Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

SEITSEMÄS KIRJA.

Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.

Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella, saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.

Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin omassa piirissä.

Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti, vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni toisesta toiseen.

Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen, sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä. Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa kutsuttiin avuksi toinen.

Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa, jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille, lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin. Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.

Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä, ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön yritys.

Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena, tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.

Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva, mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten, todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio johtui sellaisista siveellisistä eduista.

Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin, ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan kunnioituksen.

Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.

Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin, vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten sitä hyödyksemme käyttäisimme.

Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon, joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.

Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille esitettävissä.

Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme, voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta, joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?

Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat, sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään muu.

Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.

Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin. Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä voi arvata, mitä he tulevat tekemään.

Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen, oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim. hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen, sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee runouden tärkeimpänä tehtävänä.

On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.

Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa, ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista; kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä, jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella, muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään, toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin runouskin.

Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.

Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas, joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta kuvailevalle runoudelle.

Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa. Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana, ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe? Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.

Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa; tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: Si javais le malheur d'être né prince.

Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan. Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa. Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren, hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät, piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta, jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin- ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja opettavista keskusteluistamme.

Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa, missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.

Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön, mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos, kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme verraten kauan erittäin säädyllisesti.

Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari, sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin», Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae, runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä. Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen, Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat, hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden, ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia asioita koskevia arvostelmiani.

Tässä seurassa minä tulin keskustelujen, esimerkkien ja oman harkintani nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon. Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa, ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen, jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon», »Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin »Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat; oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi. Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin; hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan. Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää, sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa. Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi. Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana. Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat, joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi onnettomasti.

Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi, seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi, niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla, keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin, ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan, niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan, jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.

»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta. Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten, aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia johtotähtiä.

Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin. Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista. Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot, joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet aloittamaan parempia aikoja.

Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius; Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin suuntautuva vertailu.

Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia, jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta, millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista, kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.

Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.

Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten pohjaksi.

Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita, odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa, että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä, että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta, teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.

Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi. Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja apostolien puolesta.

Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä, poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten, laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.

Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi, jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa, koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja, vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.

Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem, Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä. Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi, ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta yleisöäkin varten.

Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi. Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla, mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.

Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin, oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa. Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina. Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja ihastusta.

Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa, ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe» enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der schönen Wissenschaften».

Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet, kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta, joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma, joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi, vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta.

Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet, minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.

Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista runoilijoista.

Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa, missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen runoelman muotoon.

Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea niiden täydellisintä tehoisuutta.

Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat, askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat jo siten häviämättömän arvon.

Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu. Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta. Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria, joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten kypsyttämiseen.

Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen: »Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen, että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.

Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan. Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista yhtymää.

Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila, jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni, ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa askel askeleltakin.

Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista, monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini, hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti epigrammaattäseen käänteeseen.

Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen. Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun yrityksen.

Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia, joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join, ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi. Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä. Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta, että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja, joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.

Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa, omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti, etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku», jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.

Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä, ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia. Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti; mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria, joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen, kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen, vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu, toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen, salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset. Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on »Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli suhtauduttu suopeasti.

Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien, nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa, ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä [»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].

Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera »Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan teatterissa nähneet.

Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat. Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani, mutta hajallaan ja tarkoituksetta.

Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa, olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi, jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista olosuhteista.

Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin, ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa. Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni, kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti, että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki? Minä aion yrittää sen tehdä.

Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa, hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut. Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä, ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia, ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten, niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja ikuisuutensa.

Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut, niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty, nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman. Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää, varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa: kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää, vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.

Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa, älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja keventää ahdistuksenalaisten mieltä.

Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset, merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka jumaluudesta kumpuavat.

Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.

Nämä henkiset ihmeet eivät kumminkaan verso toisten hedelmien tavoin luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän, mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki, mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen, jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta. Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa, voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa, vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan olemuksellansa.

Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?

Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.

Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista, mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani, jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan, vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se, minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.

Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa, päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin, mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus, jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen tavallisuudesta.

Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.

Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa. Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua, piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita, jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui, veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: Laissez le faire, il nous forme des dupes.

Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita, hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi. Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin, kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, — kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.

Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin, suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni kuvaillut.

Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta, etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä, mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen, että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin. Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan. Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen, jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan tuntenut.

Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen. Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite, jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa. Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä. Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä, miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen kykyjensä epäilemisestä.

Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen, jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi, päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä, ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme, käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään, kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin, joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.

Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu, ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä, kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.

Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.

Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen privatissime vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa, kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia, hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa, mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät, että avioliitto oli solmittava.

Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena, milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä sen liian vähälle.

Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta; mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi, että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon, heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen, lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden toiveiden vuoksi.

Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.

Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme, juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä kirjoitin talon seinään:

Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
Se luovan neron kakku, originellin makee.
Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
Niin patriootin itkun kokee katakombi.
Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.

Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi. Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus, jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta, miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille, kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa, ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille. Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille, mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme, jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena. Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina. Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin, joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta. Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä. Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin, vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle, milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.

Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa, jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan hovista säilyvän onnen.

Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan, juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin, minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita, joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma. Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen, että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta, jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä hiljaisemmaksi.

Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään, ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä, joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä kokemattomana ihmisenä.

Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle, ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista, varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.

Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa. Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat, jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu! Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.

Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja hilpeään tapaansa:

Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.