SEITSEMÄS LUKU.
Pelastus.
Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia, oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta, varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi, johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos olisivatkin jotain kuulleet.
Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa, voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään, voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta. Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua kohta oli oleva linnan herrana.
— Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh, — kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä, loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!
— Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee, rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon. Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja sointua.
Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista aina vyötäisiin saakka.
— Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti tunkeutuu läpi.
Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.
— Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen. Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?
— Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä, särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin tahtovat.
Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa, oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.
— Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus kuului:
— Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille, kuninkaalliselle pronotariolle.
Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa, kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat, ei siellä ollut vihollisia.
Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.
— Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.
Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari
Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.
Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin, Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja muukalaisten ratsumiesten paon.
Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella linnanisäntää.
— Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.
-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.
— Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut mahdotonta.
— Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa, tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo. Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin, joka anasti suuren osan huoneesta.
Hiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:
— Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä. Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta kuolemaan saattanut.
— Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden hiiskumatta.
Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle. Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.
Huone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni laboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla, seinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan nurkissa.
Poissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne valtasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka mestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle paikalle.
— Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui
Bilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.
Kirje oli näin kuuluva:
Suurelle tuntemattomalle!
Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään, johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua, minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata. Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.
— Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin toimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.
Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa. Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa — hänellä on semmoisia Varsovassa — tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta tarkoittavista vehkeistä.
Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin, täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette joutunut.
Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola, sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän, minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää
nöyrin palvelijanne Filip Bilangh.
— Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään, herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on kysymys.
Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja torneihin varusväkeä.
Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu, pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän lähtee Suomeen.
Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä liikutustaan.
— Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. — Se on jo tehnyt tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään. Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.
— Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti luettelon viereensä rahille.
Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu: Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.
Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä, sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.
Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja puhkesi sanomaan:
— Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien urkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka salaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen ilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin joka kääntää kymmenen pakanaa.
Kellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden tunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen kirjoituksen:
— Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi kuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä tapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin Suomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa ja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain käskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä veljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä elämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni pettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on tietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon lukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina mieleesi:
Kaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen kummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos vihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus tapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on olemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta kaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan harvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä osallisiksi tulleet.
Käytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee linnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista. Siihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan isännän hallussa.
Käytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu vähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat johtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi kulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin muuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien. Tästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja kuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen vasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan kulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu franciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu] torilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen töyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä. Tämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin käytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole tarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin [nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska väli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen käytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan käytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa toiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu meidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä kaupungissa että sen ulkopuolella.
Mutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko hätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä, menettele seuraavaisesti:
Varusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen rautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä. Astu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään tavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta astuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita kivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja sitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa niistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä rautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja aukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi käytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja sinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo puhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan isännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten guardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on salaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi, ettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen reikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja kohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava toiselta puolelta.
Sileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän reiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut kulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää, joka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie samalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa olevaan huoneeseen.
Vielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen toisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi ristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on kalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti pistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, — sillä kivet liittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan hautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt — tulvaavat aallot käytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden miehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.
Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona puolipaaston aikana vuonna 1520.
— Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius, luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.
Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.
Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni, sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut. Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että voimat olivat jo vähissä.
— Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.
— Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi kaupungissa ollessaan.
Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä ruohostosta.
Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi välistä suuremmalla moukarilla.
— Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle, jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.
— Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.
— Vai niin, missä se oli?
— Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin. Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.
— Luuletko niin?
— Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne nyt helisemässä ovat.
Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.
Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös, kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.
— Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.
— Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui
Varsovasta. Merrassa se on, sekin.
— Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater
Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.
Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon, jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis matkaan.
Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen, huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin kellariin johtavien portaiden edustalla.
— Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan tulevan askeleet.
— Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.
— Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Onko luvallista puhutella vankia?
— Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.
Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen, kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.
— Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan vangiksi?
— Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?
— Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla yhdentekevää.
Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään paterin vangin luo.
Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater varustautui seuraamaan häntä.
— Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä, joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa, ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua, joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon. Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin kuin valtaistuin.
Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.
Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä, suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä hiekkapohjalla.
— Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.
— Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!
Vahtisotamies tuli.
— Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.
— Kyllä, herra ratsumestari!
— Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.
Sotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,
— Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.
Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti tulijoille tietä.
Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin, johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.
Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan avaimen ja ovi aukeni.
Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat laattian, tuntuivat liukkailta.
— Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.
Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.
Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku, jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.
Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.
Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi hänet vapaaksi.
Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen rohkeutensa vieläkään lannistunut.
— Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija levitti hänen allensa.
Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.
— Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa muukalaisten valtaa?
Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,
Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.
Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa, heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat aprikoimiset siksensä.
Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa, silloin heräsi hän.
Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän saavuttaa ruumiinlämpöä.
Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut. Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket, hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli säännöllisistä ja sileimmistä paasista.
Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja toista.
— Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.
— Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta vankien kanssa.
— No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella ympärilleni.
— Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.
Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.
— Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.
Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.
— Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä tarkastuksensa.
Noin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit paukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui maanalaiseen luolaan saakka.
— Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko isäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö onnistunut vai ei?
Viimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion kärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija tuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti lyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja katsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.
— Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää kummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä vankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään. Yhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin muuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin lähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.
— Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa, vastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui äänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni kuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa huudossa.
Tumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän ilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän kuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja hän vastasi levollisesti:
— Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme rauhallisesti keskustella.
— Mitä on tapahtunut tänään? ehätti Antonio kysymään.
— Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen turvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan. Miten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties paremmin kuin minä.
Antonio ei vastannut mitään tähän salavihkaiseen syytökseen, kysäsi vaan:
— Onko nyt kaupungissa kaikki rauhallista?
— On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee kaikki tärkeimmät paikat.
Vastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta luolasta kaupunkiin, vapauteen.
Pater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät hymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:
— Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös siinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.
Antonio kuunteli huomaavaisesti tajuamatta, mihin pater aikoi tulla.
— Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko, että Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää huolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa ja Alamailla.
Antonion kasvot osoittivat hämmästystä, vaan pater jatkoi levollisesti:
— Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja mahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa suojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan teille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää luulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella Suomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia helmiä.
— Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa ovat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä sitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan. Ainoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja estää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston vallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä tahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen, ettekä voi käsittää sitä tunnetta.
— Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni ja tuijotti hetkisen eteensä.
Sitte jatkoi hän:
— Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani. Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet sortuvat, aate elää.
— Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää, vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa. Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen enkä taivu enää ikeen alle.
— Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun. Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee? Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja, joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus. Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua. Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.
— Se aika on kaukana.
— Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme linnasta.
— Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua minut vapauttaa.
— Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.
— Löytyykö sitte muuta apua?
— Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot korvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja, joilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi. Vannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä, ja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.
Antonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun salaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset haihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:
— Kunniasanallani lupaan sen. Siihen voitte luottaa.
— Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette viettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä kaupunkiin.
Antonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana ollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä vastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan kuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti käytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.
— Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun varrella torilta Karjaportille päin lukien?
— Tätini Katarina Bröijer, vastasi Antonio.
— Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä kirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.
— Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä lohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa seinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.
— Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan siinä haudattuna.
— Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast voi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä ontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.
Ja pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi.
Vaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.
Kuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään reikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat irtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan nähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla saranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen läpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti kömpiä läpi.
— Astukaa ensin, herra tohtori, sanoi Laurentius Erici.
Hiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä kammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman miehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet karkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle? Olihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta jesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että jesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui, vaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio päätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia aikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea hänen ajatuksiaan.
Rohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän asetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla. Ja niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton aavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.
Kostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja olivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio ja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat limaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea hyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi käytävä jatkuvan linnaan päin.
— Mihin vie tuo pääkäytävä, kysyi Antonio.
— Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on käytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.
Molemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin. Sangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten, jotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla, saapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä sulki musta rautaovi tien.
— Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy kääntyä takaisin.
Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut. Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui vasemmalle:
— Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.
— Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.
— Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.
Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.
— Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.
Taas sulki rautaovi tien.
— Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.
Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.
— Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.
— Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä. Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.
— Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi paterin luo neuvottelemaan.
— Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen. Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea ja portaita.
— Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.
Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä tavoin päästäksensä yläilmoille.
Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti. Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka' ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.
Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.
Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine, mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.
— Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.
— Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua! Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa, ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä, ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin karkoittaaksensa näitä ajatuksia.
— Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma harteiltani, sitä en jaksa kestää.
Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään välittävän Katarina-rouvan tuskasta.
— Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!
Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.
Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut. Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli, tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset. raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä huoneeseen.
Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin suojaksi eteensä.
— Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.
Ja hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.
— Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on
Gertrud?
— Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan. Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!
Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi, suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja rohkeutta.
— Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he läksivät?
— Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan juoksustakin. Voi minua poloista!
— Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä, että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.
Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.
— Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta. Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!
Antonio mietti hetkisen.
— Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette olemassakaan.
Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä. Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:
— Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria vaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei helposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia, niin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus. Asianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän suinkin voi.
— Kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi paterin kättä.
Katarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta arkusta raskaan säämyskäkukkaron.
— Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä aarteillani, kun Gertrud on poissa.
— Kultaa! Noh, sitä parempi! Ja nopein askelin poistui Antonio huoneesta.
Laurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän
Katarinan puoleen.
— Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän rukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon papin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille kaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni, ole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.
Noin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha palvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin rauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten jälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin kuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit pingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi. Ovet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että Laurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon, pääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi Katarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi mielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen ajatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan ratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja Antoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet takaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?