YHDEKSÄS LUKU.
Tuomio.
Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä. Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on viritetty.
Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää, mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa, kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa rohkeuttansa.
— Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella keinoista tämän kaupungin hyväksi.
Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä. Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen laukauksen jälkeen.
Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä, jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen etuvarustusta verivainoissa.
— Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen merkki, nostettiin muurin reunalle.
Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden, valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.
Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.
Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään hyväksyttävää selitystä ei keksitty.
Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.
Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä, uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän tuovan jotakin pelastusta.
Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä. Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen, ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.
— Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen katkeruus hyllyi yli äyräiden.
Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi sen, asetti pöydälle ja sanoi:
— Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.
— Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka teet minulle.
Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas osoittaen heidän toivottoman tilansa.
Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.
— Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille karttuu paljonkin vastattavaa.
Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa. Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.
Vihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.
— Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla…
— Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset huojuvat?
— Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen levollisesti.
— Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan? Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan. Siinä viimeinen sanani!
Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja palasi linnaan.
Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka siinä ei ollut mitään odottamatonta.
Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.
Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja, jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen vihaansa lauhduttaa.
— Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.
Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut. Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana tehtiin varustuksia.
Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon kiitettiin.
Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän luo.
— Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan suureen nojatuoliin pöydän viereen.
— Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä. Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava, Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä isäni verta korvaamaan.
Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan, katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.
Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka, jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.
Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.
— Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa hiukan epäluuloa sorahti.
— Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään oleskelee ulkomailla.
— Kuka se on?
— Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina
Kumlassa Nerikessä.
— Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?
— Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi. Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten, maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on laajalti levinnyt.
— Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?
— Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja loi herttuaan väijyvän katseen.
— Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä, annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme. Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä suoraan vasten silmiä ja sanoi:
— Voitto taitaa olla minun, vai mitä?
— Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä ja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen vastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte käyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.
Herttua ei vastannut mitään. Tegel jatkoi hetkisen kuluttua.
— Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen ja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei uusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.
— Niinkö luulet?
— Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik kuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole Teille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin täytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.
— Kuka oli isäni auttaja?
— Kristian, jota tyranniksi sanotaan.
— Ah, sinä puhut rohkeasti.
— Vaan oikeen. Ei olisi isänne hallinnut ilman Kristian tyrannia.
— Sinä olet nerokas mies, Erik!
— Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi
Tegel ja kumarsi syvään.
Erik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan, vaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian silpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin tarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina kuin Vaasasuku.
— Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna nousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että verivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko siihen turvautua, vai miten?
— Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan, pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat hartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan aikana annettu maalaki. — Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän on sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.
Kaarlo herttua loi omituisen katseen suosikkiinsa, vaan ei sanonut mitään.
— Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai omituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja Tukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät tuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän ruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia. Mutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai kuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai arvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä päälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet vierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja siten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten rikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa kiinni.
— Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa tuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.
— Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin, tässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.
— Sinä olet innokas palvelija, sanoi herttua hymyillen kuivasti.
Herttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän yhden paperin pois toisten joukosta.
— Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja vangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat järjestyksessä.
— Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että Sigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän on? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa kaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat kirjoitettavat.
Omituinen hymy päilyi Tegelin huulilla.
-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa tutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän linnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä kukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä hankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.
— Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa liukahtaa käsistämme.
— Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.
Tegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen hänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.
— Tulkoot, sanoi herttua ja asettui istumaan pöydän päähän.
Porvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen.
Kaarlo piti sitte heille seuraavan puheen:
— Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista sortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut. Tiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa sisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja pahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin laittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin häviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan surkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei tässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin, minkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja omasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi antaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta harrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme 'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan tuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu tuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me voi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme, rakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani olisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa ainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet ja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää ruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he lakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla mikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä kostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa viattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa tapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon siellä, missä se on tapahtunut.
Porvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he toisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta malttia, joutui hämille.
— Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat mahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan, joka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin me pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.
— Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja sotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika, ymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen lakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!
Bröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli turhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä antaessaan. He vaikenivat.
— Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, vapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach, joka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla on ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin oikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain mukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.
Herttua vaikeni ja antoi merkin, että porvarit saivat poistua.
— Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen, laatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.
Porvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua
Bröijerille, että hän jäisi.
— Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on tapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita niitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin, mitä haluat, niin lausu se peittelemättä.
Teidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies ja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää teidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka nykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri yliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän ruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin hyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.
— Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja katolilaiset omassa hahmossaan.
— No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen toivonut!
Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa takkavalkean ääressä.
— Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.
— Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut, osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta kuninkaan lähettiläästä?
— Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan katseen Antonioon.
— Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?
— Ei.
— Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.
— Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.
Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.
— Huomenna menen siis herttuan puheille.
— Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.
— Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua tuumaa mitättömäksi tee.
Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.
Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain vehkeistä.
— Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.
Niillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.
Puolipäivän jälkeen — herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja illallista klo 4 — kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä, jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.
Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.
Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä, jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen toivottomuutta ja alakuloisuutta.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa. Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa, joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista töistä syytettiin.
Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.
— Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti, heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois lahjoittaa.
Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.
Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja anteeksiantoa.
Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi heltyvän.
— Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi herttua.
— Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja verettömiltä huulilta.
— Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että tuomaritkin tekevät samoin.
Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.
Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.
— Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä. Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle, missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.
Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin, jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.
Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan veritöistäsi!
Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli tai pöytä olisi kaatunut kumoon.
Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset valtiollisista rikoksista.
Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä missään johtavassa asemassa.
Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku. Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.
— Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto, uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan sinun kaltaisista miehistä.
Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa. Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.
Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan, mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi teilattaviksi.
Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin taas vietiin.
Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.
— Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin.
— Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra, kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.
Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen isänsäkin veri oli vuotanut.
Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa, pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.
Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja tehden herttuan nimen peljätyksi.
Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.
Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle, istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.
— Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.
— Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.
— Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.
* * * * *
Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille, joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.
Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu, silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.
Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi tämä päättävällä äänellä:
— Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.
Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.
Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.
Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.
— Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.
Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.
Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon. Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.
Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja salaisuus hänen kanssansa.
Kolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen herttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut tietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan kartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai hän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa. Eivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.
Mestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa eleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen testamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli lahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.
Sillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä ystäviltään.