Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

YHDEKSÄS KIRJA.

»Sitäpaitsi kokee sydän useasti erilaisia, varsinkin seurallisten ja hienojen hyveiden hyväksi koituvia tunteita, ja siinä syntyvät ja kehittyvät herkemmät tunnot. Varsinkin painuvat mieleen monet seikat, jotka opettavat nuorta lukijaa tuntemaan ihmissydämen salattuja sopukoita ja sen intohimoja. Tämä tieto on kaikkea latinaa ja kreikkaa arvokkaampi, ja Ovidius oli siinä suhteessa varsin oivallinen mestari. Se ei kumminkaan vielä ole varsinaisena syynä siihen, että nuorten luettavaksi annetaan vanhanajan kirjailijoita, siis Ovidiuskin. Me olemme saaneet hyvältä Luojalta koko joukon sielunkykyjä, joiden asianmukaisesta viljelystä tulee muistaa huolehtia, vieläpä heti ensimmäisinä vuosina, ja joita ei missään tapauksessa käy kehitteleminen metafysiikan, latinan tai kreikan avulla: meillä on mielikuvitus, jonka ei suinkaan tule saada omin neuvoin vallata ensimmäisiä sen tielle osuvia mielikuvia, vaan jolle on tarjottava soveliaimmat ja kauneimmat kuvat ja siten totutettava ja harjoitettava ihmismieltä tuntemaan ja rakastamaan kaikkialla, itse luonnossakin, kauneutta sen määrätyissä, tosissa ja myöskin hienoissa ilmenemismuodoissa. Me tarvitsemme sekä tieteitä että jokapäiväistä elämää varten koko joukon sellaisia käsitteitä ja yleisiä tietoja, joita emme voi saada mistään oppikirjasta. Meidän tunteitamme, taipumuksiamme ja intohimojamme on edullisella tavalla kehiteltävä ja puhdistettava.»

Tämä »Allgemeine deutsche Bibliothekiin» sisältyvä huomattava kohta ei ollut ainoa lajiansa. Sangen monelta taholta ilmaistiin samansuuntaisia periaatteita ja samanlaisia vakaumuksia. Ne vaikuttivat meihin nuorukaisiin erittäin voimakkaasti, sitäkin nimenomaisemmin, kun lisäksi tuli vielä Wielandin tarjoama esikuva: hänen toisen, loistavan tuotantokautensa teokset todistivat selvästi, että hän oli kehittänyt itseänsä sellaisten periaatteiden mukaisesti. Ja mitä voimmekaan enempää vaatia? Filosofia syvänsekavine vaatimuksinensa oli poistettu, vanhat kielet, joiden oppimiseen liittyi ylen paljon vaivaa, nähtiin työntyvän syrjään; oppikirjat, joiden riittävyyttä koskevan arveluttavan sanan oli jo Hamlet korvaamme kuiskannut, kävivät yhä epäiltävimmiksi; meitä neuvottiin tarkastelemaan levotonta elämää, jota varsin halukkaasti itse elimme, ja intohimoja, joita osaksi tunsimme, osaksi aavistimme omassa povessamme, ja jotka aikaisemmin soimattuina nyt välttämättä ilmenivät tärkeinä ja arvokkaina, koska niiden piti muodostaa opintojemme tärkein esine ja koska niiden tuntemista ylistettiin hengenvoimiemme etevimpänä kehittämisvälineenä. Sitäpaitsi sellainen ajatustapa sointui aivan hyvin minun omiin vakaumuksiini, vieläpä runollisiin puuhiini ja askarruksiinikin. Niinpä suostuinkin, nähtyäni jo monen hyvän aikomuksen raukeavan, monen kelpo toivelman häipyvän, isäni suunnitelmaan, jonka mukaan minun oli lähdettävä Strassburgiin. Siellä minun oli määrä viettää hilpeätä, hauskaa elämää jatkaen opintojani ja lopulta tulla tohtoriksi.

Keväällä minä tunsin terveyteni, mutta sitäkin enemmän nuoren mieleni ennalleen toipuneeksi ja kaipasin jälleen pois kotoa, joskin aivan toisista syistä kuin ensikerran lähtiessäni: nämä samat huoneet ja suojat, joissa olin ylen paljon kärsinyt, olivat käyneet ilottomiksi, ja isän ja minun välille ei voinut sukeutua mitään miellyttävää suhdetta: minä en voinut antaa hänelle täysin anteeksi, että hän oli sairauteni uusiutuessa ja minun hitaasti toipuessani osoittanut kohtuutonta kärsimättömyyttä, ei ollut kohdellut minua lohduttavan suopeasti, vaan päinvastoin oli useasti puhunut säälimättömästi siitä, mikä ei ole kenenkään ihmisen vallittavissa, ikäänkuin se olisi riippunut yksinomaan tahdosta. Toisaalta minäkin monin tavoin loukkasin ja solvasin häntä.

Nuoret henkilöt näet tuovat yliopistoista mukanansa yleisiä käsityksiä, mikä tosin onkin hyvin ja oikein; mutta koska he niinmuodoin luulottelevat olevansa erittäin viisaita, niin he käyttelevät noita käsityksiä mittakaavana arvostellessaan olevia oloja, jotka siten enimmälti pakostakin joutuvat kärsimään. Niinpä minä olin saanut rakennustaiteesta, talojen sisustamisesta ja koristamisesta yleisen käsityksen ja sovelsin sitä nyt keskusteltaessa varomattomasti omaan taloomme. Isäni oli suunnitellut sen koko sisustuksen ja oli erittäin järkähtämättömästi saattanut rakennustyöt päätökseen, ja siinä ei ollutkaan mitään moitteen sijaa, mikäli sen tuli olla yksinomaan hänen ja hänen perheensä asumuksena; olivatpa varsin monet muutkin Frankfurtin talot siihen tapaan rakennetut. Sisäportaat kohosivat vapaina ja koskettivat avaroita eteisiä, jotka olisivat nekin voineet varsin hyvin olla huoneita; me vietimmekin kauniin vuodenajan aina niissä. Mutta tämä yksityisen perheen mieluisa, hilpeä olo, tämä vapaa liikkuminen eri kerroksissa muuttui mitä hankalimmaksi, jos talossa asusti useampia perhekuntia, kuten olimme ranskalaisen majoituksen aikana saaneet liiankin kipeästi kokea. Kiusallista kohtausta isän ja kuninkaanluutnantin kesken ei olisi ollenkaan sattunut ja isäni olisi muutenkin joutunut vähemmän kärsimään kaikenlaisista ikävyyksistä, jos portaat olisi Leipzigin malliin sijoitettu syrjemmälle ja jokaista kerrosta olisi ollut sulkemassa ovi. Kerran minä kovin ylistin tuota rakennustapaa, esitin sen etuja ja todistelin isälleni, että hänenkin talonsa portaat olivat siten sijoitettavissa. Tuon johdosta hänet valtasi kerrassaan uskomaton suuttumus, sitäkin kiivaampi, kun minä olin vähän aikaisemmin moitiskellut eräitä monikiemuraisia kuvastimenkehyksiä ja hylännyt muutamat kiinalaiset seinäverhot. Sattui kohtaus, joka tosin hillittiin ja tasoitettiin, mutta joka kuitenkin joudutti lähtöäni kauniiseen Elsassiin. Äskettäin kulkunsa aloittaneissa mukavissa postivaunuissa minä suoritin matkan pysähtymättä ja varsin lyhyessä ajassa.

Minä olin asettunut asumaan majataloon »Zum Geist» ja kiiruhdin heti tyydyttämään hartainta haluani: käymään lähemmäksi tuomiokirkkoa, jota matkakumppanit olivat minulle jo kauan osoitelleet ja jota niin pitänyt silmällä pitkän matkaa. Kun nyt ensin näin tuon jättiläisrakennuksen kapean kadun kehystämänä ja sitten jouduin seisomaan tosin verrattain ahtaalle torille, liian lähelle katsottavaani, niin se sai minussa aikaan aivan omalaatuisen vaikutuksen, jota en kumminkaan kyennyt heti kehittelemään. Omaksuin sen sillä kertaa sellaisenaan, epäselvänä, ja nousin kiireesti rakennukseen päästäkseni näkemään korkeata, heljää aurinkoa, jonka piti kerrallaan osoittaa minulle tämä laaja, vauras maa.

Niinpä näin tasanteelta kauniin seudun, jossa minun oli sallittu toistaiseksi elää ja oleskella, näin melkoisen kaupungin, sen ympäristössä laajalle leviävät, ihanain tuuheiden puiden reunustamat ja halkileikkomat vainiot, sen silmiin pistävän kasvullisuuden runsauden, joka Reinin juoksua noudatellen on sen rantojen ja saarten luonteenomaisena kaunisteena. Samoin moninaisen vihreyden koristama on se etelästä käsin leviävä laakea maa, jota Ill huuhtelee; lännessäkin, vuoriston puolella, on useita alanteita, jotka metsineen ja rehoittavine niittyineen muodostavat yhtä viehättävän näköalan, ja pohjoista, kukkulaisempaa aluetta halkovat lukemattomat pienet purot edistäen kaikkialla nopeata kasvua. Kun ottaa vielä huomioon, että noiden runsauttansa uhkuvien nurmien, noiden somasti siroteltujen lehtojen välillä oleva hedelmäinviljelykseen soveltuva maaperä on ylt’yleensä oivallisesti muokattu, viheriöivä ja kypsää satoa tuottava, että sen parhaissa ja viljavimmissa kohdissa näkyy kyliä ja vuokratiloja, ja että tätä laajaa, silmänkantamattomiin leviävää, ikäänkuin uutena paratiisina ihmiselle tarjoutunutta tasankoa rajoittavat lähempänä ja etäämpänä osaksi viljelyksenalaiset, osaksi metsäiset vuoret, niin käsittää, kuinka ihastuneena minä siunasin sallimustani, joka oli minulle toistaiseksi määrännyt niin kauniin asuinpaikan.

Sellainen raikas katse kohti uutta maata, jossa meidän on määrä jokin aika viipyä, on omituinen, sekä miellyttävä että aavistutteleva, vielä sikäli, että kokonaisuus lepää edessämme kirjoittamattomana tauluna. Siihen ei ole vielä merkitty yhtäkään osaksemme tulevaa surua eikä iloa, tuo heleä, värikäs, eloisa pinta on meille vielä mykkä, silmä kiintyy esineisiin ainoastaan mikäli ne ovat sinänsä merkittäviä, kiintymyksen ja intohimon asiana ei vielä ole erikoisesti korostaa toista tai toista kohtaa; mutta tulevaisten asiain aavistus saa jo nuoren sydämen levottomaksi, ja tyydyttämätön kaipuu vaatielee salaa sitä, minkä pitää ja mikä saattaa olla tulossa ja mikä joka tapauksessa, olipa se onnea tai tuskaa, huomaamattamme omaksuu sen seudun luonteen, jossa oleskelemme.

Korkeudesta alas laskeuduttuani minä viivyin vielä vähän aikaa katselemassa kunnianarvoisaa rakennusta; mutta tänä ensimmäisenä kertana, enempää kuin lähiaikoinakaan, en kyennyt itselleni täysin selvittämään, miksi tuo ihmeellinen teos minun silmissäni näytti suunnattomalta ja olisi sellaisena minua välttämättä säikähdyttänyt, ellei se samalla olisi säännösteltynä tuntunut minulle käsitettävältä ja yksityiskohtaisesti valmiiksi suoritettuna kerrassaan miellyttävältäkin. Minä en kumminkaan ryhtynyt miettimään tätä ristiriitaa, vaan annoin tuon hämmästyttävän muistomerkin sellaisenaan rauhallisesti edelleenkin itseeni vaikuttaa.

Minä vuokrasin pienen, mutta hyvällä paikalla sijaitsevan ja miellyttävän asunnon Fischmarktin, kauniin, pitkän kadun eteläiseltä puolelta. Kadulla vallitseva alinomainen liike tuli jokaisen askarettoman tuokion avuksi. Sitten minä jätin suosituskirjeeni ja löysin suosijaini joukosta erään kauppiaan, joka perheinensä taipui minun riittävästi tuntemiini hurskaisiin mielensuuntiin, joskaan ei ollut kirkosta eronnut, mitä ulkonaiseen jumalanpalvelukseen tulee. Sen ohessa hän oli ymmärtäväinen mies eikä suinkaan nöyristelevä teoissaan ja toimissaan. Pöytäseura, jota suositeltiin minulle ja jolle minua suositeltiin, oli erittäin miellyttävä ja hupainen. Pari vanhaa neitiä oli jo kauan ollut säännöllisesti ja menestyksellisesti tätä ruokalaa hoitamassa; vieraita lienee ollut kymmenkunta, vanhempia ja nuorempia. Viimeksimainittujen joukosta minä muistan parhaiten erään Meyer-nimisen, lindaulaisen. Vartaloltansa ja kasvoiltansa hän olisi voinut olla kaikkein kaunein mies, ellei hänen koko olemuksessaan olisi samalla ilmennyt jotakin hutiloivaa. Samoin rumensi hänen erinomaisia luonnonlahjojansa uskomaton kevytmielisyys ja hänen oivallista luonnonlaatuansa hillitön huolimattomuus. Hänen avomieliset, iloiset kasvonsa olivat pikemmin pyöreät kuin soikeat, aistivälineitä, silmiä, nenää, suuta ja korvia sopi sanoa runsaiksi, ne ilmaisivat nimenomaista täyteläisyyttä olematta silti ylen suuret. Varsinkin hänen suunsa siroine huulineen oli erittäin viehättävä, ja koko hänen ulkomuotoonsa loi omituisen ilmeen se, että hän oli »aave», t.s. että hänen kulmakarvansa nenän yläpuolella yhtyivät, mikä seikka kauniissa kasvoissa ainakin aiheuttaa mieluisan aistillisuuden ilmeen. Hilpeydellänsä, vilpittömyydellänsä ja hyvänluontoisuudellansa hän saavutti kaikkien ihmisten suosion; hänen muistinsa oli uskomattoman hyvä, hänen ei tarvinnut luentoja kuunnellessaan ollenkaan jännittää tarkkaavaisuuttansa; hän säilytti kaikki kuulemansa ja oli kyllin henkevä kaikkea hieman harrastaakseen, sitäkin helpommin, kun opiskeli lääketiedettä. Kaikki vaikutelmat säilyivät eloisina hänen mielessään, ja hänen vallattomuutensa luentojen toistamisessa ja professorien matkimisessa yltyi usein siihen määrään, että hän, oltuaan aamulla kolmella eri tunnilla, päivällispöydässä antoi professorien esittää vuorotellen kappaleita luennostansa, toisinaan hyvinkin nopeasti miestä vaihtaen. Sellainen kirjava luento meitä usein huvitti, mutta tuntui usein rasittavaltakin.

Muut olivat enimmälti hienoja, tasaisia, vakavia miehiä. Heidän joukossaan oli eräs eläkettä nauttiva Ludwigin-ritari, mutta enemmistön muodostivat ylioppilaat, jotka kaikki olivat tosiaankin hyvänluontoisia, kelpo miehiä. Tavallista viinimäärää ei kumminkaan ollut hyvä ylittää. Puheenjohtajamme, eräs tohtori Salzmann, piti huolta siitä, ettei hevillä niin tapahtunut. Hän oli jo kuudennellakymmenellä, naimaton, ja oli jo vuosikausia käynyt tässä päivällispöydässä pitäen sitä järjestyksessä ja hyvässä maineessa. Melkoisen varakkaana hän piti ulkoasunsa aina hyvässä kunnossa, kuuluipa hän niihinkin, jotka aina käyttävät kautokenkiä ja sukkia ja kulkevat hattu kainalossa. Hatun päähän asettaminen oli hänelle aina erinomainen tapahtuma. Hän kuljetti tavallisesti mukanansa sateenvarjoa hyvin muistaen, että kauneimmat kesäpäivät usein tuovat ukonilmoja ja sadekuuroja maille manterille.

Tälle miehelle minä puhuin aikomuksestani jatkaa Strassburgissa lakitieteellisiä opintoja voidakseni mahdollisimman pian tulla tohtoriksi. Koska hän varsin hyvin tiesi kaikki, niin minä kysyin häneltä, mitä luentoja minun oli kuunneltava ja mitä hän asiasta yleensä arveli. Siihen hän vastasi, ettei Strassburgissa suinkaan ollut laita niinkuin saksalaisissa yliopistoissa, joissa pyritään kouluttamaan lakimiehiä sanan avarassa ja oppineessa merkityksessä. Täällä, sanoi hän, vaikutti suhde Ranskaan sen, että kaikki oikeastaan suunnattiin kohti käytäntöä ja järjestettiin ranskalaiseen, tosioloisuudessa mielellänsä pysyttelevään tapaan. Jokaiselle pyrittiin opettamaan eräitä yleisiä periaatteita, eräitä alkutietoja, sanottiin sanottava mahdollisimman lyhyesti ja rajoituttiin välttämättömimpään. Sitten hän tutustutti minut erääseen henkilöön, joka nautti opintojenohjaajana suurta luottamusta ja pian osasi voittaa minunkin luottamukseni. Minä aloin johdannoksi keskustella hänen kanssaan lakitieteellisistä asioista, ja minun laverteluni hämmästytti häntä melkoisesti; olen näet tähänastisessa esityksessäni jättänyt mainitsematta, että olin Leipzigissä oleskellessani sentään tullut oivaltamaan lakiasioita, joskin hankkimani tiedot kokonaisuudessaan voivat käydä pikemmin vain yleissilmäyksestä kuin nimenomaisesta asiantuntemuksesta. Vaikka emme voisikaan kehua akadeemisen elämämme aikana erikoisesti ahkeroivamme, tarjoutuu meille siinä kuitenkin joka suhteessa verrattoman edullisia kehittymismahdollisuuksia, koska ympärillämme on aina henkilöitä, jotka tiedettä vallitsevat tai etsivät, joten saamme aina, joskin tajuamattamme, jotakin ravintoa tuosta ilmakehästä.

Hetken aikaa kärsivällisesti kuunneltuaan minun jaarittelujani lukujenohjaaja huomautti, että minun oli ennen kaikkea pidettävä silmällä lähintä tarkoitustani, nimittäin tutkintojen suorittamista ja promotiota, jonka jälkeen voin siirtyä käytännölliseen toimintaan. Rajoittuakseni ensimmäiseen seikkaan, sanoi hän, mainitsen vain, ettei asiaa suinkaan venytetä ylen avaraksi. Ei kysytä, miten ja missä jokin laki on syntynyt, mitkä sisäiset tai ulkonaiset seikat sen ovat aiheuttaneet; ei tutkita, kuinka aika ja tottumus ovat sitä muovanneet, enempää kuin sitäkään, onko se kenties väärän tulkinnan tai nurjan oikeudenkäytön nojalla muuttunut kerrassaan vastakkaiseksi. Sellaisiin tutkimuksiin uhraavat oppineet miehet koko elämänsä; me sitävastoin kysymme nykyjään voimassaolevaa, painamme sen lujasti muistiimme, jotta se on aina käytettävissämme, kun haluamme siihen turvautua asiakkaittemme hyödyksi ja suojaksi. Niin me varustamme nuoret miehemme lähintä elämää varten, ja lisän löytymisestä pitävät huolta heidän kykynsä ja käytännöllinen toimintansa. Sitten hän antoi minulle kysymysten ja vastausten muotoon kirjoitetut vihkonsa, joiden sisällystä voin jokseenkin sallia heti itseltäni kuulusteltavan, koska Hoppen pieni lainopillinen katkismus oli vielä täysin muistissani; hieman ahkeroiden minä opin lisäksi, mitä opittava oli ja osoitin itseni vastoin tahtoani mitä helpoimmin kokelaaksi.

Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi (minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen, koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan, jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.

Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa. Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan. Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.

Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely- ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta. Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta ja luottamusta seurapiirissämme.

Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet, joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria, olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti, koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti. Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten maalausten mukaan.

Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen verhon taakse.

Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi. — Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä, kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus. — En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat, ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin, enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.

Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet kylliksemme silmäillä.

Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa: Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa, joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.

Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.

Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme. Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen, jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin, kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen. Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin. Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa. Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.

Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut, kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto- ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä, myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen. Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa. Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata heidän omaisuuttansa.

Strassburgilaiset ovat intohimoisia kävelijöitä ja siihen heillä lienee täysi syy. Suuntasipa askelensa minne tahansa, aina kohtaa joko luonnollisia tai entisinä ja nykyisinä aikoina tahallisesti suunniteltuja huvipaikkoja, joissa kaikissa on kävijöinä, nauttijoina hilpeätä, hupaista väkeä. Suuren kävelijäin määrän tekivät täällä naishenkilöiden vaihtelevat puvut vieläkin ilahduttavammaksi kuin muilla paikkakunnilla. Porvarillisen keskiluokan tytöt käyttivät vielä ylöskiedottuja, isolla neulalla kiinnitettyjä palmikoita sekä eräänlaista niukkaa vaatepartta, jossa millainen laahuste hyvänsä olisi ollut haittana. Ja miellyttävä seikka oli se, ettei tämä vaatetus noudattanut jyrkkää säätyrajaa, koska oli vielä olemassa eräitä varakkaita, ylhäisiä perheitä, jotka eivät tahtoneet sallia tyttäriensä luopua tästä asusta. Muut käyttivät ranskalaista vaatepartta, ja tämä puolue käännytti joka vuosi joitakuita kannattajiksensa. Salzmannilla oli paljon tuttavia ja vapaa pääsy kaikkialle, mikä oli erittäin mieluisaa hänen seuralaisellensa, varsinkin kesällä, koska kaikkialta puutarhoista, läheltä ja kaukaa, löytyi hyvä vastaanotto, hyvä seura ja hyvät virvokkeet ja useasti kutsuttiin viettämään erinäisiä iloisia päiviä. Eräässä sellaisessa tapauksessa minä sain tilaisuuden varsin nopeasti suosittautua eräälle perheelle, jossa vierailin toista kertaa. Meidät oli kutsuttu, ja me saavuimme määrättyyn aikaan. Seura ei ollut suuri, muutamat pelasivat, ja toiset käyskelivät kuten ainakin. Myöhemmin, kun oli lähdettävä aterialle, minä näin talon emännän ja hänen sisarensa keskustelevan vilkkaasti ja, kuten näytti, ilmeisesti neuvottomina. Minä satuin juuri heidät kohtaamaan ja virkoin: Hyvät rouvat, minulla tosin ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, mutta kenties voin antaa teille hyvän neuvon tai teitä palvellakin. He esittivät nyt minulle kiusallisen tilanteensa: he näet olivat kutsuneet aterialle kaksitoista henkilöä, ja nyt oli eräs sukulainen palannut matkalta ja tulisi siis kolmantenatoista olemaan ikävä memenio mori, joskaan ei itsellensä, niin ainakin muutamille vieraille. — Asia on varsin helposti autettavissa, vastasin minä: sallinettehan, että minä poistun ja pidätän itselleni korvausoikeuden. Arvokkaina ja hienokäytöksisinä henkilöinä he eivät tahtoneet millään muotoa ehdotukseeni suostua, vaan lähettivät etsimään naapuristosta neljättätoista. Minä annoin sen tapahtua, mutta kun sitten näin palvelijan tyhjin toimin palaavan puutarhan portista, pujahdin pois ja vietin iltani hupaisesti Wanzenaun vanhojen lehmusten alla. Luonnollinen seuraus oli, että tämä kieltäymys minulle runsaasti korvattiin.

Eräänlainen yleinen seurallisuus ei ole enää ajateltavissa ilman korttipeliä. Salzmann uudisti rouva Böhmen hyvät opetukset, ja minä olin sitä kuuliaisempi, kun olin tosiaankin oivaltanut, että tämän pienen uhrauksen avulla — jos uhrauksesta sopii tässä puhua — kävi hankkiminen itselleen seuraelämässä monta huvia, jopa suurempaa vapauttakin kuin muuten saisi nauttia. Vanha, unohdettu piquet-peli etsittiin niinmuodoin esille, minä harjoittelin pelaamaan whistiä, järjestin itselleni opintojenohjaajan neuvoja noudattaen pelikukkaron, jonka piti olla joka tapauksessa koskematon, ja nyt minä sain tilaisuutta viettää ystävieni keralla useimmat illat kaikkein parhaissa seurapiireissä. Minuun suhtauduttiin enimmälti hyväntahtoisesti ja suotiin anteeksi monia pieniä säännöttömyyksiä, joista kuitenkin ystäväni tavallisesti minulle huomautti, tosin sangen lempeästi.

Jotta kumminkin saisin vertauskuvallisesti kokea, kuinka tärkeätä on ulkonaisessakin suhteessa sopeutua seuraelämään ja noudattaa sen vaatimuksia, pakotettiin minut sellaiseen, mikä minusta tuntui maailman epämieluisimmalta asialta. Minulla tosin oli erittäin kauniit hiukset, mutta strassburgilainen kähertäjäni vakuutti minulle kohta, että ne oli takaa leikattu aivan liian lyhyiksi ja että hänen oli mahdotonta saada niistä hius-asua, jossa voisin esiintyä, koska säännön mukaan sai olla olemassa vain vähän lyhyitä ja kähäriä otsahiuksia, kaikki muu päälaelta alkaen sitävastoin oli sidottava palmikolle tai hiuspussiin. Niinmuodoin ei hänen mielestään ollut muuta neuvoa kuin suostua valetukkaan, kunnes luonnollinen kasvu olisi jälleen ehtinyt kohentua ajan vaatimusten mukaiseksi. Hän vakuutti minulle, ettei kukaan tulisi koskaan huomaamaan tätä viatonta petosta, jota minä aluksi vakaasti vastustelin, jos voisin heti siihen suostua. Hän piti sanansa, ja minä kävin aina mitä parhaimmin käherretystä ja hyvähiuksisimmasta nuoresta miehestä. Mutta kun minun täytyi varhaisesta aamusta alkaen pysytellä niin koristeltuna ja puuteroituna ja samalla varoa, etten hiostumisen ja kiivaan liikunnon vuoksi kaunistettani ilmaisisi, niin tämä pakko tosiaankin vaikutti osaltansa paljon siihen, että minä käyttäydyin toistaiseksi rauhallisemmin ja säädyllisemmin, totuin käymään hattu kainalossa ja siis myöskin solkikenkiin ja silkkisukkiin puettuna; kumminkaan en voinut olla käyttämättä iholla hienoja nahkasukkia Reinin hyttysten varalta, jotka kauniina sunnuntai-iltoina leviävät yli niittyjen ja puutarhojen. Kun siis minun näissä oloissa täytyi pidättyä kiivaasta ruumiillisesta liikunnosta, niin keskustelumme kehittyivät yhä vilkkaammiksi ja kiihkeämmiksi, olivatpa kaikkein mielenkiintoisimmatkin, mihin olin siihen saakka milloinkaan ottanut osaa.

Tuntemis- ja ajattelemistapani teki minulle aivan helpoksi sallia jokaisen olla mitä oli, vieläpä mitä tahtoikin olla, ja niin hankki raikas, nuorekas, avoin mieleni, joka melkeinpä ensi kertaa avautui täyteen kukkaansa, minulle erittäin paljon ystäviä ja kannattajia. Pöytäseuramme lisääntyi suunnilleen kaksikymmentä henkilöä käsittäväksi, ja koska Salzmannimme yhä edelleenkin käytti totunnaista menetelmäänsä, niin kaikki pysyi vanhalla tolallansa, muuttuipa keskustelu melkein säädyllisemmäksikin, koska jokaisen nyt oli varottava useampia henkilöitä. Uusien tulokkaiden joukossa oli eräs mies, joka erikoisesti herätti mielenkiintoani; hänen nimensä oli Jung ja hän on sittemmin tullut tunnetuksi Stilling-nimisenä. Vanhanaikaisesta vaateparresta huolimatta hänen olemuksessaan oli eräänlaisen karkeuden ohella jotakin aranherkkää. Hiuspussiperuukki ei rumentanut hänen huomattavia ja miellyttäviä kasvojansa. Hänen äänensä oli vieno, olematta silti pehmeä ja heikko, kaikuipa se sointuisena ja voimakkaanakin, kun hän sattui innostumaan, mikä tapahtui erittäin helposti. Oppiessaan hänet lähemmin tuntemaan löysi hänestä tervettä järkeä, joka lepäsi tuntehikkaan mielen perustalla ja senvuoksi salli kiintymysten ja intohimojen määrätä itseänsä, ja samalta tunteikkaalta pohjalta kehittyi myös mahdollisimman puhtaana hyvään, toteen ja oikeaan suuntautuva intomieli. Tämän miehen elämän juoksu näet oli ollut erittäin mutkaton, mutta siitä huolimatta täynnä tapahtumia ja monenlaista toimintaa. Hänen tarmonsa ytimenä oli horjumaton usko Jumalaan ja siitä välittömästi koituvaan apuun, jonka hän arveli ilmeisesti näyttäytyvän todeksi lakkaamattomassa huolenpidossa ja varmassa pelastumisessa kaikesta hädästä, kaikesta onnettomuudesta. Jung oli eläessään kokenut sellaista usein, tapahtumat olivat äskeisimpinäkin aikoina, hänen Strassburgissa ollessaan, useasti uusiutuneet, joten hän erittäin ilomielisenä vietti tosin kohtuullista, mutta kuitenkin huoletonta elämää ja harrasti mitä vakavimmin opintojansa, joskaan ei voinut varmaan tietää, kuinka tulisi toimeen seuraavana neljännesvuotena. Nuoruudessaan, ollessaan sydenpolttajaksi rupeamassa, hän ryhtyi räätälinammettiin ja opiskeltuansa siinä ohella omin päin korkeampia asioita hän opinhaluista luontoansa noudattaen hankki itselleen koulumestarintoimen. Tämä yritys epäonnistui, ja hän palasi ammattiinsa, josta hänet kuitenkin kerta toisensa perästä houkuteltiin poikkeamaan, koska jokainen helposti häneen luotti ja kiintyi, ja lopulta hän otti jälleen vastaan kotiopettajantoimen. Syvällisimmästä ja varsinaisimmasta sivistyksestänsä hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa sille laajalle-levinneelle ihmislajille, joka etsi autuutta omin neuvoin ja Raamattua ja hyväätarkoittavia teoksia lukien, jotka toinen toistansa neuvoen ja toinen toisellensa asioitansa uskoen tavoittelivat mielenylennystä ja saavuttivat siten sivistystason, jonka täytyi herättää ihailua. Kun näet heissä aina ilmenevä ja heidän yhteiskunnallista elämäänsä kannattava harrastus lepäsi mitä yksinkertaisimmalla siveyden, hyväntahtoisuuden ja hyväntekeväisyyden pohjalla, ja ne poikkeukset, joita niin rajoitetuissa oloissa elävien henkilöiden keskuudessa voi sattua, ovat merkitykseltänsä mitättömät, joten heidän omatuntonsa säilyi enimmälti puhtaana ja heidän henkensä yleensä kirkkaana, niin ei syntynyt mitään keinotekoista, vaan todellakin luonnollinen kulttuuri, joka oli toisia parempi vielä sikäli, että soveltui kaikille ikäkausille ja säädyille ja oli luonnostansa yleisesti seurallinen, minkä vuoksi nämä henkilöt olivat tosiaankin kaunopuheiset omassa olokehässänsä ja kykenivät soveliaasti ja miellyttävästi ilmaisemaan kaikkia sydämenasioita, sekä kaikkein arimpia että kaikkein karuimpia koskevat ajatuksensa. Niin oli nyt kelpo Junginkin laita. Muutamien harvojen, joskaan ei nimenomaan samanmielisten, niin ainakin sellaisten henkilöiden joukossa, jotka eivät selittäneet hänen ajatustapaansa vierovansa, hän esiintyi puheliaana, vieläpä kaunopuheisena; varsinkin elämänvaiheitansa hän kertoi mitä miellyttävimmällä tavalla ja osasi saada kuulijan selvästi ja eloisasti kuvailemaan mieleensä kaikkia olotiloja. Minä yllytin häntä esittämään niitä kirjallisesti, ja hän lupasi. Mutta koska hän ilmaisutavaltansa muistutti unissakävijää, jolle ei saa huutaa, jos ei mieli nähdä hänen syöksyvän alas korkeudestansa, vienoa virtaa, jolle ei saa asettaa mitään estettä, ellei mieli kuulla sen pauhaavan, niin hänen täytyi useasti tuntea olonsa suuressa seurassa epämieluisaksi. Hänen uskonsa ei sietänyt mitään epäilystä eikä hänen vakaumuksensa minkäänlaista pilkkaa. Ja jos hän ystävällisesti keskusteltaessa olikin ehtymätön, niin hän sitävastoin kerrassaan tyrehtyi kohdatessaan vastustusta. Sellaisissa tapauksissa minä tavallisesti autoin häntä seikasta selviytymään, ja hän palkitsi minut osoittamalla vilpitöntä kiintymystä.

Koska hänen luonnonlaatunsa ei suinkaan ollut mikään vieras asia, kun olin jo oppinut sen ystävissäni ja ystävättärissäni tyystin tuntemaan, ja koska se luontevuudessaan ja koruttomuudessaan minua yleensä miellyttikin, niin hän tuli ehdottomasti parhaiten toimeen minun kanssani. Hänen henkensä suunta oli minulle mieluisa, ja minä jätin rauhaan hänen ihmeuskonsa, joka hänelle hyvin sopi. Salzmannkin kohteli häntä säästäen; sanon säästäen, koska Salzmannin täytyi luonteensa, olemuksensa, ikänsä ja olotilansa nojalla kuulua järkeviin tai paremmin sanoen ymmärtäväisiin kristittyihin ja pitää heidän puoltansa ja koska heidän uskontonsa oikeastaan perustui luonteen nuhteettomuuteen ja miehekkääseen itsenäisyyteen, joten he eivät mielellään puuttuneet sellaisiin tuntoihin, jotka olisivat helposti voineet johtaa heidät hämärille, haaveellisille aloille, jopa kenties pilkkopimeäänkin. Tämäkin ryhmä oli kunnioitettava ja lukuisa; kaikki kunnialliset, kelpo ihmiset ymmärsivät toisiansa ja noudattivat samoja vakaumuksia sekä samaa elämänsuuntaa.

Lerse, hänkin pöytäkumppanimme, kuului myös tähän ryhmään: täysin oikeamielinen ja rajoitettua onnenosaansa kohtuullisesti ja tarkasti käyttelevä nuori mies. Minä en ole milloinkaan nähnyt ylioppilaan järjestävän elämäänsä ja kulutustansa niin niukaksi. Hän esiintyi kaikkein siisteimpänä ja kuitenkin aina samoissa vaatteissa; hän näet käsitteli vaatevarastoansa mitä varovaisimmin, piti ympäristönsä puhtaana ja asetti jokapäiväisessä elämässä aina samanlaisia vaatimuksia. Ei sattunut koskaan, että hän olisi johonkin nojannut tai laskenut kyynäspäitänsä pöydälle; hän ei milloinkaan unohtanut merkitä lautasliinaansa, ja palvelijalle oli aina onnettomuudeksi, elleivät tuolit sattuneet olemaan täysin puhtaat. Kaikesta tästä huolimatta hänen ulkonainen olemuksensa ei ollut vähimmässäkään määrässä jäykkä. Hän puhui avomielisesti, varmasti ja kuivan vilkkaasti, ja kevyt ironinen leikinlasku soveltui hänelle varsin hyvin. Hän oli hyvärakenteinen, solakka ja verrattain kookas, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja vähäpätöiset, hänen pienet siniset silmänsä kirkkaat ja läpitunkevat. Sen lisäksi, että hänellä oli aihetta monella muotoa opettaa meitä hyville tavoille, me pidimme häntä vielä miekkailumestarinammekin; hän näet käytteli säilää erittäin taitavasti. ja häntä näytti huvittavan harjoittaa meidän kanssamme tuota ammattia aina turhantarkkuuteen asti. Me hyödyimmekin hänestä toisinaan ja saimme olla hänelle kiitolliset monesta seurallisesta hetkestä, jonka hänen neuvostansa vietimme hyvää ruumiinliikuntoa harjoittaen.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa nojalla Lerse soveltui erinomaisesti toimimaan ero- ja kilpailutuomarina kaikissa pienissä ja suurissa kahakoissa, joita piirissämme sattui, joskin vain harvoin, ja joita Salzmann ei kyennyt isällisellä tavallansa tyynnyttämään. Ilman ulkonaisia muotoja, jotka aiheuttavat yliopistoissa paljon onnettomuutta, me muodostimme olosuhteiden ja hyvän tahdon luoman seuran, jota moni muu tosin saattoi tilapäisesti hipoa voimatta kumminkaan siihen tunkeutua. Sisäisten ikävyyksien arvostelemisessa Lerse aina osoitti mitä suurinta puolueettomuutta, ja ellei kiistaa enää voitu sovittaa sanoin ja selityksin, niin hän osasi mitä kunniallisimmalla tavalla ohjata asian niin, että edellytettävä hyvitys muodostui vaarattomaksi. Siihen tehtävään ei tosiaankaan kukaan voinut olla häntä soveliaampi; hänellä olikin tapana usein sanoa, että koska taivas ei ollut häntä määrännyt sodan enempää kuin lemmenkään sankariksi, niin hän tahtoi romaanikuviona ja miekkamiehenä tyytyä näyttelemään todistajan osaa. Kun hänessä ei milloinkaan tapahtunut vähintäkään ikävää muutosta ja kun hänet voitiin katsoa oikeaksi hyvän ja pysyväisen mielenlaadun esikuvaksi, niin hänen kuvansa painui rakastettavana syvälle mieleeni, ja kun kirjoitin Götz von Berlichingin, tunsin olevan aihetta pystyttää muistomerkki ystävyydellemme ja antaa kelpo miehelle, joka osaa arvokkaalla tavalla alistua toisen johdettavaksi, Frans Lersen nimi.

Hänen siten alinomaa osatessaan kuivan leikilliseen tapaansa meille muistuttaa, mitä olemme velkaa itsellemme ja toisille ja kuinka on asiat järjestettävä, jotta voi mahdollisimman kauan elää sovussa ja rauhassa ihmisten kanssa olemalla aina hieman varuillansa, minä puolestani sain sisäisesti ja ulkonaisesti taistella ihan toisenlaisten olosuhteiden ja vastustajien voittamiseksi, koska näet kamppailin itseäni, olevaisia oloja, jopa elementtejäkin vastaan. Terveydentilani oli sikäli hyvä, että se riittävästi tuki minua kaikissa haluamissani ja velvollisuuksiini kuuluvissa tehtävissä; jäljelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen liikaherkkyys, joka toisinaan järkytti tasapainoani. Voimakkaat äänet olivat minulle vastenmieliset, sairaalloiset oliot herättivät minussa inhoa ja kammoa. Mutta erikoisesti minua vaivasi pyörrytys, jonka valtaan jouduin aina silmäillessäni alas korkeudesta. Kaikkia näitä puutoksia minä yritin korjata, vieläpä hieman kiivaastikin, koska en tahtonut hukata aikaa. Iltasoiton aikana minä astelin monien rumpujen vierellä, joiden valtavat pärrytykset ja lyönnit olivat saada sydämen povessani pakahtumaan. Minä nousin ihan yksin tuomiokirkontornin huippuun ja istuin niinsanotussa kaulassa, nastan eli kruunun — miten sitä nimitettäneenkään — alla, kenties puolisen tuntia, kunnes uskalsin jälleen astua ulkoilmaan, missä tuskin neliökyynärän kokoisella tasanteella seisoen, voimatta juuri pidellä mistään kiinni, näkee edessänsä loppumattomiin leviävän maan, lähimmän ympäristön ja kirkon koristeiden peittäessä kaikki, minkä päällä ja yläpuolella seisoo. Tuntuu kerrassaan siltä, kuin kohoisi ilmapallossa korkeuksiin. Näitä pelon ja tuskan tiloja minä uudistin, kunnes vaikutelma kävi minulle ihan yhdentekeväksi, ja myöhemmin, vuoristoretkilläni ja geologisissa tutkimuksissa, suurilla rakennuksilla, missä juoksin kilpaa rakennusmiesten kanssa vapainalepääviä niskahirsiä ja katonreunaa pitkin, vieläpä Roomassakin, missä on suoritettava juuri sellaisia uhkayrityksiä, jos tahtoo lähemmin perehtyä huomattaviin taideteoksiin, minulla oli noista alkuharjoituksista suurta hyötyä. Anatomia oli sekin minulle kaksin verroin arvokas sen vuoksi, että se opetti minua sietämään inhoittavimpiakin näkyjä samalla tyydyttäen tiedonhaluani. Niinpä kävinkin kuulemassa vanhemman tohtori Ehrmannin kliinillisiä sekä hänen poikansa pitämiä lapsenpäästöopillisia luentoja aikoen samalla kertaa oppia tuntemaan kaikki olotilat ja vapautua kaikesta inhoittavien olioiden aiheuttamasta arkailusta. Minä pääsin tosiaankin niin pitkälle, ettei mikään sellainen seikka voinut milloinkaan saada minua menettämään malttiani. Mutta minä en kokenut terästää itseäni ainoastaan näitä aistimusvaikutelmia vaan myöskin mielikuvituksen ahdistuksia kestämään. Niinpä osasinkin muuttaa itselleni yhtä yhdentekeviksi pimeiden kirkkomaiden aavistuttelevat ja kammottavat vaikutelmat, ja siinäkin suhteessa edistyin niin pitkälle, että päivä ja yö ja jokainen olopaikka oli minulle samantekevä, vieläpä siinä määrin, että kun minussa myöhempinä aikoina heräsi halu päästä kerran jälleen kokemaan sellaisessa ympäristössä nuoruuden miellyttäviä pelon väristyksiä, voin tuskin missään määrin niitä pakottaa syntymään, vaikka käyttelin apunani mitä eriskummallisimpia ja kaameimpia mielikuvia.

Tätä pyrkimystäni päästä vapautumaan ylen vakavan ja valtaavan painostuksesta, joka edelleenkin minussa vallitsi ilmeten minulle milloin voimana, milloin heikkoutena, auttoi nimenomaisesti se vapaa, seurallinen, liikunnollinen elämäntapa, joka yhä enemmän veti minua puoleensa, johon totuin ja jota vihdoin opin täysin vapaasti nauttimaan. Maailmassa eläjän ei ole vaikea havaita, että ihminen tuntee itsensä vapaimmaksi ja täydellisimmin puutoksistansa irtautuneeksi ajatellessaan toisten vikapaikkoja ja miellyttävästi niitä soimaillessaan. Meissä herää jo melkoisen miellyttävä tunto, kun moittein ja pahoin puhein asetumme kaltaisiamme korkeammalle, ja niinpä harrastaakin hyvä seura, kuuluipa siihen harvoja tai lukuisia henkilöitä, mieluimmin juuri sellaista. Mutta verraton on mieluisa omahyväisyytemme, kun ylennämme itsemme korkeampien ja johtavien henkilöiden, ruhtinaiden ja valtiomiesten tuomitsijoiksi, pidämme julkisia laitoksia kömpelöinä ja tarkoitustansa vastaamattomina, otamme huomioon ainoastaan mahdolliset ja todelliset esteet tunnustamatta aikomuksen suurisuuntaisuutta enempää kuin sitä myötävaikutustakaan, jota on kaikissa yrityksissä odotettava ajalta ja olosuhteilta.

Ken muistaa Ranskan valtakunnan silloisen tilan ja tuntee sen tarkoin ja yksityiskohtaisesti myöhempien esitysten nojalla, voi helposti kuvailla mielessään, kuinka silloisessa puolittain ranskalaisessa Elsassissa puhuttiin kuninkaasta ja ministereistä, hovista ja suosikeista. Minun oppimishalulleni ne olivat uusia ja nenäkkyydelleni ja nuorekkaalle itsekylläisyydelleni erittäin tervetulleita seikkoja; minä otin kaikki tarkoin huomioon, merkitsin uutterasti muistiin ja näen nyt siitä vähästä, mikä on jäänyt jäljelle, että sellaiset tiedot, olkoonpa, että ne on hetkenänsä sepitetty vain tarinain ja epäluotettavien yleisten huhujen nojalla, kuitenkin saavat myöhemmin eräänlaista arvoa, koska niitä käyttäen voi vertailla vihdoin ilmitulleita salaisia asioita jo silloin havaittuihin ja julkisiin, aikalaisten oikein tai väärin arvostelemaa jälkimaailman vakaumuksiin.

Silmiinpistävänä ja meidän kadunkulkijain joka päivä nähtävänä oli kaupungin kaunistamista koskeva suunnitelma, jonka suorittaminen alkoi mitä omituisimmalla tavalla muuttua piirroksista todellisuudeksi. Intendentti Gayot oli ottanut muovatakseen uudestaan Strassburgin mutkikkaat ja epätasaiset kadut ja perustaakseen tarkasti säännöllisen, melkoisen, kauniin kaupungin. Eräs pariisilainen rakentaja, Blondel, piirusti sitten ehdotelman, jonka mukaan sataneljäkymmentä talonomistajaa voitti alaa, kahdeksankymmentä menetti ja muut jäivät entiseen oloonsa. Tämän hyväksytyn, mutta kerrallaan suoritettavaksi mahdottoman suunnitelman piti nyt ajan mittaan kehittyä täydelliseksi kaupungin sillävälin sangen omituisesti häilyessä muodon ja muodottomuuden välillä. Jos näet oli esim. suoritettava sisäänpäin kaartuva kadun sivu, niin ensimmäinen rakentamishaluinen eteni määrättyyn rajaan saakka, samoin saattoi tehdä hänen lähin naapurinsa, mutta yhtä hyvin vasta kolmas, neljäs, joten taka-alalle jääneiden talojen edustalle muodostui mitä mauttomimpia esipiha-aukeamia. Väkivaltaisesti ei tahdottu menetellä, mutta pakkoa käyttämättä ei olisi päästy ollenkaan eteenpäin; senvuoksi ei kukaan saanut kerran tuomitussa talossaan korjata tai järjestää mitään, mikä koski katua. Kaikki nämä omituiset satunnaiset mauttomuudet tarjosivat meille vaelteleville tyhjäntoimittajille mitä tervetulleinta aihetta viljellä ivaamme, esittää Behrischin tapaan suunnitelman toteuttamisen jouduttamista koskevia ehdotelmia epäillen aina koko asian mahdollisuutta, vaikka monen uutena kohoavan kauniin rakennuksen olisi pitänyt saada meidät toisiin ajatuksiin. En tiedä sanoa, missä määrin pitkä aika on edistänyt mainittua aietta.

Eräs toinen asia, josta Strassburgin protestantit mielellään keskustelivat, oli jesuiittain karkoittaminen; Nämä hengelliset isät olivat kaupungin ranskalaisten haltuun jouduttua hekin saapuneet ja anoneet asuinpaikkaa. Pian he kumminkin levittäytyivät ja rakensivat upean kollegion, joka sijaitsee niin lähellä tuomiokirkkoa, että kolmasosaan julkipuolta peittyy kirkon taka-osan taakse. Siitä piti tulla täydellinen neliö, ja keskelle oli suunniteltu puutarha; kolmelta taholtansa se oli ehtinyt valmistua. Se on kivirakennus, vankka, kuten kaikki näiden isien rakennukset. Protestanttien ahdistaminen, ellei suorastaan hätyyttäminenkin, kuului seuran ohjelmaan, koska omaksuttuna velvollisuutena oli vanhan uskonnon saattaminen koko laajuudessaan entisellensä. Heidän kukistumisensa herätti senvuoksi mitä suurinta tyytyväisyyttä vastapuolueessa, ja vienoin mielihyvin nähtiin heidän myyvän viininsä, toimittavan pois kirjansa ja rakennuksen joutuvan erään toisen, kenties vähemmän toimeliaan veljeskunnan haltuun. Ihmiset ovat ylen onnelliset vapautuessaan vastustajasta tai pelkästä kaitsijastakin, ja lauman mieleen ei johdu, että se vartijakoiran puutteessa on vaarassa joutua suden suuhun.

Koska jokaisella kaupungilla täytyy olla murhenäytelmänsä, jota lapset ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän, kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.

Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme, kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan, että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt, mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää, omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.

Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin, vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen mieliajatuksensa luo.

Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.

Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon, joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. — Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni! Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies; mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden, noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.

Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan, johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme, kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?» ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle, virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä… »Mitä?» huudahti tyttö soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana »unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys! — Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti; otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta, jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!

Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva, reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi, ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen hänet kerrassaan hämmennyksiin.

Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta. Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää, kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä. Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan! Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt; se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.

Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se, että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.

Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon, jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla ollen.

Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren, valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia, niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa liittyä.

Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta, yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä, kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin. Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin. Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.

Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.

Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.

Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.

Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän, jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.

Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi. Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin, joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja, ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.

Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi, kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita, joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.

Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani. Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla, sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista torneissa havaitsin.

Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme. Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti ja myöhemmin pienessä, D.M. Ervini a Steinbach omistetussa kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.

Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan. Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan varmuuden.

Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan, mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan. Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään, toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea itsensä kokonaisuuden osana.

Nuo mietteet ovat tässä paikallansa, sillä kun ajattelen noihin vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon, kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä, jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen, niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.

Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret, jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt, ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»

Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät. Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi, joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin, samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa, opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi flûte douce’illa meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta saakka soolotanssit ja pas de deux, joskaan en balettia, ja olin ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin, että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin minun tahtoani.

Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä. Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia, että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen suosionsa.

Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät, olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia, vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin. Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti. Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin. Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin, mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua, joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.

Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen, että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää, joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen. Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.

Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin. Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. — »Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi: »Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä, kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen, joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane», virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä; ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi, »menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään, mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin, kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.

Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä, varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua. Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi, ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä; hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi: »Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan, jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne, annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän, »mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana. Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne, sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni. Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka, ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä, jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut. Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin. — »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.» Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet syliini ja painoin rintaani vasten.

Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä, mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani, ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut. Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.

Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät», huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen, mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut. Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi, ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten kasvojani.»

Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista, joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia, joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee! Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän, että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää, rientäkää pois minkä voitte!»

Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää talossa käymättä.