Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

KAHDEKSAS KIRJA.

Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa; jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot, mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia, jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä; sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti, oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin kaikenlaisia syrjäajatuksia.

Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä, maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.

Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja, enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä, että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia, vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan, hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.

Niihin aikoihin oli d'Argenvillen kirja »Maalaajien elämästä» käännetty saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti. Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut. Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään säilynyt.

Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli; jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina samaa suopeutta.

Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana, tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se, että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot, onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan. Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa, mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..

Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat, hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla, vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon; Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.

Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa, varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina, luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin, kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.

Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.

Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.

Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä, jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut. Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon», teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma ut pictura poesis oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin. Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten, jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.

Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.

Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun esineeksi.

Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa, niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut, mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.

Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä. Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä, että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta, noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja. Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita. Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen. Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus. Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin, se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan. Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin kaihoavin mielin.

Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista. Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä. »Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun luonani ihan toiseksi.»

Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun, vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä, että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä. Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni, me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen perinnäiseen toimintaan.

Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena, tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi viisaudenharjoittajiksi.

Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia, huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista, toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.

Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen, niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet, kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti minulta evänneen.

Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja, neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä, ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle erittäin suotava.

Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.

Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani, kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani, ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa. Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani kaiken unen.

Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä, enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista, mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen, jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.

Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.

Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille, joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa. Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.

Näitä oivallisia, henkeä ja aistia oikeaan taiteeseen valmistavia kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa, joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan, kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta, jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.

Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt, sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa, ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.

Erittäin miellyttävä ja minulle terveellinen oli tutustumiseni Breitkopfin perheeseen. Bernhard Christoph Breitkopf, perheen varsinainen perustaja, joka oli saapunut Leipzigiin köyhänä kirjanpainajakisällinä, oli vielä elossa ja asui Kultaisessa karhussa, Neumarktin varrella sijaitsevassa melkoisessa rakennuksessa, Gottsched asuinkumppaninansa. Hänen poikansa, Johann Gottlob Immanuel, oli hänkin mennyt jo aikoja sitten naimisiin ja oli useiden lasten isä. Osan melkoista omaisuuttansa he luulivat käyttävänsä parhaimmalla tavalla, kun rakensivat taloansa vastapäätä toisen, Hopeisen karhun, joka suunniteltiin itse kantataloa korkeampi ja avarampi. Minä tutustuin perheeseen juuri taloa rakennettaessa. Vanhin veli lienee ollut muutamia vuosia minua vanhempi, hyvärakenteinen nuori mies, joka harrasti musiikkia ja oli tottunut hyvin käsittelemään sekä flyygeliä että viulua. Toinen veli, vilpitön, kelpo sielu, hänkin musikaalinen, elähdytti yhtä hyvin kuin vanhinkin useasti toimeenpantuja konsertteja. He molemmat, samoinkuin vanhemmat ja sisaretkin, olivat minulle suopeat; minä olin heidän apunansa taloa rakennettaessa ja viimeisteltäessä, sisustettaessa ja siihen muutettaessa, ja tulin siten käsittämään monia sellaiseen asiaan liittyviä seikkoja; samalla minulla oli tilaisuutta nähdä Oeserin oppeja sovellettuina käytäntöön. Uudessa talossa, jonka siten näin syntyvän, minä olin usein vieraana. Me askartelimme paljon yhdessä, ja vanhin sävelsi muutamia minun laulujani, jotka painettuina olivat varustetut hänen nimellään, mutta ei minun, ja jotka ovat jääneet vähän tunnetuiksi. Minä olen valikoinut niistä paremmat ja sijoittanut ne muiden pienten runoelmieni joukkoon. Nuorukaisten isä oli keksinyt tai täydellistänyt nuottienpainamistaidon. Hän salli minun käyttää hyväkseni kaunista, enimmälti kirjapainotaidon alkuperää ja kehittymistä käsittelevää kirjastoa, joten minä hankin itselleni joitakin tietoja siltä alalta. Lisäksi minä löysin sieltä muinaisaikaisia aiheita esittäviä hyviä vaskipiirroksia ja jatkoin siinäkin suhteessa opintojani, jotka edistyivät sitäkin enemmän, kun melkoinen rikkipainoskokoelma oli muuton aikana joutunut epäjärjestykseen. Minä toimitin sen jälleen kuntoon niin hyvin kuin osasin, ja jouduin siten pakostakin käyttämään apunani Lippertin ja muiden teoksia. Eräältä lääkäriltä, tohtori Reicheliltä, joka hänkin oli saman talon asukkaita, minä aika ajoin kysyin neuvoa, koska tunsin itseni huonovointiseksi, joskaan en sairaaksi, ja niin me vietimme yhdessä hiljaista, miellyttävää elämää.

Tässä talossa minä sain vielä erään toisenlaisenkin tuttavan. Ullakkokamariin näet muutti vaskenpiirtäjä Stock. Hän oli Nürnbergistä kotoisin, erittäin ahkera ja töissään tarkka ja kunnollinen mies. Samoinkuin Geyser piirsi hänkin Oeserin piirustusten mukaan suurempia ja pienempiä levyjä, jotka tulivat yhä enemmän käytäntöön romaaneja ja runoja julkaistaessa. Hänen piirtimensä teki erittäin siistiä jälkeä, joten teos nousi etsausliuoksesta melkein täysin valmiina ja hänen tarvitsi vain sitä hieman korjata hyvin käsittelemällänsä kaivertimella. Hän suunnitteli tarkoin, kuinka kauan levy tulisi häntä askarruttamaan, ja mikään ei kyennyt keskeyttämään hänen työtänsä, ellei hän ollut suorittanut päivän tehtäväksi asettamaansa työmäärää. Niin hän istui leveän pöytänsä ääressä ison päätyikkunan luona, erittäin siistissä tuvassa, jossa vaimo ja kaksi tytärtä olivat hänen kotoisena seuranansa. Viimeksimainituista on toinen onnellisissa naimisissa ja toinen on oivallinen taiteilijatar; he ovat elinikäni pysyneet minun ystävinäni. Minä jaoin nyt aikani ylempien ja alempien kerrosten kesken ja kiinnyin kovin mieheen, joka oli vääjäämättömän uuttera erinomaisen leikkisä ja itse hyvänluontoisuus.

Minua viehätti tämän taidelajin siisti tekniikka, ja minä liityin hänen seuraansa valmistaakseni jotakin samantapaista. Harrastukseni oli jälleen suuntautunut maisemiin, jotka yksinäisillä kävelyretkilläni näyttivät minusta huvittavilta, sinänsä saavutettavilta ja taideteoksissa käsitetlävämmiltä kuin inhimillinen hahmo, joka minua säikytti. Niinpä syövytinkin hänen johdollansa erinäisiä Thielen ja muiden kuvaamia maisemia, ja vaikka teokset olivatkin harjaantumattoman käden tuotteita, ne sentään saivat aikaan joltisenkin vaikutuksen ja herättivät katselijoissa suopeita mielialoja. Laattojen pohjustus, niiden siveleminen, raavinta ja vihdoin syövyttäminen tarjosi monenlaista askarrusta, ja minä olin pian ehtinyt niin pitkälle, että kykenin monissa seikoissa mestariani avustamaan. Minulta ei puuttunut syövyttämisen edellyttämää tarkkaavaisuutta, ja harvoin mikään epäonnistui; mutta minä en ollut kyllin varovainen suojatakseni itseäni niiltä vahingollisilta huuruilta, joita sellaisissa tapauksissa yleensä kehittyy, ja ne lienevät olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, joista myöhemmin jonkin aikaa kärsin. Näiden töiden lomissa suoritettiin toisinaan puupiirroksiakin, jotta kaikki tulisi koetelluksi. Minä valmistin erinäisiä pieniä koristekuvia ranskalaisten mallien mukaan, ja monet niistä havaittiin kelvollisiksi.

Sallittakoon minun tässä vielä muistella eräitä miehiä, jotka asuivat Leipzigissä tai oleskelivat siellä lyhyen ajan. Piirikunnan veronkantaja Weisse, mies parhaassa iässään, hilpeä, ystävällinen ja avulias, voitti meidän kiintymyksemme ja kunnioituksemme. Me tosin emme tahtoneet tunnustaa hänen teatterikappaleitansa ehdottomasti mallikelpoisiksi, mutta sallimme niiden sentään itseämme ihastuttaa, ja hänen oopperansa, joihin Hiller loi kevyellä tavallansa eloa, huvittivat meitä kovin. Hampurilainen Schiebeler kulki samaa latua ja hänen teoksensa »Lisuart ja Dariolette» saavutti sekin meidän suosiomme. Eschenburg, kaunis nuori mies, ainoastaan hieman meitä vanhempi, kunnostautui eduksensa opiskelijoiden joukossa. Zachariae suvaitsi viipyä muutamia viikkoja luonamme ja aterioi, veljensä neuvosta, samassa pöydässä kuin me. Me pidimme, kuten oikeus ja kohtuus olikin, kunniana, kun saimme tehdä vieraamme mieliksi tarjoamalla pari erikoista ruokalajia, runsaamman jälkiruoan tai valikoidumpaa viiniä, ja hän, kookas, hyvärakenteinen, mukava mies, ei salannut hyvään ateriaan kohdistuvaa kiintymystänsä. Lessing saapui erääseen aikaan, jolloin meillä oli mielessämme, mitä lieneekään ollut; me emme suvainneet lähteä minnekään hänen tähtensä, jopa karttelimmekin niitä paikkoja, jonne hän saapui, luultavasti sen vuoksi, että pidimme itseämme liian hyvinä seisomaan syrjässä emmekä voineet mitenkään vaatia pääsyä hänen lähempään tuttavuuteensa. Tämä hetkellinen typeryys, joka ei kumminkaan ole mikään harvinaisuus vaateliaissa ja oikukkaissa nuorukaisissa, tosin myöhemmin kosti itsensä, kun näet minä en tullut milloinkaan silmin näkemään tuota erinomaista ja mitä suurimmassa määrin arvossa pitämääni miestä.

Kaikissa taidetta ja muinaisaikaa koskevissa harrastuksissa jokainen kuitenkin piti aina silmällä Winckelmannia, jonka kunto tunnustettiin isänmaassa ihastunein mielin. Me luimme ahkerasti hänen teoksiansa ja yritimme perehtyä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa hän oli ensimmäiset kirjoittanut. Me löysimme niistä useita mielipiteitä, jotka näyttivät olevan Oeseriltä peräisin, vieläpä viimeksimainitun laatuisia leikkipuheita ja päähänpistojakin, emmekä hellittäneet, ennenkuin olimme muodostaneet suunnittaisen käsityksen niistä oloista, joissa nämä merkilliset ja toisinaan kuitenkin varsin arvoitukselliset teokset olivat syntyneet. Erikoisen tarkkaa lukua emme asiasta kumminkaan pitäneet, sillä nuoriso kaipaa pikemmin virikkeitä kuin opetusta, ja tämä ei ollut viimeinen kerta, jolloin sain kiittää sibyllan kirjoituksia huomattavan sivistyksellisen tason saavuttamisesta.

Kirjallinen elämä oli silloin kauniissa vaiheessa, eteviä henkilöitä kohdeltiin vielä kunnioittavasti, joskin Klotzin aiheuttamat kahakat ja Lessingin kiistat jo viittasivat siihen, että tämä kausi tulisi pian päättymään. Winckelmann nautti sellaista yleistä, eittämätöntä kunnioitusta, ja tunnettua on, kuinka arka hän oli kaikelle julkisuudessa esiintyvälle, mikä ei näyttänyt olevan hänen hyvin tunnetun arvonsa mukaista. Kaikki aikakauskirjat ylistivät häntä yksimielisesti, arvokkaammat matkustavaiset palasivat oppia saaneina ja ihastuneina hänen luotansa, ja hänen esittämänsä uudet näkökannat levisivät tieteeseen ja elämään. Dessaun ruhtinas oli voittanut itselleen samanlaisen kunnioituksen. Nuorena, hyvin ja jalosti ajattelevana, hän oli matkoillaan ja muuten osoittautunut erittäin miellyttäväksi mieheksi. Winckelmann oli häneen ylen ihastunut ja käytteli hänestä puhuessaan mitä kauneimpia lisänimiä. Siihen aikaan ainoalaatuisen puiston järjestäminen, rakennustaiteeseen kohdistuva harrastus, jota von Erdmannsdorf toiminnallansa tuki, puhui kaiken muun ohella hyvää ruhtinaasta, joka toisille loistavana esimerkkinä ollen lupasi palvelijoille ja alamaisille kultaista aikakautta. Nyt me nuoret miehet saimme suureksi iloksemme kuulla, että Winckelmannin piti palata Italiasta, käydä ystävänsä ruhtinaan luona, poiketa matkallaan Oeseriä tapaamassa ja niinmuodoin tulla meidänkin näköpiiriimme. Me emme ollenkaan odottaneet pääsevämme hänen kanssaan keskustelemaan, mutta toivoimme hänet näkevämme, ja koska siinä iässä mielellään tehdään jokaisesta aiheesta huviretki, niin olimme jo sopineet siitä, että lähtisimme ratsain ja vaunuissa Dessauhun, aikoen kauniissa, taiteen kunniaan kohottamassa seudussa, hyvin hallitussa ja samalla ulkonaisesti kaunistetussa maassa erinäisissä paikoissa väijyskellä saadaksemme omin silmin nähdä noiden meitä verrattomasti etevämpien miesten siellä käyskelevän. Oeser itse oli ihan haltioissaan, kun tuota vain ajattelikin, ja ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta iski keskuuteemme tieto Winckelmannin kuolemasta. Muistan vielä paikan, missä sen ensi kerran kuulin: Pleissenburgin pihalla, lähellä sitä pientä porttia, josta tapasimme nousta Oeserin luo. Vastaani tuli eräs oppilastoveri, joka sanoi, ettei Oeser ollut tavattavissa, ja ilmoitti syyn. Tuo kamala tapahtuma sai aikaan suunnattoman vaikutuksen; syntyi yleinen valitus ja voivotus, ja miehen varhainen kuolema kiihti hänen elämänsä arvoon kohdistuvaa tarkkaavaisuutta. Ehkäpä hänen toimintansa, jos hän olisi sitä jatkanut korkeampaan ikään saakka, ei olisikaan vaikuttanut niin voimallisesti kuin nyt, kun kohtalo teki hänet, samoinkuin useat muut erinomaiset henkilöt, erikoisen huomattavaksi määräämällä hänelle omituisen ja inhan surman.

Rajattomasti Winckelmannin kuolemaa valittaessani en ollenkaan aavistanut, että piankin joutuisin olemaan huolissani oman elämäni vuoksi; terveydentilani näet ei ollut näihin aikoihin suinkaan kiitettävä. Jo kotoa minä olin saanut mukaani eräänlaisen sairasluuloisen taipumuksen, joka pikemmin vahvistui kuin heikontui uuden, enimmältä istuen ja hitaasti käyskellen vietetyn elämän nojalla. Rinnan kipu, jota Auerstädtin onnettomuuden jälkeen silloin tällöin tunsin ja joka kerran ratsun selästä syöksyttyäni oli huomattavasti äitynyt, sai minut alakuloiseksi. Sopimaton ruokajärjestys pilasi ruoansulatukseni, väkevä Merseburgin olut himmensi aivoni, ja kahvi, joka varsinkin kerman keralla aterian jälkeen nautittuna herätti minussa aivan erikoisen tummia mielialoja, herpaisi sisäelimeni ja tuntui kerrassaan lakkauttavan niiden toiminnat, joten olin senvuoksi kovin peloissani voimatta kumminkaan ryhtyä noudattamaan järkevämpää elämäntapaa. Mielialani, joita tukemassa olivat riittävät nuoruuden voimat, häilyivät hillittömän hilpeyden ja apean epämieluisuuden tunnon välimaalla. Siihen aikaan oli lisäksi alettu käyttää kylmiä kylpyjä, joita ehdottomasti suositeltiin. Tuli maata kovalla vuoteella, kevyen peiton alla, joten säännöllinen huokosten toiminta kerrassaan estyi. Tämän ja muiden, väärinymmärretyistä Rousseaun ehdotelmista johtuvien hullutusten piti muka saattaa meidät lähemmäksi luontoa ja pelastaa meidät tapainturmeluksesta. Noudattamalla valikoimatta ja järjettömästi vaihdellen kaikkia mainittuja neuvoja joutuivat useat henkilöt kokemaan mitä suurinta vahinkoa, ja minä kiusasin hyvää elimistöäni siinä määrin, että siihen sisältyvät eri järjestelmät lopulta välttämättä tekivät salaliiton ja nousivat kapinaan kokonaisuutta pelastaakseen.

Eräänä yönä minä heräsin ankaraan verensyöksyyn, ja olin vielä siinä määrin voimissani ja tajuissani, että voin herättää huonekumppanini. Kutsuttiin tohtori Reichel, joka mitä ystävällisimmin minua auttoi, ja niin minä häilyin päiväkausia elämän ja kuoleman vaiheilla, ja alkavan parantumisen ilokin himmentyi sen vuoksi, että tuon purkautuman aikana oli muodostunut kaulan vasemmalle puolelle paise, joka ehdittiin havaita vasta nyt, vaaran mentyä ohi. Paraneminen on kuitenkin aina miellyttävä ja ilahduttava asia, vaikka se tapahtuukin hitaasti ja vaivalloisesti, ja koska luonto oli minussa auttanut itseänsä, niin minä näytin nyt muuttuneen toiseksi ihmiseksi; minä näet olin muuttunut hilpeämmäksi kuin pitkiin aikoihin ja olin iloinen tuntiessani sisäisen olemukseni vapaaksi, joskin minua ulkonaisesti uhkasi pitkäaikainen kärsimys.

Erikoisesti minua tänä aikana rohkaisi se, että näin, kuinka monet oivalliset miehet olivat ansaitsemattani minuun kiintyneet. Sanon ansaitsemattani, sillä heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, jota en ollut rasittanut ilkeillä oikuilla, ei yhtäkään, jota en olisi sairaalloisen itsepäisyyteni vuoksi useita kertoja loukannut, vieläpä oman vääryyteni tunnossa joitakin aikoja uppiniskaisesti kartellutkin. Tuo kaikki oli unohdettu; he kohtelivat minua mitä lempeimmin ja kokivat minua huvittaa juttelemalla kanssani osaksi huoneessani, osaksi ulkona, niin pian kuin sain neljän seinän sisältä poistua. He lähtivät kanssani ajeluretkille, kestitsivät minua luonansa maalla, ja näytti siltä, kuin toipuisin piankin.

Näistä ystävistä mainitsen ennen kaikkea silloisen Leipzigin raatimiehen, myöhemmin pormestarin, tohtori Hermannin. Niiden pöytäkumppanien joukossa, joihin Schlosser minut tutustutti, hän oli se, johon aina suhtauduin samoin. Hänet sopi varmaan lukea uutterimpien akadeemisten kansalaisten joukkoon. Hän kävi mitä säännöllisimmin luennoillansa, ja hänen ahkeruutensa pysyi aina tasaisena. Minä näin hänen askel askeleita, vähääkään suunnastansa poikkeamatta, saavuttavan tohtorinarvon ja kohoavan sitten asessoriksi minkään seikan tuntumatta hänestä vaivalloiselta ja vauhdin ollenkaan liiaksi kiihtymättä tai hidastumatta. Hänen leppoisa luonteensa veti minua puoleensa, hänen opettavat keskustelunsa kiinnittivät mieltäni; luulenpa tosiaankin iloinneeni hänen säännöllisestä uutteruudestansa etupäässä sen vuoksi, että ajattelin saavani tunnustukseni ja kunnioitukseni nojalla omaksua ainakin osan niistä ansioista, joista en kuitenkaan voinut itse ylpeillä.

Yhtä säännöllinen kuin tehtäviensä hoitamisessa hän oli kykyjensä harjoittamisessa ja huviensa nauttimisessa. Hän soitti varsin taitavasti flyygeliä, kuvasi aistikkaasti luonnon aiheita ja yllytti minua tekemään samoin. Niinpä minä jäljensinkin hänen menetelmäänsä käyttäen harmaalle paperille mustalla ja valkoisella liidulla monta Pleissen pajukkoa ja monta tämän hiljaisen veden somaa sopukkaa aina samalla kaihomielin askarrellen omissa mielijohteissani. Hän osasi vastata toisinaan naurettavaan käyttäytymiseeni hilpein pilanteoin, ja minä muistan useita toistemme seurassa viettämiämme hupaisia hetkiä. Niinpä hän kutsui minut leikkisän juhlallisesti luoksensa ilta-aterialle, missä me erikoista säädyllisyyttä noudattaen vahakynttilän valossa kahden kesken nautimme niinsanotun raatijäniksen, joka oli luonnossa maksettuna virkapalkkana juossut hänen keittiöönsä, suvaiten höystää ateriaa monilla Behrischin tyyliin leikatuilla kokkapuheilla ja viinin väellä. Tuolle oivalliselle ja edelleenkin uutterasti tointansa hoitavalle miehelle, joka tosin aavistetussa, mutta koko laajuudeltansa arvaamattomassa sairaudessani soi minulle mitä uskollisimmin apuansa, luovutti minulle aina vapaata aikaansa ja osasi kirkastaa synkkää tuokiota palauttamalla mieleen aikaisempia hilpeitä hetkiä, tunnustan yhä vielä vilpittömän kiitollisuuteni ja olen iloinen saadessani pitkien aikojen kuluttua tehdä sen julkisesti..

Tämän arvoisan ystävän ohella minua erikoisesti hoivasi bremeniläinen Gröning. Minä olin vasta hiljattain häneen tutustunut, ja hänen hyväntahtoisuutensa ilmeni minulle vasta onnettomuuden sattuessa; minä tunsin tämän suopeuden arvon sitä elävämmin, kun ei kukaan hevin pyri lähempään yhteyteen sairaan henkilön kanssa. Hän teki kaikkensa minua huvit taakseen, estääkseen minua painumasta omaa olotilaani koskeviin mielihauteisiin ja kuvaillen ja lupaillen minulle pikaista parantumista ja tervettä toimintakykyä. Elämän varrella olen sittemmin useasti iloinnut kuullessani, kuinka hyödylliseksi ja onnea tuottavaksi tämä erinomainen mies on osoittautunut hoitaessaan kotikaupunkinsa tärkeimpiä asioita.

Ystäväni Horn osoitti hänkin nyt lakkaamatta kiintymystänsä ja huomaavaisuuttansa. Koko Breitkopfin talo, Stockin perhe ja monet muut kohtelivat minua kuin läheistä sukulaista, ja niin vaikutti lukuisten ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuus mitä hienotunteisimmin lievittävästi minun olotilaani.

Seikkaperäisemmin on minun tässä sentään mainittava eräs mies, jonka tulin tuntemaan vasta tänä aikana ja jonka opettavainen seura siinä määrin minut tenhosi, että tosiaankin unohdin murheellisen tilani. Hän oli Langer, myöhemmin kirjastonhoitaja Wolfenbüttelissä. Tätä erittäin oppinutta ja monitieteistä miestä ilahdutti minun palava tiedonjanoni, joka nyt sairaalloisen herkkyyden vuoksi ilmeni kerrassaan kuumeentapaisena. Hän koki minua tyynnyttää selvien harkintojen nojalla, ja minä saan kiittää hänen tosin lyhytaikaista seuraansa paljostakin, kun hän näet osasi monella muotoa minua opastaa ja huomauttaa, mihin minun oli juuri sinä aikana suuntauduttava. Minä tunsin olevani sitäkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa tälle merkittävälle miehelle, kun seurani saattoi hänet jossakin määrin vaaralle alttiiksi; kun näet hän sai Behrischin jälkeen hovimestarin viran nuoren kreivi Lindenaun luona, niin vanha kreivi asetti nimenomaiseksi ehdoksi, ettei uusi kasvattaja saanut seurustella kanssani. Langerin teki kovin mieli tutustua sellaiseen vaaralliseen olentoon ja hän tiesi kohdata minut useasti jossakin vieraassa paikassa. Hän kiintyi minuun pian ja menetteli viisaammin kuin Behrisch: nouti minut yön aikaan, me lähdimme yhdessä kävelemään, keskustelimme mielenkiintoisista asioista, ja minä saattelin hänet vihdoin aina hänen lemmittynsä ovelle saakka; tämä ulkonaisesti ankaralta näyttävä, vakava, tieteellinen mies näet ei ollut voinut välttää erään erittäin rakastettavan naishenkilön verkkoja.

Minä olin jo joitakin aikoja sitten vieraantunut saksalaisesta kirjallisuudesta ja samalla omista runollisista yrityksistäni ja käännyin jälleen, kuten sellaisessa autodidaktisessa kiertokulussa helposti käy, rakkaiden vanhanajan kirjailijain puoleen, jotka yhä vielä rajoittivat henkisten toivelmieni näköpiiriä ikäänkuin kaukaiset, ääriviivoiltaan ja ainemääriltään selvät, mutta osiltansa ja sisäisiltä suhteiltansa tuntemattomat sinivuoret. Minä tein vaihtokauppaa Langerin kanssa: luovutin hänelle kokonaisia koreja saksalaisia runoilijoita ja arvostelijoita saaden sensijaan joukon kreikkalaisia kirjailijoita, joiden käyttelyn piti minua virkistää, miten hitaasti toipumiseni tulisikin edistymään.

Ystävysten toisillensa suoma luottamus kehittyy yleensä asteittain. Keskinäinen sopusointuisuus ilmenee aluksi yhteisissä askarruksissa ja harrasteluissa; sitten ulottuvat tiedonannot entisiin ja nykyisiin intohimoihin, erittäinkin rakkausseikkailuihin; mutta sitäkin syvemmät siteet punoutuvat suhteen pyrkiessä täydellisyyteensä: uskonnolliset vakaumukset, sydämen asiat, jotka kohdistuvat katoamattomaan, muodostavat ystävyyssuhteen perustuksen ollen samalla sen huipun koristeena.

Kristillinen uskonto häilyi oman historiallispositiivisen olemuksensa ja puhtaan deismin välillä, ja viimeksimainitun, joka perustui siveellisyyteen, piti vuorostaan luoda moraalin perustus. Luonteiden ja ajatustapojen erilaisuus ilmeni tällöin lukemattomin vivahduksin, varsinkin kun asiaan vaikutti vielä eräs ratkaiseva eroavaisuus: kun heräsi kysymys, missä määrin järki ja missä määrin tunne voi ja sai olla sellaisissa vakaumuksissa osallisena. Vilkkaimmat ja henkevimmät miehet osoittautuivat tässä tapauksessa perhosiksi, jotka toukkatilaansa ajattelematta heittävät yltänsä sen koteron, jonka suojassa ovat kehittyneet orgaaniseen täydellisyyteensä. Toisia, mieleltään uskollisempia ja vaatimattomampia, sopi verrata kukkasiin, jotka kauneimpaan kukoistukseensa ehdittyäänkään eivät tempaudu irti juurestaan, emärungostaan, vaan juuri tämän läheisen yhteenkuuluvaisuutensa nojalla kypsyttävät halutun hedelmän. Langer kuului viimeksimainittuun lajiin, sillä vaikka olikin oppinut mies ja erinomainen kirjallisuudentuntija, hän sittenkin voi asettaa Raamatun kaikkien perinnäisten teosten joukossa erikoiselle sijalle ja pitää sitä peruskirjana, jonka nojalla yksin voimme esittää siveellisen ja henkisen sukupuumme. Hän kuului niihin, jotka eivät tahdo voida tajuta välitöntä suhdetta suureen maailmojen Jumalaan, ja senvuoksi hän välttämättä tarvitsi välitystoimintaa, jonka vertauskuvia hän oli keksivinään kaikkialla, maallisissa ja taivaallisissa olioissa. Hänen miellyttävää ja johdonmukaista esitystänsä kuunteli kernaasti nuori mies, joka sairauden maallisista asioista erottamana erittäin mielellään suuntasi eloisan henkensä taivaallisiin asioihin. Koska olin Raamattuun hyvin perehtynyt, tuli nyt kysymykseen ainoastaan usko, sen jumalalliseksi julistaminen, mitä olin tähän saakka inhimillisesti kunnioittanut, ja se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin tähän kirjaan ensi kertaa perehtyessäni pitänyt sitä jumalallisena. Kärsivälle, tunnoiltansa aralle, jopa heikollekin, evankeliumi oli niinmuodoin tervetullut, ja vaikka Langer olikin uskoinensa erittäin järkevä mies ja korosti nimenomaisesti sitä, ettei saa sallia tunteen vallita, ei antautua haaveilun eksytykseen, en kumminkaan olisi oikein tietänyt, miten käsitellä Uutta Testamenttia tunteettomasti ja ilman innostusta.

Sellaisissa keskusteluissa me vietimme paljon aikaa, ja hän mielistyn minuun, uskolliseen ja hyvin valmistuneeseen käännyttämäänsä siinä määrin, että arvelematta uhrasi minulle useita kaunoiselleen määrättyjä hetkiä, joutuipa vielä vaaraan tulla ilmiannetuksi ja kuten Behrisch isäntänsä karsauden esineeksi. Minä puolestani osoitin hänelle mitä suurinta kiitollisuutta, ja jos se, mitä hän hyväkseni teki, olisi minä aikana hyvänsäkin ollut kallisarvoista, niin silloisessa tilassani sen täytyi olla minulle mitä suurimman kunnioituksen veroista.

Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin, niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa, jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen, niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.

Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa. Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa ja ystävällisyyttä.

Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa, mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti. Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta, ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.

Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa. Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä, itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata. Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää. Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään, ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan, niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta, täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs, kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.

Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa ja katkeroittaa.

Luonnostaan erittäin vilkas ja hilpeä äitini eleli näissä oloissa erittäin ikäviä päiviä. Vähäiset taloustoimet olivat pian suoritetut. Kelpo naisen aina askarteleva mieli tahtoi löytää jotakin harrastettavaakin, ja lähimpänä oli uskonto, johon hän turvautui sitäkin mieluummin, kun hänen parhaat ystävättärensä olivat sivistyneitä ja hartaita jumalanpalvelijoita, Heidän joukossaan oli ylinnä neiti von Klettenberg. Hän on sama henkilö, jonka keskusteluista ja kirjeistä ovat sukeutuneet »Wilhelm Meisteriin» sisällytetyt kauniin sielun tunnustukset. Hän oli hentorakenteinen, keskikokoinen; hänen sydämellinen luontainen käytöksensä oli suuren maailman ja hovin hiomana käynyt sitäkin miellyttävämmäksi. Hänen erittäin somat vaatteensa muistuttivat herrnhutilaismaista pukua. Hän oli aina hilpeä ja rauhallinen. Sairauttansa hän piti ohimenevän maallisen olemassaolonsa välttämättömänä osana, kesti tuskansa mitä kärsivällisimmin ja oli kivuttomina väliaikoina vilkas ja puhelias. Hänen mieluisimpana, ehkäpä ainoanakin puheenaiheenansa olivat ne siveelliset kokemukset, jotka ovat itseänsä huomioitsevan ihmisen voittona; niihin liittyivät uskonnolliset vakaumukset, jotka erittäin viehättävällä, jopa nerokkaallakin tavalla käsiteltyinä tulivat hänen mielestään kysymykseen luonnollisina ja yliluonnollisina. Tarvitaan tuskin enempää palauttaakseen sellaisten esitysten ystävien mieleen tuota seikkaperäistä, heidän sieluunsa sepitettyä kuvausta. Hänen nuoruudesta saakka noudattamansa kehitysura, ylhäinen sääty, jonka piirissä hän oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa, hänen henkinen vilkkautensa ja omalaatuisuutensa estivät häntä varsin hyvin sopimasta toisten samaa pelastuksen tietä kulkevien naisten seuraan. Rouva Griesbach, etevin heistä, tuntui liian tuimalta, kuivakiskoiselta, oppineelta: hän tiesi, ajatteli ja käsitti enemmän kuin toiset, jotka tyytyivät tunteensa kehittelemiseen, ja oli senvuoksi heille kiusallinen, koska jokainen ei voinut eikä tahtonutkaan kuljettaa mukanansa autuuden tiellä niin suuria varuksia. Sensijaan ilmenivät useimmat muut hieman yksitoikkoisina, koska noudattelivat määrättyä oppisanastoa, jota olisi varsin hyvin käynyt vertaaminen myöhempien hempeätunteisten sanavarastoon. Neiti von Klettenberg kulki omaa tietänsä molempien äärimmäisyyksien välimaalla ja näytti hieman itsekylläisesti kuvastelevan itseänsä kreivi Zinzendorfin olemuksessa, jonka vakaumukset ja vaikutukset todistivat korkeampaa syntyperää ja ylhäisempää säätyä. Nyt hän löysi minusta mitä tarvitsi: nuoren, vilkkaan, tuntematonta pelastusta osaltansa tavoittelevan olennon, joka, vaikka ei voinutkaan pitää itseänsä erinomaisen syntisenä, ei kumminkaan ollut missään mukavassa olotilassa eikä aivan terve enempää ruumiiltaan kuin sielultaankaan. Hän iloitsi siitä, mitä luonto oli minulle antanut, sekä monesta, minkä olin itse itselleni hankkinut. Ja jos hän myönsikin minulla olevan useita etuja, ei se suinkaan ollut hänelle nöyryyttävää, ensiksikään hän näet ei aikonut kilpailla mieshenkilön kanssa ja toiseksi hän uskoi ehtineensä uskonnolliseen sivistykseen kuuluvissa asioissa paljon minua kauemmaksi. Minun rauhattomuuteni, kärsimättömyyteni, pyrkimykseni, etsimiseni, tutkimiseni, mietiskelyni ja epäröimiseni hän selitti omalla tavallansa eikä salannut minulta vakaumustansa, vaan vakuutti minulle peittelemättä kaiken johtuvan siitä, ettei minulla ollut lepytettyä Jumalaa. Minä puolestani olin nuoruudestani saakka uskonut Jumalani ja minun välisen suhteen olevan varsin hyvän, kuvittelinpa monenlaisten kokemusten nojalla niinkin, että hän saattoi olla minulle hieman velkaa, ja olin kyllin uskalias otaksumaan, että minulla oli hänelle jotakin anteeksiannettavaa. Tämä omahyväisyys perustui rajattoman hyvään tahtooni, jota hänen mielestäni olisi pitänyt paremmin auttaa. Helppo on arvata, kuinka usein minä ja ystävättäreni jouduimme tuon johdosta kiistaan, joka kuitenkin aina päättyi mitä ystävällisimmin ja monesti, kuten keskusteluni vanhan rehtorin kanssa, tähän ponteen: että minä olen hupsu poika, jolle täytyy antaa paljonkin anteeksi.

Koska kaulassa oleva paise minua kovin kiusasi, kun näet lääkäri ja haavuri aluksi aikoivat kasvannaisen karkoittaa, sitten, kuten sanoivat, kypsyttää ja vihdoin katsoivat hyväksi sen puhkaista, niin minun oli pitkät ajat kärsittävä pikemmin hankaluutta kuin kipuja, vaikka parantumisen loppuaikoina alinomainen syövytyskivellä ja muilla polttavilla aineilla siveleminen pakostakin sai jokaisen uuden päivän näyttämään ylen harmilliselta. Lääkäri ja haavuri kuuluivat hekin lahkolaishurskaitten joukkoon, vaikka olivatkin luonnonlaadultansa mitä erilaisimmat. Haavalääkäri, solakka, hyvärakenteinen mies, kevyt ja taitavakätinen, valitettavasti hieman hivutustautinen, osoitti olotilansa sietämisessä todella kristillistä kärsivällisyyttä eikä sallinut tautinsa vaikuttaa häiritsevästi ammatin harjoittamiseen. Lääkäri, käsittämätön, ovelasti silmäilevä, ystävällisesti puheleva, muuten sekava mies, oli voittanut hurskaiden piirissä aivan erikoisen luottamuksen. Toimeliaana ja tarkkaavaisena hän lohdutti sairaita; mutta kaikkein eniten hän laajensi potilaspiiriänsä osaavasti salavihkaa näyttämällä joitakin salaperäisiä, itse valmistamiansa rohtoja, joista ei kukaan saanut mitään hiiskua, koska lääkkeiden anto oli lääkäriltämme ankarasti kielletty. Eräitä jauheita, jotka lienevät olleet jonkinlaisia ruoansulatusta edistäviä aineita, hän ei siinä määrin salaillut; mutta siitä tärkeästä suolasta, jota oli lupa käyttää vain suurimmissa vaaroissa, oli puhe ainoastaan uskovaisten kesken, joskaan kukaan ei ollut sitä vielä nähnyt eikä sen vaikutusta kokenut. Herättääkseen ja vahvistaakseen sellaisen yleislääkkeen mahdollisuuteen kohdistuvaa uskoa lääkäri oli vähänkään vastaanottavaisuutta havaitessaan suositellut potilaillensa eräitä mystillisiä kemiallis-alkemistisia kirjoja tehden ymmärrettäväksi, että niitä ominpäin tutkimalla voi varsin hyvin päästä niin pitkälle, että sai tuon kalleuden omaksensa, mikä oli sitäkin välttämättömämpää, kun lääkkeen valmistamistavan ilmoittaminen sekä fyysillisesti että varsinkin moraalisista syistä oli hankalaa, ja tuon suuren tuotteen oivaltamiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen vaadittiin luonnon kaikkien salaisuuksien tuntemista, koska se ei ollut mikään yksityinen, vaan yleinen asia, vieläpä sellainen, että se kaiketi voitiin tuottaa eri tavoin ja erimuotoisenakin. Ystävättäreni oli kuunnellut näitä houkuttelevia sanoja. Ruumiin pelastus liittyi ylen läheisesti sielun pelastukseen; ja voiko osoittaa toisillekaan suurempaa hyväntekeväisyyttä, suurempaa armeliaisuutta kuin hankkimalla itselleen välineen, jonka avulla voi monta kärsimystä viihdyttää ja monta vaaraa torjua? Hän oli jo salaa tutkinut Wellingin teosta Opus mago-cabbalislicum, mutta koska tekijä kohta itse himmentää ja sammuttaa sytyttämänsä valon, niin neiti von Klettenberg etsi ystävää, joka olisi hänen seuralaisenansa tässä valon ja pimeyden vaihtelussa. Vähin ponnistuksin saatiin tämä sairaus minuunkin istutetuksi. Minä hankin mainitun teoksen, joka kaikkien sellaisten teosten tavalla voi suoraviivaisesti seurata sukujuurtansa aina uusplatoniseen koulukuntaan saakka. Teosta tutkiessani pyrin ennen kaikkea mitä tarkimmin havaitsemaan ne hämärät huomautukset, joiden nojalla tekijä viittaa kohdasta toiseen luvaten siten ilmaista, mitä salaa, ja merkitsemään reunaan sellaisten toisiansa selvittävien kohtien sivunumerot. Mutta niinkin kirja vielä oli varsin hämärä ja käsittämätön; ainoana voittona oli se, että oppi tuntemaan eräänlaisen sanaston ja saattoi sitä mielin määrin käytellessään otaksua ainakin jotakin lausuvansa, joskaan ei ymmärtävänsä. Mainittu teos puhuu sangen kunnioittavasti edeltäjistänsä, ja niin me innostuimme hankkimaan käsiimme itse lähteet. Me ryhdyimme nyt tutkimaan Theophrastus Paracelsuksen ja Basilius Valentinuksen teoksia, samoin Helmontia, Starckeyta ja muita, joiden suuremmassa tai vähemmässä määrin luontoon ja mielikuvitukseen pohjautuvia oppeja ja ohjeita me yritimme oivaltaa ja noudattaa. Minua miellytti erikoisesti Aurea Calena Homeri, jonka nojalla luonto, joskin kenties haaveelliseen tapaan, esitetään kauniisti yhteenliitettynä, ja niin me uhrasimme, osaksi yksin, osaksi toistemme seurassa, paljon aikaa näihin eriskummallisuuksiin ja vietimme pitkänä talvena, jonka aikana minun oli pysyteltävä huoneessa, iltamme erittäin hupaisesti kolmisin, äitini meidän seurassamme, iloiten näistä salaisuuksista enemmän kuin olisimme niiden selviämisestä voineet iloita.

Minua oli kuitenkin vielä odottamassa ankara koettelemus. Häiriytynyt ja voipa sanoa ajoituin tuhoutunut ruoansulatus aiheutti sellaisia taudinoireita, että ankaraa pelontuskaa tuntien luulin menettäväni henkeni ja mitkään käytetyt keinot eivät ottaneet auttaakseen. Tässä äärimmäisessä hädässä äitini ahdistuksissaan mitä kiivaimmin vaati neuvotonta lääkäriä luovuttamaan yleislääkkeensä. Kauan vastusteltuansa hän riensi yösydännä kotiinsa ja toi palatessaan pienen pullosen kristallisoitunutta kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin potilaalle. Tuskin olin tuon alkaliselta maistuvan suolan nauttinut, kun tilani lieventyi, ja sinä hetkenä tapahtui sairaudessa käänne, joka johti asteittain parantumiseen. On sanomattakin selvää, kuinka suuressa määrin tämä seikka vahvisti lääkäriin kohdistuvaa uskoamme ja lisäsi uutteruuttamme sellaisen aarteen hankinnassa.

Ystävättäreni, joka asui orpona ja vailla sisaruksia isossa, hyvällä paikalla sijaitsevassa talossa, oli jo aikaisemmin hankkinut itselleen pienen lieskauunin sekä kohtalaisen suuria tislausastioita ja käsitteli Wellingin ohjeiden mukaisesti sekä merkittäviä lääkärin ja mestarin viittauksia noudattaen varsinkin rautaa, jossa väitettiin piilevän kaikkia terveellisimpiä voimia, kunhan osasi sen hajoittaa; ja koska kaikissa tuntemissamme teoksissa oli tärkeällä sijalla ilmasuola, joka piti ottaa avuksi, niin näihin toimiin tarvittiin alkaleja, joiden piti ilmaan haihtuessaan yhtyä noihin ylimaallisiin olioihin ja lopulta tuottaa salaperäinen, verraton välisuola.

Olin tuskin ehtinyt jossakin määrin toipua ja voin paremman vuodenajan suosimana jälleen oleskella vanhassa päätyhuoneessa, kun jo ryhdyin minäkin hankkimaan itselleni vähäisiä kojeita: pieni lieskauuni hiekkahautiminensa oli valmiina, ja minä opin sangen pian muuttamaan palavan sytyttimen avulla lasisia keitinpulloja kolpakoiksi, joissa eri seoksia oli haihdutettava. Nyt käsiteltiin salaperäisellä, eriskummallisella tavalla omituisia makrokosmoksen ja mikrokosmoksen aineosia, ja ennen kaikkea yritettiin ennenkuulumattomalla tavalla tuottaa välisuoloja. Eniten minua kuitenkin pitkän aikaa askarrutti niinsanottu Liquor Silicum (piiliuos), jota syntyy, kun sulattaa puhdasta kvartsikiisua soveliaan alkalimäärän ohella. Siitä koituu läpikuultoista lasia, joka sulaa ilmassa ja esiintyy kauniina kirkkaana liuoksena.

Henkilö, joka on kerrankin sen valmistanut ja omin silmin nähnyt, ei varmaankaan moiti niitä, jotka uskovat prima materiaan ja mahdollisuuteen vaikuttaa siihen ja sen avulla edelleen. Tämän piiliuoksen valmistamisessa minä olin saavuttanut erikoisen kätevyyden. Mainista löytyvä kaunis, valkoinen piikivi tarjosi mitä parhaimman aineksen, ja muista seikoista samoinkuin uutteruudestakin minä pidin huolta parhaani mukaan. Lopulta minä sittenkin väsyin, kun pakostakin huomasin, ettei piiaines suinkaan ollut yhtynyt suolaan niin kiinteästi kuin olin filosofista ajatusjuoksua noudatellen uskonut; se näet erkani jälleen varsin helposti, ja kauneinkin kivennäisliuos, joka oli eräitä kertoja suurimmaksi kummastuksekseni ilmennyt animaalisen hyytymän muodossa, eritti sittenkin aina jauhetta, joka minun oli pakko selittää hienonhienoksi piitomuksi, mutta jonka olemuksessa ei ilmennyt mitään tuottoisaa, minkä nojalla olisi voinut toivoa tämän neitseellisen maan siirtyvän äitiyden tilaan.

Miten omituisia ja hajanaisia nämä menetelmät lienevätkin olleet, minä opin niistä kuitenkin yhtä ja toista. Minä pidin tarkoin silmällä kaikkia ilmaantuvia kiteytymiä tutustuen monien luonnonolioiden ulkonaisiin muotoihin, ja koska hyvin tiesin, että kemiallisia asioita oli uudemmalla ajalla esitetty säännöllisempää menetelmää noudattaen, niin tahdoin saada tuosta yleisen käsityksen, joskin salaisuuksia jo hieman tuntien kovin vähän kunnioitin apteekkareita ja kaikkia niitä, jotka käyttelivät tavallista tulta. Boerhaven kemian-oppikirja herätti minussa kuitenkin tavatonta mielenkiintoa ja vietteli minut lukemaan useitakin hänen teoksiansa. Kun pitkäaikainen sairauteni oli muutenkin johtanut minut lääkeopillisiin asioihin, sain siten opastusta tutkiakseni tuon oivallisen miehen aforismejakin, jotka varsin mielelläni painoin mieleeni ja muistiini.

Toinen, hieman inhimillisempi ja silloiselle kehitykselleni hyödyllisempi askarrus oli siinä, että tarkastin Leipzigistä kotiin lähettämäni kirjeet. Mikään ei anna meille parempaa tietoa itsestämme kuin se, että jälleen näemme edessämme mitä olemme muutamia vuosia sitten tuottaneet, joten voimme katsella itseämme objektina. Minä tosin olin silloin vielä liian nuori, ja noiden paperien kuvailema aika oli liian likellä. Koska ei yleensäkään ole nuoruudessa helppo vapautua eräänlaisista omahyväisistä luuloista, niin ne ilmenevät varsinkin siinä, että halveksimme itseämme sellaisina kuin lähin menneisyys meidät osoittaa; kun näet aste asteelta selviää, että se, mitä pidämme oivallisena itsessämme ja muissa, ei olekaan pätevää, niin luulemme parhaiten pelastuvamme tuosta pulasta, kun heitämme itse pois, mitä emme voi pelastaa. Niin kävi minunkin. Samoinkuin olin Leipzigissä vähitellen oppinut halveksimaan lapsellisia puuhiani, samoin näytti minusta nyt yliopistouranikin mitättömältä; minä en käsittänyt, että sen täytyi olla minulle erittäin arvokas juuri sen vuoksi, että se oli kohottanut minut korkeampaan havaitsemisen ja oivalluksen tasoon. Isäni oli huolellisesti koonnut ja nitonut sekä hänelle että sisarelleni lähettämäni kirjeet; olipa hän niitä tarkkaavasti parannellutkin ja korjannut sekä oikeinkirjoitus- että kielivirheitä.

Nämä kirjeet hämmästyttivät minua ensinnäkin ulkoasullansa: minä säikähdin uskomatonta käsialan rappeutumista, joka jatkui vuoden 1765 lokakuusta seuraavan tammikuun keskivaiheille. Mutta sitten ilmaantui maaliskuun keskivaiheilla yht’äkkiä aivan rauhallinen, säännöllinen käsiala» jota muuten olin tottunut käyttämään ainoastaan kilpakirjoituksissa. Asian aiheuttama ihmetys muuttui Gellertiin kohdistuvaksi kiitollisuudeksi, kun nyt johtui mieleeni, että hän, meidän jättäessämme kirjoitelmiamme hänen nähtäväksensä, oli asettanut miellyttävällä tavallansa pyhäksi velvollisuudeksemme harjoittaa kättämme yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin tyyliämme. Tuon huomautuksen hän esitti joka kerta, kun sai nähtäväksensä epäselvän, huolimattoman käsialan; samalla hän usein sanoi kovin mielivänsä ottaa oppilaittensa käsialan kauneuden opetuksensa tärkeimmäksi tehtäväksi, varsinkin kun arveli riittävän useasti havainneensa, että hyvä käsiala tuo mukanansa hyvän tyylin.

Muuten saatoin huomata senkin, että kirjeisiini sisältyvät ranskan- ja englanninkieliset kohdat oli kirjoitettu vapaasti ja vaivattomasti, joskaan ei ihan virheettömästi. Minä olin jatkanut näiden kielten harjoittamista myöskin kirjoittaessani Georg Schlosserille, joka yhä oleskeli Treptow’ssa ja jonka kanssa olin pysynyt katkeamattomassa yhteydessä. Siten minä sain tietoa monista maailman oloista (hänen elämänsä näet ei aina sujunut ihan sillä tavalla kuin hän oli toivonut) ja aloin yhä lujemmin luottaa hänen vakaaseen, jaloon ajatustapaansa.

Eräs toinen huomio, jota kirjeitä selaillessani en voinut välttää, oli se, että kelpo isäni oli parasta tarkoittaen tuottanut minulle suurta vahinkoa ja saanut minut omaksumaan sen eriskummallisen elämäntavan, johon olin lopulta joutunut. Hän näet oli monta monituista kertaa kehoittanut minua pidättymään korttipelistä; mutta hovineuvoksetar Böhme vielä eläessään osasi minut taivuttaa omaan ajatustapaansa selittäen isäni kehoituksen koskevan ainoastaan väärinkäyttöä. Kun varsin hyvin oivalsin asiasta seuraelämässä koituvan edun, sallin mielelläni hovineuvoksettaren ratkaista asian. Minussa tosin oli pelivaistoa, mutta ei pelihenkeä: minä opin kaikki pelit helposti ja nopeasti, mutta en osannut milloinkaan pitää tarkkaavaisuuttani kokonaisen illan kuluessa asianomaisessa vireessä. Jos siis aloitinkin varsin hyvin, niin lopulta sittenkin tein virheen ja aiheutin häviön itselleni ja muille, joten lähdin aina nyreissäni joko illallispöytään tai seurasta pois. Kun rouva Böhme, joka ei pitkällisen sairautensa aikana ollut tietenkään voinut pitää huolta pelaamisestani, sitten kuoli, niin isäni oppi pääsi kohta voimaan: aluksi minä pyysin anteeksi, etten voinut saapua pelaamaan, ja kun sitten ei enää tiedetty, mitä minulle tehdä, niin kävin itselleni vieläkin hankalammaksi kuin muille, kieltäydyin kutsuista, jotka niin ollen kävivät harvemmiksi ja häipyivät lopulta kerrassaan olemattomiin. Pelaaminen, joka on erittäin suositeltavaa nuorille henkilöille, varsinkin niille, joilla on käytännöllinen mielenlaatu ja jotka haluavat liikkua suuressa maailmassa, ei tosin voinutkaan muuttua harrastukseni esineeksi, koska en edistynyt, pelasinpa miten paljon tahansa. Jos joku olisi yleisin näkökannoin asiaa minulle selittänyt ja huomauttanut, kuinka tässä eräät merkit ja enemmän tai vähemmän sattumakin muodostavat jonkinlaisen aineksen, joka soveltuu arvostelukyvyn ja toiminnan harjoitusvälineeksi, jos olisi minun sallittu seurata useampia pelejä yht'aikaa, niin olisin kaiketi voinut helpommin asiaan perehtyä. Joka tapauksessa synnyttivät nämä huomiot nyt puheenalaisena ajankohtana minussa sen vakaumuksen, ettei seurapelejä ole kartettava, vaan on pikemmin pyrittävä saavuttamaan niiden harjoittamisessa jonkinlaista taitavuutta. Aika on äärettömän pitkä, ja jokainen päivä on astia, johon voi vuodattaa erittäin paljon, jos tahtoo sen todellakin täyttää.

Niin monella muotoa minä yksinäisyydessäni askartelin, sitäkin enemmän, kun monien aikojen kuluessa omaksumieni harrastelujen henget saivat tilaisuutta jälleen ilmaantua. Niinpä johduin taasen piirustamaankin, ja koska tahdoin aina pitää välittömänä aiheenani luontoa tai pikemmin todellisuutta, niin kuvasin huoneeni kaikkine huonekaluineen ja siinä olevine henkilöineen, ja kun tuo ei enää huvittanut, esitin kaikenlaisia kaupungin juttuja, joita parhaillaan kerrottiin ja joihin yleinen mielenkiinto kohdistui. Esityksistäni ei puuttunut luonteenomaisuutta eikä eräänlaista aistia, mutta hahmoissa valitettavasti ei ollut oikeita suhteita eikä varsinaista ytimekkyyttä, ja tekotapakin jäi ylen utuiseksi. Isäni, jota nämä asiat yhä vielä huvittivat, tahtoi saada kuvani selvemmiksi; sitäpaitsi piti kaiken olla valmista ja loppuunsuoritettua. Senvuoksi hän antoi ne kiinnittää pahviin ja varustaa reunaviivoilla; saipa maalaaja Morgenstern, hänen kotitaiteilijansa — sama mies, joka on myöhemmin tehnyt itsensä tunnetuksi, jopa kuuluisaksikin kirkkonäköaloillansa — tehtäväkseen piirtää huoneiden ja avaruuksien perspektiiviset linjat, jotka tosin esiintyivät verraten räikeinä hämärästi kuvaamieni hahmojen rinnalla. Isäni uskoi siten pakottavansa minua yhä suurempaan täsmällisyyteen, ja minä kuvasin hänen mieliksensä monenlaisia hiljaiseloaiheita, jotka voin suorittaa selvemmin ja täsmällisemmin, kun todellisuus oli mallina edessäni. Vihdoin johtui jälleen mieleeni syövytyspiirrosten valmistaminen. Minä olin sommitellut verraten mielenkiintoisen maiseman ja tunsin itseni erittäin onnelliseksi saadessani hakea käsille vanhat Stockilta saamani reseptit ja työtä tehdessäni muistella menneitä hupaisia aikoja. Minä syövytin levyn aivan pian ja annoin ottaa siitä koevedoksia. Onnettomuudeksi ei sommitelmassani ollut valoa eikä varjoja, ja minä kiusasin nyt itseäni yrittäen saada laattaan kumpaakin lajia; mutta kun en ihan tarkoin tietänyt, miten siinä oli meneteltävä, en saanut teostani valmiiksi. Niihin aikoihin minä voin tavallani aivan hyvin, mutta näinä päivinä minua alkoi ahdistaa vaiva, joka ei ollut milloinkaan ennen minua vaivannut. Kurkkuni näet oli käynyt ylen kipeäksi ja varsinkin se, mitä nimitetään kitakielekkeeksi, oli kovin tulehtunut; minä voin ainoastaan ankaraa tuskaa tuntien mitään niellä, ja lääkärit eivät tietäneet, mitä asialle tehdä. Minua kidutettiin kurluttamisella ja sivelemisellä voimatta vammaani korjata. Vihdoin minä ikäänkuin mieleen johdatuksen nojalla huomasin, etten ollut syövyttäessäni ollut kyllin varovainen ja että olin siinä työssä usein ja kiihkeästi puuhaillessani vian itselleni aiheuttanut ja sitä yhä uudistanut ja lisännyt. Lääkärien mielestä asia tuntui uskottavalta ja aivan pian varmaltakin, ja minä luovuin syövytyskokeistani sitäkin mieluummin, kun ensimmäinen ei suinkaan ollut hyvin luonnistunut ja minulla niinmuodoin oli pikemmin syytä teostani salata kuin näytellä. Minun oli sitä helpompi lohduttautua, kun piankin havaitsin vapautuvani kiusallisesta kivusta. En kumminkaan voinut olla ajattelematta, että samanlaiset Leipzigissä harjoittamani puuhat lienevät hyvinkin olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, jotka ovat tuottaneet minulle ylen paljon kärsimystä. On tosin ikävystyttävää ja toisinaan surullistakin pitää liiaksi silmällä itseänsä ja omaa vahinkoansa ja hyötyänsä, mutta kun ottaa huomioon toisaalta ihmisen omituisen luontoperäisen taipumuksen, toisaalta elämäntavan ja nautintojen äärettömän erilaisuuden, niin on varmaan ihme, ettei ihmissuku ole jo aikoja sitten riuduttanut itseänsä olemattomiin. Inhimillisessä luonnossa näyttää piilevän omalaatuinen sitkeys ja monipuolisuus, koska se voittaa kaikki, mitä sen tielle sattuu tai mitä se itsellensä omaksuu, ja ellei voikaan sitä olemukseensa sulattaa, tekee sen ainakin vaarattomaksi. Suuren kohtuuttomuuden sattuessa sen tosin täytyy kaikesta elementtien vastarinnasta huolimatta taipua, kuten monet paikkakunnalliset taudit ja paloviinan vaikutukset vastaansanomattomasti meille osoittavat. Jos kykenisimme pelokkaiksi muuttumatta tarkkaamaan, mikä moniseikkaisessa kansalais- ja seuraelämässämme vaikuttaa meihin edullisesti, mikä taas epäedullisesti, ja jos voisimme pahojen seurausten vuoksi luopua siitä, mikä tosin nautintona meitä miellyttää, niin saisimme helposti poistumaan varsin useita hankaluuksia, jotka rakenteemme muuten terveenä säilyessä kiusaavat meitä usein enemmän kuin itse tauti. Valitettavasti on ravintojärjestystä koskevien seikkojen laita samoin kuin moraalisten: me emme kykene virhettä oivaltamaan, ennenkuin olemme siitä vapautuneet, ja niinmuodoin ei asiasta koidu mitään voittoa, koska seuraava virhe ei näytä edellisen kaltaiselta eikä siis voi tulla tunnetuksi samassa hahmossa.

Lukiessani niitä kirjeitä, jotka olin lähettänyt Leipzigistä sisarelleni, jouduin pakostakin havaitsemaan, että olin heti yliopistollisen opetuksen alkuasteella pitänyt itseäni erittäin älykkäänä ja viisaana: olin näet jotakin opittuani kohta paneutunut itse professoriksi muuttuen siten heti opettavaiseksi. Oli varsin hupaista huomata, kuinka olin Gellertin luennoillaan meille kertomia tai neuvomia kohta sovelluttanut sisareeni ollenkaan oivaltamatta, että elämän samoinkuin lukemisenkin piirissä voi jokin asia olla nuorukaiselle sovelias silti naishenkilölle kelpaamatta. Me laskimme yhdessä leikkiä tuosta apinoimisesta. Leipzigissä sepittämäni runoelmatkin olivat minusta jo liian mitättömiä: ne tuntuivat minusta kylmiltä, kuivakiskoisilta ja ihmissydämen tai -hengen tilojen ilmaisemiseen nähden liian pintapuolisilta. Kun minun nyt oli jälleen lähdettävä kotoa erääseen toiseen yliopistoon, sain tuosta aihetta rakentaa uuden rovion teoksistani. Useita aloitettuja näytelmiä, joista muutamat oli sommiteltu kolmanteen tai neljänteen näytökseen saakka, toiset vasta luonnosteltu, samoin monia muita runoelmia, kirjeitä ja papereita joutui liekkien omaksi, ja tuskin säästyi mitään muuta kuin Behrischin käsikirjoitus, »Rakastuneen oikku», ja »Rikoskumppanit», jota yhä edelleen erikoisen hartaasti korjailin ja, koska kappale oli jo valmis, muokkasin vielä kerran sen jäsennyksen tehdäkseni sen sekä eloisammaksi että selvemmäksi. Lessing oli »Minnan» kahdessa ensimmäisessä näytöksessä esittänyt draaman sommittelun saavuttamattoman esikuvan, ja minä koetin parhaani mukaan saada selkoa hänen ajatuksestaan ja tarkoituksistaan.

Olen tosin jo sangen seikkaperäisesti kertonut siitä, mikä minua noina päivinä liikutti, kiihdytti ja askarrutti, mutta siitä huolimatta minun täytyy palata käsittelemään sitä harrastusta, jonka yliaistilliset asiat olivat minussa herättäneet; minä näet päätin kerta kaikkiansa muodostaa niistä itselleni käsityksen, mikäli se kävi päinsä.

Melkoisesti vaikutti minuun silloin eräs käsiini sattunut tärkeä kirja. Se oli Arnoldin teos »Kirkon ja kerettiläisten historia». Tämä mies ei ole pelkkä harkitseva historioitsija, vaan on samalla hurskas ja herkkätuntoinen. Hänen mielipiteensä sointuivat hyvin minun omaksumiini, ja hänen teoksensa ilahdutti minua erikoisesti sen vuoksi, että sain monista minulle aikaisemmin mielettömiksi tai jumalattomiksi kuvailluista kerettiläisistä edullisemman käsityksen. Vastustuksen henki ja taipumus paradoksiin piilee meissä kaikissa. Minä tutkin ahkerasti eri mielipiteitä, ja kun olin varsin usein kuullut sanottavan, että jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi oma uskontonsa, niin minusta tuntui mitä luonnollisimmalta, että minäkin kykenisin sommittelemaan oman uskontoni, ja niin minä ryhdyin työhön sangen mielelläni. Pohjana oli uusplatonismi; lisäksi tuli hermeettisiä, mystillisiä ja kabbalistisia aineksia, ja niin minä rakensin itselleni maailman, joka näytti kylläkin omituiselta.

Minä saatoin hyvinkin kuvitella jumaluuden, joka ikuisista ajoista tuottaa itse itseänsä; mutta koska tuottaminen ei ole ajateltavissa ilman moninaisuutta, täytyi sen välttämättä kohta ilmestyä itsellensä eräänä toisena, jonka me tunnustamme pojan nimisenä; heidän molempien täytyi sitten jatkaa tuottamistointa ja he ilmenivät jälleen itsellensä kolmantena, joka sekin oli yhtä olevainen, elävä ja iankaikkinen kuin kokonaisuus. Mutta siten oli jumaluuden kehä suljettu, ja he itse eivät olisi enää kyenneet tuottamaan täysin itsensä kaltaista. Koska tuottamisvietti yhä jatkui, niin he loivat erään neljännen, johon kuitenkin jo sisältyi ristiriita, koska sen piti olla heidän tavallansa ehdoton ja sentään heihin sisältyvä ja heidän rajoittamansa. Tämä oli Lucifer, jolle nyt luovutettiin koko luomisvoima ja josta kaiken muun olevaisen piti kehkeytyä. Hän osoitti kohta rajatonta toimintakykyänsä luomalla kaikki enkelit oman kuvansa mukaan ehdottomiksi, mutta häneen itseensä sisältyviksi ja hänen itsensä rajoittamiksi. Sellaisen loiston ympäröimänä hän unohti korkeamman alkuperänsä luullen löytävänsä sen itsestänsä, ja tästä ensimmäisestä kiittämättömyydestä aiheutui kaikki se, mikä ei meistä näytä sointuvan jumaluuden ajatukseen ja tarkoituksiin. Mitä enemmän hän sitten keskittyi itseensä, sitä epämieluisammaksi täytyi käydä hänen olonsa ja samoin kaikkien niiden henkien, joita hän esti autuaasti kohoamasta alkulähteeseensä. Sitten tapahtui se, mitä meille mainitaan enkelien lankeemuksena. Osa niistä kerääntyi Luciferin ympärille, toinen osa kääntyi takaisin kohti alkulähdettänsä. Tästä koko luomakunnan keskittymisestä, — sillä se oli Luciferin aiheuttama ja sen täytyi häntä seurata, — syntyi sitten kaikki se, mitä havaitsemme aineen muodossa, mitä miellämme painavana, kiinteänä ja pimeänä, mutta joka jumalallisesta olemuksesta polveutuen, joskaan ei välittömästi, niin ainakin suoran sukulaisuuden nojalla, on yhtä ehdottomasti mahtava ja ikuinen kuin isä ja isovanhemmat. Koska siis koko onnettomuus, jos on lupa sitä niin nimittää, aiheutui ainoastaan Luciferin yksipuolisesta suuntautumisesta, niin tästä luomuksesta tosin puuttui parempi puoli: siihen näet sisältyi kaikki se, mitä saavutetaan keskittymisen avulla, mutta siitä puuttui kaikki se, minkä yksin laajentuminen voi saada aikaan; ja niin olisi koko luomakunta lakkaamatta keskittyessään voinut hävittää itsensä, tuhoutua isänsä Luciferin keralla ja menettää kaikki jumaluuden kaltaiseen ikuisuuteen kohdistuvat vaatimuksensa. Tätä olotilaa katselivat elohim vähän aikaa, ja heillä oli valta joko odottaa niitä aioneja, joiden kuluessa kenttä jälleen puhdistuisi ja he saisivat tilaisuutta uuteen luomiseen, tahi käydä käsiksi nykyhetkiseen ja korvata sen puuttuvaa äärettömyyttä. He valitsivat nyt viimeksimainitun vaihtoehdon ja korvasivat pelkän tahtonsa nojalla silmänräpäyksessä koko sen puutteen, joka sisältyi Luciferin menestykselliseen alkuyritykseen. He antoivat äärettömälle olemistolle kyvyn laajentua, liikkua heitä kohti; elämän varsinainen valtimo oli jälleen toiminnassa, ja itse Luciferkaan ei voinut väistää sen vaikutusta. Tämä kausi on se, jona ilmestyi se, minkä me tunnemme valona, ja jossa alkoi se, mitä me tavallisesti merkitsemme luomakunnan nimellä. Miten suuressa määrin tämä nyt jumaluuden alinomaa vaikuttavan elonvoiman nojalla asteittain monistuikin, puuttui kumminkin olento, joka olisi kyennyt saamaan jälleen aikaan alkuperäisen yhteyden jumaluuden ja luomakunnan välille, ja niin luotiin se ihminen, jonka tuli olla kaikin puolin Jumalan kaltainen, jopa aivan samakin kuin Jumala, mutta joka jälleen oli Luciferin tilanteessa sen vuoksi, että oli samalla kertaa ehdoton ja rajoitettu, ja koska tämän, olemisten kaikkia luokkia vallitsevan ristiriidan piti hänessä ilmetä ja täydellisen tajunnan sekä nimenomaisen tahdon myötäillä kaikkia hänen tilojansa, niin oli arvattavaa, että hänestä täytyi tulla samalla kertaa täydellisin ja epätäydellisin, onnellisin ja onnettomin luomus. Pian näytteli hänkin täydellisesti Luciferin osaa. Hyväntekijästä erottuminen on varsinaista kiittämättömyyttä, ja niin tuli tuo luopumus toisen kerran ilmeiseksi, vaikka koko luominen ei ole eikä ollut muuta kuin alkuperäisestä luopumista ja siihen palaamista.

On helppo huomata, kuinka lunastus tässä ajatellaan sekä ikuisten aikojen takaa päätetyksi että vielä ikuisesti välttämättömäksi, vieläpä niin, että sen täytyy uudistua kerta toisensa jälkeen kehkeytymisen ja olemisen koko aikana. Tässä mielessä on mitä luonnollisin asia, että itse jumaluus paneutuu ihmishahmoon, jonka oli jo ennakolta varannut verhoksensa, ja että se lyhyeksi ajaksi omaksuu ihmisen kohtalon tämän samanlaistumisen nojalla korostaakseen sitä, mikä on ilahduttava ja lievittääkseen sitä, mikä on tuskallista. Kaikkien uskontojen ja filosofiain historia osoittaa meille, että tämän suuren, ihmisille välttämättömän totuuden ovat eri kansat eri aikoina monin eri tavoin, vieläpä rajoittuneisuutensa mukaisesti omituisten tarujen ja kuvienkin muodossa perintätietona säilyttäneet. Riittää, kunhan tunnustetaan, että elämme olotilassa, joka tosin näyttää vetävän alaspäin ja painostavan meitä, mutta joka sittenkin suo tilaisuutta, jopa asettaa velvollisuudeksemmekin, kohota ja täyttää jumaluuden tarkoitukset siten, että toisaalta pakostakin itseytyen toisaalta emme unohda säännöllisin valtimoniskuin itseydestämme vapautua.