Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

KUUDES KIRJA.

Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt, puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa, että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen. Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää, joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa, huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti: en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan, mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni, että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani, en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet. Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana. Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän. Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia, jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen. Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous, uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava. Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen, tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa. Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi. Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni; se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset, yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni, oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani, mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen, puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan, ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin, että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni, joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt, ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään! Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista. Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa, Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden, Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa; minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen, antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä, jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut: sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen. Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi, kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme, jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän tunsi minun liikkuessani etäällä.

Jos sisarukset olivat ensimmäisinä vuosinansa leikkineet ja oppineet, kasvaneet ja kehittyneet täysin yhtä rintaa, joten heitä olisi hyvinkin voinut pitää kaksoisina, niin tämä yhteys, tämä luottamus säilyi yhä ruumiillisten ja henkisten voimien kehkeytyessä. Nuoruusiän mielenkiinnon, sen ihmetyksen, jota herätessään aiheuttavat aistilliset, henkisiin muotoihin pukeutuvat vietit ja aistillisia hahmoja omaksuvat henkiset pyrinnöt, kaikki näitä asioita koskevat mietteet, jotka meitä pikemmin pimentävät kuin kirkastavat, niinkuin sumu peittää eikä valaise laaksoa, josta pyrkii kohoamaan, monet niistä koituvat erehdykset ja selkkaukset sisarukset kokivat ja kestivät toistensa keralla ja saivat omituisista tiloistansa sitäkin vähemmän selkoa, kun läheisen sukulaisuuden pyhä arkuus, heidän tahtoessaan päästä lähemmäksi toisiansa, tulla selvyyteen, sitäkin valtaavammin heitä toisistansa erotti.

Minä puhun tässä vastahakoisesti siitä, mitä monta vuotta sitten ryhdyin kuvailemaan voimatta kumminkaan saada asiaa suoritetuksi. Kun liian pian kadotin tämän rakastetun, käsittämättömän olennon, tunsin olevan riittävästi aihetta johdattaa mieleeni hänen arvoansa, ja niin syntyi minussa runollisen kokonaisuuden suunnitelma, jonka puitteissa olisi ollut mahdollista kuvailla hänen yksilöllisyyttänsä; mutta siihen ei löytynyt muuta muotoa kuin Richardsonin romaaneissaan käyttämä. Ainoastaan mitä täsmällisimmin, loppumattomin yksityiskohdin, jotka kaikki elävästi ilmaisevat kokonaisuuden luonnetta ja ihmeellisestä syvyydestä kummuten antavat jonkinlaisen aavistuksen tuosta syvyydestä, ainoastaan siten olisi jossakin määrin voinut onnistua tämän merkillisen persoonallisuuden kuvaileminen; lähde näet voidaan ajatella, mikäli se virtaa. Tästä kauniista ja hurskaasta aikeesta, kuten monista muistakin, minut vieroitti maailman hälinä, ja nyt minulla ei ole muuta neuvoa kuin hetkiseksi kutsua esiin tuon autuaan hengen varjo ikäänkuin taikakuvastinta käytellen.

Hän oli pitkä, hento- ja hyvärakenteinen, ja hänen käytöksessään oli jotakin luontaisen arvokasta, joka sulautui miellyttävään pehmeyteen. Hänen kasvonpiirteensä, jotka eivät olleet huomattavat eivätkä kauniit, kertoivat olennosta, joka ei ollut eikä voinut olla sopusoinnussa itsensä kanssa. Hänen silmänsä eivät olleet näkemistäni kauneimmat, mutta syvimmät, niiden takaa odotti eniten, ja kun ne ilmaisivat jotakin kiintymystä, rakkautta, niin niissä oli verraton loiste. Ja kumminkaan tuo ilme ei ollut hellä, kuten se, joka tulee sydämestä tuoden samalla mukanansa jotakin kaihomielistä ja ikävöivää; tämä ilme tuli sielusta, se oli täyteläinen ja runsas, näytti tahtovan vain antaa tarvitsematta ottaa mitään vastaan.

Varsinaisena hänen kasvojensa rumentajana, vieläpä siinä määrin, että hän toisinaan saattoi näyttää todella rumalta, oli sen ajan muoti, joka ei ainoastaan paljastanut otsaa, vaan teki vielä kaiken voitavansa sitä näennäisesti tai todellisesti, sattumalta tai tahallisesti suurentaakseen. Koska hänellä oli mitä naisellisin, puhtaanakaareutuvin otsa ja samalla suuret, mustat kulmakarvat ja ulkonevat silmät, niin siten syntyi ristiriitaa, joka ei ainakaan vetänyt puoleensa ketään vierasta, jos ei suorastaan tympäissytkään. Hänellä oli siitä jo varhain tunto, joka kävi yhä kiusallisemmaksi, mitä kauemmaksi hän eteni niihin ikävuosiin, joina molemmat sukupuolet kokevat viatonta iloa voidessaan toisiansa miellyttää.

Kenellekään ei oma hahmo voi olla vastenmielinen; rumimmalla samoinkuin kauneimmallakin on oikeus iloita olemuksestansa, ja koska hyväntahtoisuus kaunistaa ja jokainen hyväntahtoisesti itseänsä kuvastimessa silmäilee, niin voi väittää, että jokaisen täytyisi mielikseen itseänsä katsella, vaikka sitä vastustelisikin. Sisareni taipui kuitenkin siinä määrin ehdottomasti ymmärryksenomaiseen asiain käsittelyyn, ettei hän mitenkään voinut tässäkään kohden olla sokea ja typerä; päinvastoin: hän tiesi, ehkäpä selvemminkin kuin kohtuullista oli, jäävänsä leikkikumppaneistansa ulkonaiseen kauneuteen nähden erittäin paljon jälkeen eikä osannut omaksua lohdutuksekseen, että oli sisäisiltä avuiltansa heitä verrattomasti etevämpi.

Jos naishenkilön puuttuva kauneus on korvattavissa, niin tässä tapauksessa sen teki kaikkien ystävättärien häneen kohdistuva luottamus, kunnioitus ja rakkaus; olivatpa he vanhoja tai nuoria, heillä oli kaikilla samat tunteet. Hän oli kerännyt ympärillensä erittäin miellyttävän seuran; ei puuttunut nuoria miehiäkään, jotka osasivat siihen pujahtaa, joten melkein jokainen tyttö löysi itsellensä ystävän; hän yksin jäi ilman. Jos näet jo hänen ulkomuotonsa oli jossakin määrin tympäisevä, niin sen takaa kuultava sisäinen olemus oli sekin pikemmin torjuva kuin puoleensavetävä; arvokkuus näet aina pakottaa toisen henkilön vetäytymään takaisin omaan itseensä. Hänellä oli siitä elävä tunto, hän ei sitä minulta salannut, ja hänen kiintymyksensä suuntautui sitä voimakkaammin minuun. Seikka oli kylläkin omituinen. Kuten uskotut, joille ilmaisemme rakkaussuhteen, vilpittömän osanottonsa nojalla muuttuvat todellisiksi myötärakastajiksi, kasvavatpa kilpakosijoiksikin, lopulta kenties todella saaden kiintymyksen suuntautumaan itseensä, samoin kävi meidän sisarusten. Kun näet minun ja Gretchenin välinen suhde raukesi, niin sisareni lohdutti minua sitä vakavammin, kun hän salaiseksi tyydytyksekseen havaitsi vapautuneensa kilpailijattaresta, ja samaten täytyi minun, mikäli hän osoitti minulle oikeamielisyyttä, kaikessa hiljaisuudessa melkein vahingoniloisena tuntea olevani ainoa henkilö, joka häntä todella rakasti, hänet tunsi ja häntä kunnioitti. Kun nyt minussa aika ajoin uusiutui Gretchenin menettämisestä aiheutunut tuska ja minä aloin yht'äkkiä itkeä, valittaa ja käyttäytyä rajusti, niin minun epätoivoni herätti hänessä samanlaista epätoivoista kärsimättömyyttä kaiken saavuttamatta jääneen, epäonnistuneen ja ohivilahtaneen vuoksi, joten me molemmat tunsimme itsemme äärettömän onnettomiksi, sitäkin enemmän, kun tässä omituisessa tapauksessa uskotut eivät saaneet muuttua rakastavaisiksi.

Onneksi puuttui oikullinen lemmenjumala, joka tarpeettomasti aiheuttaa ylen paljon pahaa, kerrankin hyväätekeväisesti asiaan auttaakseen meidät kaikesta pulasta. Minä seurustelin uutterasti erään nuoren englantilaisen kanssa, joka opiskeli Pfeilin koulukodissa. Hän osasi hyvin tehdä selkoa kielestänsä, ja minä harjoitin sitä hänen kerallansa saaden samalla kuulla yhtä ja toista hänen maastansa ja kansastansa. Hän seurusteli pitkät ajat meidän luonamme minun voimatta havaita hänessä kiintymystä sisareeni, mutta hän lienee sentään kaikessa hiljaisuudessa elätellyt sellaisia tunteita aina intohimoon asti, sillä vihdoin asia tuli arvaamatta ja yht’äkkiä ilmi. Sisareni tunsi hänet, piti häntä arvossa, ja hän ansaitsi sen. Hän oli usein ottanut kolmantena henkilönä osaa englantilaisiin keskusteluihimme, me olimme molemmin yrittäneet hänen suustansa oppia englantilaisen ääntämisen merkillisyyksiä omaksuen siten äänensävyn ja soinnin ohella opettajamme erikoisimmatkin persoonalliset omituisuudet, joten lopulta kuulosti sangen kummalliselta, kun me yhdessä ollen puhuimme kuin yhdestä suusta. Hänen yrityksensä oppia meiltä samalla tavalla yhtä paljon saksaa ei tahtonut ottaa onnistuakseen, ja luulenpa havainneeni, että tuo pieni lemmenjuttukin suoritettiin sekä kirjallisesti että suullisesti englanninkielellä. Nämä nuoret henkilöt sopivat varsin hyvin toisillensa: mies oli kookas ja hyvärakenteinen kuten sisarenikin, vain vielä solakampi; hänen pienet ja suppeat kasvonsa olisivat voineet olla todellakin sievät, ellei rokko olisi niitä liiaksi rumentanut; hänen käytöksensä oli rauhallinen, varma, voipa sitä toisinaan sanoa kuivaksi ja kylmäksikin; mutta hänen sydämensä uhkui hyvyyttä ja rakkautta, hänen sielunsa jaloutta, ja hänen kiintymyksensä olivat yhtä kestävät kuin varmat ja tyynet. Nyt tämä vakava pari, joka vasta äskettäin oli toisensa löytänyt, esiintyi ihan erikoisena toisten joukossa, jotka olivat jo paremmin keskenänsä tutustuneet, olivat kevytmielisemmät, tulevaisuuteen nähden huolettomat ja ajattelemattomasti solmivat suhteita, jotka tavallisesti häipyvät olemattomiin tulevaisten vakavampien liittojen hedelmättömänä alkunäytelmänä ja erittäin harvoin vaikuttavat jatkuvasti elämään.

Sellainen hilpeä seura ei jättänyt käyttämättä hyväksensä kaunista vuodenaikaa ja viehättävää seutua. Usein järjestettiin vesimatkoja, koska ne ovat huviretkistä kaikkein seurallisimpia. Mutta liikuimmepa vesitse tai maitse, joka tapauksessa ilmenivät heti eri vetovoimat; jokainen löysi parinsa, ja muutamille miehille, jotka eivät olleet lupautuneet ja joiden joukkoon minäkin kuuluin, ei jäänyt minkäänlaista naisseuraa tai enintään sellainen, jota ei olisi hupaisena päivänä itsellensä valinnut. Eräs ystävä, joka oli samassa asemassa ja jolta lienee puuttunut naispuolinen kumppani etupäässä siitä syystä, että hän, vaikka olikin erittäin leikkisä ja älykäs, oli vailla sitä hellyyttä ja huomaavaisuutta, jota sellaiset liitot välttämättä edellyttävät, lupasi nyt, jo usein leikkisästi ja henkevästi olotilan vaikeutta valitettuansa, seuraavan kerran kokoonnuttaessa esittää ehdotuksen, jonka toteuttamisesta koituisi apu hänelle ja koko seurueelle. Hän täyttikin lupauksensa. Kun näet erään erinomaisen vesimatkan ja erittäin miellyttävän kävelyretken jälkeen varjoisain kukkulain välimaalle leiriytyneinä nurmikolla loikoen tai sammaleisilla kallioilla ja puunjuurilla istuen olimme hilpeinä nauttineet maalaisaterian ja ystävä näki meidät kaikki iloisina ja hyvällä tuulella, niin hän käski kujeellisen arvokkaasti kaikkia istuutumaan puoliympyrään, jonka eteen hän astui alkaen saarnata mahtipontisesti seuraavaan tapaan:

»Korkeasti kunnioitetut ystävät ja ystävättäret, parilliset ja parittomat! — Jo tästä puhuttelusta taidetaan havaita, kuinka tarpeellista on, että astuu esiin katumussaarnan pitäjä kolkuttamaan seurueen omaatuntoa. Osa minun jaloista ystävistäni on parillinen ja mahtanee niin ollen voida varsin hyvin; toinen osa on pariton ja voi ylen huonosti, kuten minä omasta kokemuksestani vakuuttaa taidan; ja jos kohta rakkaat parilliset tässä ovatkin enemmistönä, niin jätän kuitenkin harkittavaksenne, eikö ole seurallinen velvollisuus kaikista huolta pitää. Miksi liitymmekään lukuisina yhteen, ellemme sitä varten, että olisimme keskinäisessä vuorovaikutuksessa? Mutta kuinka se taitaa tapahtua, kun piirissämme on jälleen havaittavissa niin monia pieniä eriseuroja? Kaukana olkoon minusta, että näistä kauniista suhteista mitään pahaa ajattelisin tai niitä loukata tahtoisin; mutta kaikki aikanansa! Siinä kaunis, korkea sana, jota tosin ei kukaan ajattele, kun ajanvietteistä on riittävästi huolta pidetty.»

Sitten hän jatkoi puhettansa yhä vilkkaammin ja hupaisemmin asettaen seurallisia hyveitä ja helliä tuntoja vastatusten. »Viimeksimainittuja», sanoi hän, »meiltä ei voi milloinkaan puuttua, me kuljetamme niitä aina mukanamme ja jokainen saavuttaa niissä helposti ja harjoittelematta mestaruuden; ensinmainittuja meidän sitävastoin tulee etsiä, meidän tulee vaivautua, jos mielimme ne saavuttaa, ja miten pitkälle niissä edistynemmekin, emme kuitenkaan koskaan opi niitä täysin vallitsemaan?» — Nyt hän alkoi käydä käsiksi yksityiskohtiin. Monikin lienee tuntenut itsensä satutetuksi, ja välttämättä täytyi toisiansa silmäillä; mutta ystävämme nautti sitä etuoikeutta, ettei hänen sanoistaan milloinkaan pahastuttu, joten hän voi häiriytymättä jatkaa:

»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä, ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan, että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»

Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut, ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:

»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä — »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme, ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni, kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu; mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin, ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja sen pitää nyt tapahtuman.»

Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä. Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa jäädä ennallensa.»

Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit, heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.

Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme Solonimme huusi: »Ite, missa est!» Jokainen kuljetti arvan hänelle määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.

Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen: jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon ajaksi.

Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan, sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä, että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti, käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia, jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet, sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa, kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.

Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.

Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen. Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin. Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen »Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee, kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.

Ystäväni sepittämä sankariruno todisti sekin osaltansa tuon huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin, rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat. Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä, että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai Zachariaen »Renommistille».

Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin »Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta Baylen ja syvennyin siihen.

Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni, koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät vain siinä, mikä heille soveltuu.

Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan, ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen ja juttelemiseen.

Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon, tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi. Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki, mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi, sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi. Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni, joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se, joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä, muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.

Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä. Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja, saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.

Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin; hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät, jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa, hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.

Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet, suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle; tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta, kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun, tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä pelkkää onnea ja tyydytystä.

Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan, jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta ja ottaa osaa elämännautintooni.

Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää milloinkaan siellä käydä.

Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan, palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon mukainen.

Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä, mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin. Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina, että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän, kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita. Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.

Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi, ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.

Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa, ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen vastoinkäymisten muistot.

Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan, näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani, omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni katselemassa.

Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset, puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat minua usein öisille kävelyretkille.

Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta, äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti meistä kummastakin hyvää huolta.

Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi, kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen, ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa, että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia, joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.

Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen, vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori, oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi, etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.

Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta. Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa harjoituksiin.

Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa, säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön, sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti häntä lähestymään.

Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen, paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat. Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista, jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi lumen keralla.

Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa. Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä, että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille, jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta järjestelmällisesti ja täydellisesti.

Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä, kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan, edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat, koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet, kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja harkintaan.

Samalla kuin siten opin paljon enemmän tuntemaan kuin perusteellisesti itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.

Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.

Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.

Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.

Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan, kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.

Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.

Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella, ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina, siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se, että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja, ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.

Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän. Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää, miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.

Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita, että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan. Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.

Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä, vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti» pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.

Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana, kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän kumppaneita.

Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista. Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa uskonnollistakin vaikutusta.

Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen. Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys. Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua, joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä, opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti, opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä välttämättömänä.

Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä. Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen, ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä; sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia; muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat», joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin, lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä, mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.

Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.

Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta. Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään; minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa. Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta, joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.

Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa, olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä, mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä, meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin poimia paljon moitittavaa.

Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa, jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.

Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta, kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen pelon ja ahdistuksen valtaan.