KAHDEKSAS LUKU.
Murroksella.
Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten kanssa?
Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen, kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.
— Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin, herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas, tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen nälkäinen.
— Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.
Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.
Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:
— Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?
— Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!
Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti taloustoimissa.
— Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet kelpo mies!
— Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.
Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.
— Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä, Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin tämä on juhlallisesti vietettävä.
Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.
Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini kimalteli viheriäisissä lasissa.
— No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.
Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia, josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan, ja istui sitte miettien alallaan.
— Mitä ajattelet?
— Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä hetkellä?
— Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.
Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa tuskainen ja kärsivä.
— Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.
Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!
— Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi, jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään. Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?
— Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.
Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen isänsä arvasi oikean laidan.
— Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.
— Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?
— Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti syömisensä.
— Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.
— Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti
Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.
Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui
yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden
Gertrudin mukanaan.
— Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.
-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo, menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.
Pietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon alapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka kaikki olivat majoitettavat.
— Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla minulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit saavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!
— Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän luoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.
— Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon.
Mitä on tapahtunut?
Pormestari selitti lyhyesti asian.
— Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä hetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.
— Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden velassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä leirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel Ryning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat ratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä kyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin kolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on kyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan, sotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä rakuunoita. Poikanne seuraa mukana?
— Tietysti!
— Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä, jotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan. Kenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea matkalle!
— Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen päivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla lähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä ei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä partioretkellä.
— Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset Stolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan pormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.
— Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi Antonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli surkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan voivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde Antonio, jää kotia! Älä saata meille surua!
— Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun ponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.
— Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se on tapahtunut.
— Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan rauhallisempiin aikoihin!
— No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan hämmästyksestään toinnuttuaan.
Antonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä, pisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut vahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.
— Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio viimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi seisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.
Kohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin ja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen rinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä, vahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva selkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa antilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset toivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä aljettiin hyvin suosia metsäkoirina.
— Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen koiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti raastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat kokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö Niilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi liikkeelle.
Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat, että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja sanoi:
— Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet onnistumisesta!
— Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!
Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan varsinaisessa merkityksessä.
— Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.
* * * * *
Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara uhkaisi.
Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.
Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja, varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa. Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella. Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren pinnan tasalla.
Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin — tammikuussa 1592 — kävivät venäläiset suurella miesvoimalla Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut, hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen olivat rakennetut.
Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt, että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.
Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta, olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut, silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.
— Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.
Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.
Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.
Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly. Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.
Kun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.
— Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly kitkeröittää kulkkua.
— Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä. Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta, sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.
— Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.
Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa, ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.
— Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.
— Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.
— Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.
— Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.
— Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi ne talonpojalle.
Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä sisään.
— Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan paikan.
Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui istumaan rattaille.
— Onko teillä kirveitä?
— Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!
Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.
Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan, kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset kyljet kimaltelivat auringossa.
— Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha huovi äkkiä: seis!
— Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla. Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen välissä.
Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja, hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.
— Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.
Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.
— Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja. Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä vasta tarvitaan.
Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille. Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.
— Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.
— Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.
— Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä maksaa siellä kuusi tukaattia.
— Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi joku nureksien.
— Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä
Pietari Stolpe pitää huolen.
Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa oli nähnyt itse kuninkaankin.
— Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?
— Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat, on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.
Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan. Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua pääsisi valtaan…
* * * * *
Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta, kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi, kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.
Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.
Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan. Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan, eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan. Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.
— Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.
Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.
Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän enää vitkastellut.
— Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä, vihollinen lähestyy.
Siinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.
— Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien välissä.
— Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana. Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne ovat!
Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.
— Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat hevosen kaulalla.
Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea päättää, oliko se nainen vai mies.
Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä väijyjätkin. — Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää! ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului hänen jymisevä äänensä komentavan.
Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta, missä murros ei vielä ollut valmis.
Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.
— Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen ulkopuolella.
Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset, ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.
— Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.
Tämmöistä ei enää tule!
Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä. Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän metsään päin huutaen:
— Auttakaa! auttakaa!
Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.
Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia alkoi säälittää.
— No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.
Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.
Vanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat kaupungissa.
— Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.
— Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa, kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.
— Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.
— Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.
— Vai niin, rikasta väkeä vai miten?
— Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.
Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan, arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:
— Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on meneteltävä.
— Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud, joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.
— Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.
Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä aseet.
Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.
— Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.
— Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli pelastunut.
Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:
-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia rakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.
— Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin selvään, ettei ketään enää ole tulossa.
— Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa metsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse, ja hän laskeutui alas rattailta.
Yhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella tiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.
Nopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin mahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse tuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset ratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka Antonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.
Ratsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä katselemaan ympärillensä.
— Omaa väkeä, sanoi huovi iloisesti, he ajavat pakenevia takaa!
Ja heiluttaen hattuansa riensi hän ulos metsiköstä.
— Halloh!
— Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten käskystä.
Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan
Yrjö seisoivat taampana.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan silmät säteilivät iloa ja ihastusta.
— Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin käsin rakastettunsa luo.
Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.
— Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.
— Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!
— Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen. Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.
Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:
— Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.
— Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän, jälkimmäiselle vähemmän.
— Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon menestykseksenne!
— Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.
Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin kaikki oli selvitetty.
Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla. Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut tulvilleen.
— Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.
— Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.
— Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.
Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat. Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen tärkeänä seikkana.
Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.