.
— Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.
Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.
— Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?
— Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman johdosta.
Ja pormestari selitti asian.
— Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan meillä on puute varoista ja muonasta.
Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.
— Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.
Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.
Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo täytti oven.
— Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.
— Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.
Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun
Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.
— Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne enemmän malttia, pormestari.
— Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.
— Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa keskustelua, kirkuivat upseerit. — Hän on vangittava!
Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen sotkettu.
Kurki oli kahdella päällä.
— Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.
Hiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.
— Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa minua!
— Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.
Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.
Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän jälkeensä.
Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.
Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.
— Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.
— Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna hänelle sopiva huone.
— Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.
Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä, että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.
— Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.
Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.
— Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.
Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.
Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.