KYMMENES LUKU.
Loppu.
Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun 10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia. Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.
Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan. Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita, tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa. Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.
Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan, ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.
Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella. Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.
Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.
Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja tulosta.
Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin. Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.
Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati. Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause: "Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.
Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.
Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan. Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.
Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.
— Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!
— Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin
Gertrudille.
Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä, jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako, näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:
— Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.
Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla puolella häämöitti Kiiskilän manner.
Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan. Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä. Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli muiden matalampien asuntojen.
— Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.
— Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.
— Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.
Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä, valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa, maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus, joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet saivat totisen ilmeen.
Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti vastasi hän:
— Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.
— Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä, vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?
— Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen, mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne, jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on ihminen itse asetettu.
— Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut, ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän katseen Antonioon.
— Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.
— Ja mikä se olisi?
— Se on velvollisuus.
— Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät levollisiksi.
— Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön. Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.
— Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?
— On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen, ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää, muuten se pysyy.
— Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. — Mikä ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.
— Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja alennus!
— Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.
— Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.
Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean salmen Tuppuran laajalle selälle.
Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka kohosi yli metsien.