KUUDES LUKU,
Kaupungin valloitus.
Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä, sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien tien Venäjälle ja Inkeriin.
Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista, mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä toivoivat he pikaista loppua sodalle.
Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat: nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta — sillä tieto eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin — vastasi hän, että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.
Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa. Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta. Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?
Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen mies, saapui heti.
— Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen. Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?
— Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin saatte nähdä, että minussa on miestä.
— Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista ulos?
— Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos, huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden, kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.
— No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä, että kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin minä tulla päätä lyhemmäksi.
— Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi tietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä en anna ottaa itseäni kiinni.
— Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee sinun lähteä.
Pekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle. Hän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan väelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia ryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle Pantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja ryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.
Kirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli antava tarkempia tietoja lähettäjästä.
Kun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän kätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia pormestarilta läksi hän matkaan.
Pormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli mielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast ja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan perille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan kirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän läksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien kanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa Pantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa ja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli päästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin palasi hän kotia.
Nyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi tuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille vieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä tärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.
Pormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän oli ryhtynyt.
— Nyt tarvitsen kuitenkin apuanne, yksin en voi saattaa asiaa päätökseen.
Synkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin katsetta:
— Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli odottaa kolme päivää.
Pormestarin otsa painui punaiseksi ja hän vastasi kiivaasti:
— Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa minua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne tähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän sijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu Sigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi, vaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen käteni. Te olette niin tahtoneet.
— Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se on kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian suunnitellut?
— Oletteko kaikki samaa mieltä ja lupaatteko apua?
— Sen lupaamme, kaikui kuin yhdestä suusta.
— Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien avaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku vuosi sitte, ja ne ovat tässä.
Ja pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja asetti ne pöydälle.
— Siinä taikakeinot, jotka murtavat linnan herrojen vallan.
— Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut. Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja. Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!
— Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.
— Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme, jääköön se herttuan huovien toimeksi.
— Siis kello kolme!
— Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja nuoria miehiä.
Ja vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.
Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää, pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille odottamaan määrättyä hetkeä.
Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä, heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos. Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen. Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi heikkoja salamanvälähdyksiä.
Tämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi ulos.
Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui nopeasti.
Hetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi kuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki uinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko kuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla tuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat yksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt. Porvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit, sillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta ja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa, jaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään voineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti koettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä ravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä häntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee tuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla vallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat norpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.
Luultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa, sillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä päivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä Vesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin välillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa vallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.
Samaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti väkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat sitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri tahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja rupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle. Yhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien kimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he sidottuina.
— Jos vaan huudatte, olette kuoleman omat, sanoi pormestari.
Ainoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai suuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.
Vesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen holvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.
Pormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi toiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono jalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.
Sotaväen rivissä tuli myös Pietari Stolpe.
— Missä on pormestari Bröijer, sanoi hän, päästyään portista sisään.
Pormestari astui esiin.
— Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa on meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas kahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.
Linnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin Pietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään, huomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi torveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.
— Kavallusta! vihollinen on kaupungissa.
Heti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä. Näiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin, ja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa, nekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli asunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset pamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta syöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein kaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka lukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne kuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan torille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni kutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat hevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten helpommin yhteiseen kokouspaikkaan.
— Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille päälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen selässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin, tässä on vastaus siihen loukkaukseen.
— Ainoa pelastus on nopea pako linnaan, sanoi Aksel Kurki synkästi.
— Katsokaa, keskeytti Tiesenhausen, herttuallakin on tieto hyökkäyksestä.
Aksel Kurki loi silmänsä salmelle ja Tervaniemelle.
Koko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti oli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas, asettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat salmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen takana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi maalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan vievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli täynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.
— He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka tahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen selällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän viittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko herttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.
Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä. Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia huoveja.
Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös. Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.
Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.
Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla, piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät "Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän — avonaisesta Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä savutorvesta — nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä, koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:
— Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne, jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.
— Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.
— Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä, taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!
Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.
Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.
Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.
— Greve, huusi hän puolan kielellä, älä jätä minua!
— Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee pannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!
— Siinä on kylliksi, sanoi Janecki ja poistui akkunasta.
Siirtykäämme hetkeksi Katarina-rouvan taloon.
Samaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja kaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä seikkoja.
Jo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion vangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja kertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.
— Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud aavistaen asian todellista laitaa.
Päivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti korko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi katsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän ilmeen.
Janeckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut päivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari Bilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui helpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut vaistomaisesti pelätä.
Päivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja ajatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu, valli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi molemmat rakastavat.
— Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.
Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.
Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä, joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään akkunaa.
Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään, olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut, säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen runsaasti.
Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.
— Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi loistaa minun ylitseni!
Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.
— Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki, mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?
Hän pysähtyi ja loi katseensa maahan.
— Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella? Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö hänellekään?
Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja läähättäin.
— Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko minä erehtynyt?
Linnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.
— — Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä takaisin.
— Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!
Hän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.
— Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei neuvoa!
Ja väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.
Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.
Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.
Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.
Hän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.
— Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.
Hän kutsui palvelijansa.
— Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset, tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties pelastuksemme.
Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.
Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki, kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi. Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi suunnata kulkuansa sinne.
Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi selittämätöntä iloa ja riemua.
Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät loistivat vastasyntyneestä toivosta.
— Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on pakosalla, sotaevesti vankina.
— Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä osanottavaisuudestanne.
— Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!
Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja josta hänen tuli paeta.
— Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään, seuratkaa minua.
Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän väistyi askeleen.
— Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!
Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.
— Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään. Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa! Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.
— Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.
— Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut haavoitti.
Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.
Sitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.
— Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!
Gertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.
— Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet kuitenkin.
Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään
Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.
Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos rukoushuoneestaan.
Janecki huomasi ensiksi Katarinan.
— Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi puolalainen. Nyt vien hänet.
— Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.
— Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen litvalaisen täysissä tamineissa.
— Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.
Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi sen Gertrudin päähän.
— Ja nyt matkaan joutuisasti.
Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.
— Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!
Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki ratsumiehet hevosensa.
— Eespäin! komensi Greve.
Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät, samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla, koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.
Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää. Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi tarkemmin.
— Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.
— Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.