Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

KYMMENES KIRJA.

Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin. Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain, joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin kohdella huonosti mielin määrin.

Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes, nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.

Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä, loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta. Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui, elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan, jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari, jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei mielellään luovu.

Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin, että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan, harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.

Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin, että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi. Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa, vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja runoilussaan.

Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä. Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia, että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin hänen runojansa sietämällä.

Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi, niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot, joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.

Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen. Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä. Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä korkeampaan kelpoisuuteen.

Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.

Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta, jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä; mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta, joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä. Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista, muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin, suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka, ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi. Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.

Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi. Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.

Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen. Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin. Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen mielialansa vaihtumia. Sanon me, sillä minun kerallani oli hänen luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä. Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti. Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.

Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin; Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä, menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut. Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan, niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin, uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani; olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen, kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut ja mitä kaikkea aikaansaanut.

Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet, kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä, samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen, niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan, voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä iltaisin.

Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla, jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä, Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’, lähetä ne minulle.»

Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa, jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.

Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin! Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi, havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani, mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt. Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena, tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.

Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä, varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä narrimainen vertaus!»

Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä, reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni, ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.

Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti. Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa. Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan, sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin- jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa, että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut, ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan. Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.

Parannuksen kestettyä kauemmin kuin kohtuullista oli, Lobsteinin alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän, kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta, jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen: monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen. Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana, terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi, niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka olisivat voineet sitä vahingoittaa.

Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.

Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen, synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta, joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen, niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta, johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi. Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.

Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.

Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.

Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni, keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin, jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni. Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa, geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat hyvyytemme ovat peräisin.

Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen, varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi, ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia. Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti, on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.

Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä» ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta. Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana. Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta. Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni »Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.

Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa, jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana. Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.

Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät, jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen; lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa. Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.

Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani — he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua; avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.

Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten, vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin, verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia; ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään, niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.

Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat, levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi, elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.

Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat taivaanrantaan.

Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme Lothringeniin.

Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä. Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja ylläpitävät.

Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa, takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta, ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni. Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää katselemaan näitä ihmeitä.

Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta, hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen asuntonsa ohi.

Tiemme kulki nyt niiden kourujen vieritse, joita pitkin alunavesi johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva, punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt — suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.

Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun, ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa asuinpaikkaa.

Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.

Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.

Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme — oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä inhimillisen taidon toimintamuotoja.

Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus. Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme, samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.

Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata, metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä, minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni. Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan — mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.

Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa. Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja, jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara, suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn, kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.

Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät. Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen yhä lisääntyvän varallisuuden.

Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan. Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.

Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja -runkojen kappaleina.

Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta, joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa. Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan, ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi, rakkaaseen Sesenheimiin.

Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen, hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen. Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka, koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin. Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.

Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.

Hänellä oli aivan oma omituinen lukemistapansa; se, joka on kuullut hänen saarnaavan, voi muodostaa siitä itselleen käsityksen. Hän esitti kaikki, niin myös tämän romaanin, vakavasti ja koruttomasti; pysytellen täysin vapaana kaikesta dramaattis-miimillisestä esityksestä hän vältti sitä vaihtelevaisuuttakin, joka ei ole ainoastaan sallittu, vaan vaadittukin eepillisessä esityksessä: vähäistä äänensävyn vaihtelua eri henkilöiden puhuessa, jonka nojalla se, mitä kukin sanoo, tulee korostetuksi ja toimiva erottuu kertovasta. Olematta yksitoikkoinen Herder kertoi kaikki yhteen sävyyn, ikäänkuin ei mikään olisi ollut nykyhetkeen kuuluvaa, vaan kaikki historiallista, ikäänkuin noiden runollisten olentojen hahmot eivät olisi eloisina vaikuttaneet hänen nähtävissään, vaan vienosti liukuneet hänen ohitsensa. Hänen käyttelemänänsä tämä esitystapa kuitenkin oli sanomattoman viehättävä. Koska näet hän kykeni kaikki mitä syvimmin tuntemaan ja osasi pitää korkeassa arvossa sellaisen teoksen monipuolisuutta, niin tuotteen kaikki edut ilmenivät puhtaina ja sitäkin selvemmin, kun yksityiskohtia ei lausuttu niin terävästi, että ne olisivat vaikuttaneet häiritsevästi ja järkyttäneet sitä tunnelmaa, joka kokonaisuuden oli määrä herättää.

Protestanttinen maalaispappi on kenties kaunein uudenaikaisen idyllin aihe; hän ilmenee samoinkuin Melkisedek samalla kertaa pappina ja kuninkaana. Viattomimpaan olotilaan, mitä maan päällä voi ajatella, nimittäin peltomiehen, hänet enimmäkseen liittää sama toiminta ja samat perhesuhteet: hän on isä, talonisäntä, maamies ja niinmuodoin täydellinen yhteiskunnan jäsen. Tällä puhtaalla, kauniilla, maallisella perustuksella lepää hänen korkeampi kutsumuksensa: hänen huoleksensa on uskottu johtaa ihmisiä elämään, pitää huolta heidän henkisestä kasvatuksestaan, siunata heitä kaikissa heidän elämänsä tärkeimmissä vaiheissa, opettaa, tukea ja lohduttaa heitä, ja, ellei nykyisyyden lohdutus riitä, herättää onnellisemman tulevaisuuden toiveita ja taata niiden toteutuminen. Jos ajattelemme sellaisen puhtaasti inhimillisellä mielenlaadulla varustetun miehen, joka on kyllin voimakas ollakseen milloinkaan siitä luopumatta ja jo sen nojalla ylempänä ihmisten suurta joukkoa, jolta ei voi odottaa puhtautta eikä lujuutta; jos annamme hänelle hänen toimensa edellyttämät tiedot sekä hilpeän, alinomaisen toimintahalun, joka ilmenee kerrassaan kiihkeänäkin, koska ei laiminlyö hetkeäkään ahkeroidessaan tehdä hyvää — niin olemme hänet hyvin varustaneet. Mutta toisaalta on lisättävä asianmukainen rajoittuneisuus: ettei hän ainoastaan halua pysyä ahtaassa olokehässänsä, vaan mielii siirtyä vielä ahtaampaankin; annettakoon hänen olla hyvänluontoinen, sopuisa, järkähtämätön ja kaikilla muillakin selväpiirteisen luonteen hyveillä varustettu, sitäpaitsi hilpeän myöntyväinen ja omia ja toisten vikoja hymyillen suvaitseva — niin, kelpo Wakefieldin kuva alkaa olla täydellinen.

Tämän luonteen elämän juoksun kuvailu sellaisena kuin se ilojen ja kärsimysten alaisena ilmenee, tarinan juonen yhä lisääntyvä jännittävyys aivan luonnollisten asioiden liittyessä omituisiin ja eriskummallisiin, koroittaa tämän romaanin kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon. Sillä on lisäksi se suuri etu, että se on täysin siveellinen, jopa nimenomaan kristillinenkin, kuvailee hyvän tahdon, oikeamielisyyden säilyttämisen palkkaa, todistaa ehdotonta luottamusta Jumalaan ja tekee uskottavaksi hyvän lopullisen voiton, vieläpä ilman pienintäkään tekopyhyyden tai rikkiviisauden häivää. Kummastakin vaarasta on tekijää varjellut hänen ylevämielisyytensä, joka tässä läpeensä ilmenee ironian muodossa, joten tämä pieni teos tuntuu meistä välttämättä yhtä viisaalta kuin miellyttävältäkin. Tekijä, tohtori Goldsmith, oivaltaa kieltämättä varsin hyvin moraalista maailmaa, sen arvoa ja puutoksia; mutta samalla hän voi kiitollisena tunnustaa olevansa englantilainen ja pitää suuressa arvossa maansa, kansakuntansa hänelle suomia etuja. Perhe, jota hänen kuvauksensa koskee, on porvarillisen hyvän olon alimmilla rajoilla, mutta joutuu siitä huolimatta koskettamaan kaikkein korkeinta; sen ahdas piiri, joka käy yhäkin ahtaammaksi, joutuu asiain luonnollisen ja porvarillisen kulun nojalla suuren maailman yhteyteen; tämä pieni pursi keinuu Englannin elämän suuressa, kiivaassa aallokossa, ja onnessaan ja onnettomuudessaan sen on odotettava vahinkoa tai apua siltä suunnattoman suurelta laivastolta, joka sen ympärillä purjehtii.

Minä saan edellyttää, että lukijani tuntevat ja muistavat tämän teoksen. Se, joka tässä ensimmäisen kerran kuulee kirjaa mainittavan, ja samoin se, joka intoutuu sen uudelleen lukemaan, varmaankin minua kiittävät. Edellisiä varten minä huomautan ohimennen, että maalaispapin emäntä on toimeliasta, hyvää lajia, pitää huolta siitä, ettei häneltä itseltään eikä hänen omaisiltansa mitään puutu, mutta on myöskin hieman ylpeä itsestänsä ja omaisistansa. Mainitsen vielä molemmat tyttäret, kauniin ja pikemmin ulospäin suuntautuvan Olivian sekä viehättävän ja enemmän sisäistä elämäänsä elävän Sofian, ja mainitsen uutteran, isää esikuvanansa pitävän, hieman karun pojan, Mooseksen.

Jos Herderin lukutapaa voi moittia jostakin virheestä, niin korkeintaan kärsimättömyydestä: hän ei odottanut, kunnes kuulija oli saanut tiedon jostakin asiain kehittymisen vaiheesta voidakseen siinä oikein tuntea ja asianmukaisesti ajatella; hätäillen hän tahtoi nähdä heti vaikutuksia ja oli niiden ilmetessäkin tyytymätön. Hän moitti sitä ylenmääräistä tunnetta, joka yhä runsaampana kumpuili mielessäni. Minun tuntoni olivat ihmisen, nuoren ihmisen tuntoja: minulle oli kaikki elävää, totta, nykyhetkistä. Hän, joka piti silmällä ainoastaan teoksen arvoa ja muotoa, havaitsi varsin helposti, että minä jouduin sisällyksen valtoihin, ja sitä hän ei tahtonut hyväksyä. Pegelovin mietelmät, jotka eivät olleet kaikkein hienoimpia, otettiin vieläkin ynseämmin vastaan; mutta aivan erikoisesti Herderiä suututti meissä ilmenevä terävänäköisyyden puute, kun emme ennakolta arvanneet tekijän usein käyttelemiä kontrastivaikutuksia, vaan sallimme niiden liikuttaa ja lumota itseämme havaitsematta usein uudistuvaa taidekeinoa. Mutta kerrassaan anteeksiantamatonta oli hänen mielestään se, ettemme heti alussa, Burchellin ollessa ilmaisemaisillaan itsensä, siirtymällä kertoessaan kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, huomanneet tai ainakin arvailleet, että hän itse oli se lordi, josta puhui, ja kun vihdoin huomatessamme köyhän, viheliäisen kulkijan muuttuvan rikkaaksi, mahtavaksi herraksi lapsellisesti iloitsimme, niin hän palautti mieleemme tuon ensimmäisen kohdan, joka oli kirjailijan tarkoituksen mukaisesti jäänyt meiltä havaitsematta, ja piti valtavan nuhdesaarnan tylsyytemme johdosta. Tästä käy ilmi, että hän piti teosta pelkkänä taiteen tuotteena ja vaati samaa meiltä, jotka vielä olimme siinä tasossa, missä on hyvinkin sallittua antaa taideteosten vaikuttaa luonnontuotteina.

Minä en antanut Herderin soimausten suinkaan itseäni harhauttaa. Nuoret henkilöt nauttivat yleensäkin sitä onnea tai onnettomuutta, että vaikutuksen, jonka alaisiksi he kerran ovat tulleet, täytyy joutua heidän itsensä muokkaamaksi. Siitä koituu usein hyvää, mutta usein myöskin turmiota. Mainittu teos oli aiheuttanut minussa melkoisen vaikutuksen, josta en kyennyt tekemään itselleni selkoa; mutta oikeastaan minä tunsin yhtyväni tuohon ironiseen katsantotapaan, joka kohoaa olioiden, onnen ja onnettomuuden, hyvän ja pahan, kuoleman ja elämän yläpuolelle vallaten siten itsellensä todellisen runollisen maailman. Tämä tosin saattoi vasta myöhemmin muuttua minussa tietoiseksi; nyt se minua joka tapauksessa kovin askarrutti, mutta enpä olisi suinkaan voinut aavistaa siirtyväni tästä kuvitellusta maailmasta aivan pian samankaltaiseen todelliseen. Pöytäkumppanini, elsassilainen Weyland, joka ilahdutti hiljaista, uutteraa elämäänsä aika ajoin käymällä tervehtimässä lähiseuduilla asuvia ystäviänsä ja sukulaisiansa, suoritti pienillä retkilläni minulle monta palvelusta tutustuttamalla minut osaksi henkilökohtaisesti, osaksi suositusten nojalla erinäisiin paikkakuntiin ja perheisiin. Hän oli usein kertonut minulle eräästä maalaispapista, jonka sanoi elävän Drusenheimin lähistöllä, kuuden tunnin matkan päässä Strassburgista, hyvän pitäjän haltijana älykkään puolison ja kahden viehättävän tyttären keralla. Talon vieraanvaraisuutta ja miellyttävyyttä hän samalla aina kovin kiitteli. Tarvittiin tuskin niin paljoa innostaakseen nuorta ratsumiestä, joka oli jo tottunut viettämään kaikki joutilaat päivät satulassa ja ulkosalla. Niinpä päätimme lähteä tällekin retkelle ystäväni kuitenkin täytyessä luvata, ettei esitellessään sanoisi minusta hyvää enempää kuin pahaakaan, vaan kohtelisi minua ylimalkaan välinpitämättömästi, vieläpä sallisi esiintyä hieman köyhästi ja huolimattomasti, joskaan ei huonosti puettuna. Hän suostui siihen ja toivoi asiasta koituvan itsellensäkin jotain huvia.

Etevien ihmisten anteeksiannettavana oikkuna on toisinaan salata ulkonainen, etevämmyytensä antaakseen oman sisäisen inhimillisen arvokkuutensa vaikuttaa sitä puhtaampana. Senvuoksi ruhtinaiden inkognito ja siitä aiheutuvat seikkailut ovat aina erittäin miellyttävät: ilmaantuu valepukuisia jumalia, jotka voivat pitää kaksin verroin arvossa kaikkea heille osoitettua ystävällisyyttä ja joiden sopii joko olla välittämättä epämieluisista seikoista tai välttää niitä. On aivan asianmukaista ja kaikille mieluista, että Jupiter on suvainnut tuntemattomana käydä Philemonin ja Baukiin luona ja Henrik neljäs erään metsästysretken jälkeen viipyä talonpoikiensa seurassa; mutta monestakin näyttänee anteeksiantamattomalta kopeudelta, että merkityksettömän ja nimettömän nuoren miehen päähän pälkähtää käyttää inkognitoa hieman huviksensa. Mutta koska tässä eivät ole kysymyksessä mielipiteet ja teot, mikäli ne ovat kiitettäviä tai moitittavia, vaan mikäli voivat ilmetä ja tapahtua, niin annamme tällä kertaa omaksi huviksemme nuorukaiselle anteeksi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun — minun on asia tässä mainittava — minussa nuoruudesta saakka, jopa ankaran isänkin yllytyksestä, oli kytenyt halu esiintyä valepukuisena.

Tälläkin kertaa minä olin osaksi vanhempia omia vaatteita, osaksi muutamia lainattuja vaatekappaleita käyttäen ja tukkani erikoisella tavalla kammaten siinä määrin hahmoani muuttanut, joskaan en suorastaan rumentanut, ettei ystäväni voinut matkan varrella pidättää nauruansa, sitä vähemmän, kun minä osasin täydellisesti jäljitellä sellaisten, latinalaisiksi ratsumiehiksi nimitettyjen henkilöiden ryhtiä ja eleitä. Kaunis viertotie, mitä ihanin sää ja lähellä välkkyvä Rein-virta saivat meidät kaikkein parhaimmalle tuulelle. Drusenheimissa me hetkisen viivyimme, hän korjatakseen asuansa ja minä kertaillakseni näyteltävääni osaa, jonka olin toisinaan unohtaa. Seutu on ihan aukean, tasaisen Elsassin luontoinen. Me ratsastimme miellyttävää polkua niittyjen poikki, saavuimme pian Sesenheimiin, jätimme hevosemme majataloon ja lähdimme kaikessa rauhassa kohti pappilaa. »Älä ole milläsikään», virkkoi Weyland osoittaen minulle etäältä rakennusta, »vaikka se näyttääkin vanhalta kehnolta talonpoikaistalolta; sisäpuolelta se on sitä uudempi». — Me astuimme pihamaalle. Koko ympäristö miellytti minua hyvinkin, koska siinä ilmeni sitä, mitä nimitetään maalauksellisuudeksi ja mikä oli alankomaalaisessa taiteessa minua erikoisesti lumonnut. Valtavana oli näkyvissä se vaikutus, joka ajalla on kaikkeen ihmiskäsien tuottamaan. Talo, vaja ja talli olivat rappiotilassa juuri sillä asteella, jolloin epäröidään, korjatako vai rakentaa uudestaan, ja luovutaan edellisestä ehtimättä jälkimmäiseen.

Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, kylässä samoinkuin pihamaallakin. Me tapasimme isäukon, pienen, omaa elämäänsä elävän, mutta siitä huolimatta ystävällisen miehen ihan yksinään; muut perheen jäsenet näet olivat pellolla. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi virvokkeita, joista kieltäydyimme. Ystäväni kiiruhti etsimään naishenkilöitä, ja minä jäin yksin isäntämme seuraan. — »Te kenties kummastelette», virkkoi hän, »kun huomaatte minut rikkaassa kylässä ja hyvillä tuloilla näin kehnosti asumassa; mutta se», jatkoi hän, »johtuu epäröimisestä. Kunta ja korkeimmatkin asianomaiset ovat jo aikoja sitten luvanneet rakentaa talon uudestaan; on jo tehty useita piirustuksia, tarkastettu ja muutettu niitä yhtäkään nimenomaan hylkäämättä ja yhtäkään suorittamatta. Sitä on kestänyt niin monta vuotta, että kärsimättömyyteni tuskin tietää rajojansa.» — Minä vastasin hänelle, mitä pidin soveliaana tukeakseni hänen toivoansa ja kehoittaakseni häntä voimakkaammin asiaa jouduttamaan. Sitten hän kuvaili tutunomaisesti edelleen niitä henkilöitä, joista sellaiset asiat riippuvat, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään erinomainen luonteiden kuvailija, voin kumminkin varsin hyvin käsittää, miksi koko asia välttämättä joutui pysähdyksiin. Tämän miehen tuttavallisuus oli omalaatuinen: hän jutteli minulle, ikäänkuin olisi tuntenut minut jo kymmenen vuotta, mutta hänen katseessaan ei ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi antanut aihetta otaksua hänen mitenkään minua tarkkaavan. Vihdoin astui sisään ystäväni, mukanansa perheen äiti, joka tuntui katselevan minua ihan toisin silmin. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja niiden ilme älykäs; nuorena hän epäilemättä oli ollut kaunis. Vartaloltansa hän oli pitkä ja laiha, ei kumminkaan suuremmassa määrin kuin hänen iällänsä on soveliasta; selkäpuolelta hän näytti vielä aivan nuorekkaalta, miellyttävältä. Sitten syöksyi huoneeseen vanhin tytär kysyen Friederikeä, samoinkuin molemmat toisetkin olivat häntä tiedustelleet. Isä vakuutti, ettei ollut häntä nähnyt sen jälkeen kuin he kaikki kolme olivat poistuneet. Tytär riensi jälleen ulos sisarta etsimään; äiti toi meille hieman virvokkeita, ja Weyland jatkoi pariskunnan keralla keskustelua, joka koski yksinomaan tunnettuja henkilöitä ja tapahtumia, kuten käy ainakin, kun tuttavat jonkin ajan kuluttua toisensa kohtaavat, kyselevät suuren tuttavapiirin jäsenten kohtaloita ja saavat toisiltansa tietoja. Minä sain nyt kuulla ja tietää, mitä voin tästä piiristä odottaa.

Vanhin tytär tuli jälleen sisään huolestuneena siitä, ettei ollut löytänyt sisartansa. Hänen tähtensä oltiin huolissaan ja moitiskeltiin jotakin huonoa tottumusta. Isä vain virkkoi rauhallisesti: »Antakaa hänen mennä menojansa, kyllä hän palaa aikanansa!» Samassa hän tosiaankin astui ovesta, ja silloin nousi tämän maaseudun taivaalle mitä suloisin tähtönen. Molemmat tyttäret käyttivät vielä saksalaisia pukimia, ja tämä melkein kokonaan hylätty kansallispuku sopi Friederikelle erikoisen hyvin. Lyhyt valkoinen hamonen liehureunuksineen, vain niin pitkä, että somat pienet jalat jäivät nilkkoja myöten näkyviin, tiukat valkoiset liivit ja musta taftiesiliina — siinä asussaan hän oli maalais- ja kaupunkilaisneidon rajalla. Hän asteli solakkana ja kevyesti, ikäänkuin hänen ruumiinsa ei olisi mitään painanut, ja melkein liian hentoiselta näytti soman pään kaula kantamaan valtavia vaaleita palmikoita. Kirkkaat siniset silmät katselivat ilmehikkäästi ympärillensä, ja sievä nypykkänenä oli niin terhakka, kuin ei maailmasta olisi voinut löytyä surun häivääkään; olkihattu riippui hänen käsivarrellansa, ja niin minä sain mielihyväkseni ensi silmäyksellä nähdä hänet koko miellyttävyydessään ja suloudessaan.

Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua, vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän, soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.

Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa, että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma, eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle, niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan kauniimmilla.»

Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja viehättävä.

Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava; mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut. Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»

Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan. Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan. Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli kerran heidän luonansa vieraillut.

Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä, joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia, jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne, milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana minulle avautui.

Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani. »Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut, minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi. Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi. — Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön! virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.

Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin: kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta. Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.

Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia, tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni. Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo, joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!» niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta, portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.

Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin. Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin pyytämään menettelyäni anteeksi.

Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen, kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa, koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»

Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa, minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni. Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda takaisin hänen pukunsa.

En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa, kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin, hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?» — Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.

— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä, jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin, kuuletko!»

Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen, että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.

En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi; sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat; tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan kelvottomaksi.

Palvelustyttö asteli vajasta luokseni. — »No, ovatko kakut hyvin onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta. Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto, jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys. Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin, mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin, nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte. — »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn, johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.

Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse. — »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö, huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen, huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön! Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti, mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi. Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!» Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin kivettyneinä seisomaan.

Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä. »Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään, »tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi; sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.

Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.

Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa, ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle: »Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!» huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.» — »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden seisomaan nyreillä mielin.

Minä olin tytölle selittänyt, että kysymyksessä oli ainoastaan isäukon peijaaminen. Me astelimme kohti palvelijaa, joka kääntyi ja pyrki pakenemaan; mutta Liisu nouti hänet, ja hänkin elehti pettyneenä mitä eriskummallisimmin. Sitten kuljimme yhdessä kotiin. Pöytä oli katettu ja isäukko jo huoneessa. Olivia, joka seisoi takanani, astui kynnykselle ja kysyi: »Isä, suostuthan siihen, että Yrjö aterioi tänään kanssamme? Mutta sinun täytyy sallia hänen pitävän hatun päässänsä.» — »Olkoon menneeksi», virkkoi ukko, »mutta miksi sellaisia erinomaisia? Onko hän loukannut itsensä?» — Olivia veti minut esiin sellaisena kuin siinä seisoin, hattu päässä. »Ei», sanoi hän taluttaen minut huoneeseen, »mutta hänellä on hautomahäkki hatussaan, sieltä pyrkivät pyrähtelemään ulos ja pitämään hiton ilvettä, koska ovat pelkkiä vallattomia veitikoita». — Isä antoi pilan käydä täydestä, vaikka ei oikein tietänyt mitä se tarkoitti. Samassa Ottilia sieppasi hatun päästäni, raapaisi jalallansa ja vaati minua tekemään samoin. Ukko silmäili minua, tunsi minut, mutta ei menettänyt papillista malttiansa. »Kas vaan, herra kandidaatti», huudahti hän kohottaen uhkaavasti sormeansa, »olettepa vikkelästi vaihtanut virkaa, ja minä menetän yht’äkkiä apulaisen, joka vielä eilen varmaan lupasi ahkerasti nousta saarnastuoliin minun asemestani?» Sitten hän nauroi sydämellisesti, lausui minut tervetulleeksi, ja me kävimme pöytään. Mooses tuli paljoa myöhemmin; hän näet oli hemmoteltuna kuopuksena tottunut olemaan päivälliskelloa kuulematta. Sitäpaitsi hän ei kiinnittänyt suurta huomiota seuraan, tuskin silloinkaan, kun väitteli vastaan. Hänen varmentamisekseen minut oli sijoitettu pöydän päähän, missä Yrjö toisinaan istui, eikä sisarten väliin. Astuttuaan sisään ja nähdessään minut selkäpuolelta hän löi minua lujasti olkapäähän ja sanoi: »Maittakoon ruokasi, Yrjö!» — Parhaat kiitokset, nuori herra! vastasin minä. — Vieras ääni ja vieraat kasvot säikähdyttivät häntä. — »Mitä arvelet», huudahti Olivia, »eikö hän ole kovin veljensä näköinen?» — »On kyllä, takaapäin», vastasi Mooses, joka osasi kohta jälleen malttaa mielensä, »samoinkuin kaikkien muidenkin ihmisten näköinen». — Hän ei luonut minuun enää katsettakaan, ahkeroitsihan vain ahmia niitä ruokalajeja, joista oli myöhästynyt. Sitten hän suvaitsi kesken kaiken nousta ja puuhailla jotakin pihamaalla ja puutarhassa. Jälkiruokaa nautittaessa saapui oikea Yrjö tehden koko kohtauksen vieläkin vilkkaammaksi. Mielittiin pilkkailla häntä hänen mustasukkaisuutensa vuoksi ja moitiskeltiin sitä, että hän oli luonut minut kilpakosijaksensa; mutta hän oli kyllin vaatimaton ja taitava ja sekoitti puolittain untelolla tavalla itsensä, morsiamensa, kuvajaisensa ja neidit siinä määrin, ettei lopulta enää tiedetty, kenestä oli puhe, ja että varsin mielellään sallittiin hänen nauttivan, lasin viiniä ja kappaleen omaa kakkuansa.

Aterian jälkeen oli määrä lähteä kävelylle, mutta se ei käynyt oikein päinsä, kun minä olin talonpoikaistamineissa. Mutta naishenkilöt olivat jo varhain aamulla, kun saivat kuulla, kuka oli niin hätiköiden talosta paennut, muistaneet, että kaapissa riippui erään serkun soma nuttu, jota hän täällä vieraillessaan tapasi käyttää metsästysretkillänsä. Minä kumminkin kieltäydyin, ulkonaisesti tosin kaikenlaisin pilapuhein, mutta mielessäni se omahyväinen tunto, etten halunnut serkun avulla tuhota sitä hyvää vaikutelmaa, jonka olin talonpoikana aikaansaanut. Isäukko oli poistunut ruokalevollensa, äiti askarteli talouspuuhissa kuten ainakin. Mutta ystävänipä ehdotti, että kertoisin jotakin, ja minä suostuin heti. Me lähdimme tilavaan lehtimajaan, ja minä esitin sadun, jonka olen myöhemmin kirjoittanut antaen sille nimeksi »Uusi Melusine». Se on »Uuteen Parikseen» suunnilleen samassa suhteessa kuin nuorukainen poikaan, ja minä liittäisin sen tähän, ellen pelkäisi eriskummallisin kuvittelun leikein tärveleväni tässä meitä miellyttävästi ympäröivää maalaistodellisuutta ja yksinkertaisuutta. Lyhyesti sanoen: minun onnistui saavuttaa se, mikä on sellaisten tuotteiden sepittäjäin ja kertojain palkkana: kiihoittaa uteliaisuutta, kiinnittää tarkkaavaisuutta, yllyttää selittämättömien arvoitusten ennenaikaiseen ratkaisemiseen, pettää odotuksia, hämmentää mieliä eriskummallisen sijaan astuvalla vielä eriskummallisemmalla, herättää myötätuntoa ja pelkoa, saattaa huolestumaan, liikuttaa ja vihdoin näennäisen vakavuuden henkeväksi ja hilpeäksi pilaksi muuttaen tyydyttää tunnetta ja saada mielikuvitukselle ainetta uusiin kuvitelmiin ja ymmärrykselle jatkuvaan harkiskeluun.

Jos joku sattuu tuonnempana tämän sadun painettuna lukemaan ja epäilemään, onko se voinut sellaista vaikutusta aikaansaada, niin ottakoon huomioon, että ihmisen on oikeastaan määrä vaikuttaa ainoastaan nykyisyydessä. Kirjoittaminen on kielen väärinkäyttämistä, äänetön lukeminen on viheliäinen puhumisen vastike. Ihminen vaikuttaa toiseen ihmiseen, minkä vaikuttaa voi, persoonallisuudellansa, nuori ihminen voimakkaimmin toisiin nuoriin, ja siten koituvat kaikkein puhtaimmat vaikutukset. Juuri ne elähdyttävät maailmaa ja estävät sitä henkisesti samoinkuin ruumiillisestikin tuhoutumasta. Minä olin perinyt isältäni eräänlaisen opettavaisen puheliaisuuden, äidiltäni taas kyvyn kirkkaasti ja voimallisesti esittää kaikkea, mitä kuvitteluvoima voi tuottaa ja käsittää, kyvyn uudistaa tuttuja satuja, keksiä ja kertoa, vieläpä kertoessani keksiä toisia. Tuo isältä saatu perintöosa teki minut enimmälti seurassa epämukavaksi, sillä kukapa mielellään kuuntelisi toisten ajatuksia ja mielipiteitä, varsinkaan nuorukaisen, jonka arvostelmat vajanaisen kokemuksen vuoksi aina tuntuvat riittämättömiltä. Äitini Sitävastoin oli minut oikeastaan hyvin varustanut seurustelua varten. Tyhjinkin satu viehättää kovin mielikuvitusta, ja ymmärrys omaksuu kiitollisena vähäpätöisimmänkin sisällyksen.

Sellaisilla kuvauksilla, jotka eivät tuottaneet minulle vähääkään vaivaa, minä hankin itselleni lasten suosion, innostin ja ilahdutin nuorisoa ja kiinnitin itseeni vanhempien henkilöiden huomion. Seurapiirien tavanomainen luonne pakotti minut kuitenkin varsin pian lopettamaan nämä harjoitukset, ja minä olen siten menettänyt liiankin paljon elämännautintoa ja vapaan henkisen kehittymisen tilaisuutta, mutta nuo molemmat vanhempien lahjat ovat minulla mukanani halki elämän, liittyneinä erääseen kolmanteen: tarpeeseen ilmaista ajatuksiani kuvanomaisesti ja vertausten nojalla. Yhtä taitava kuin henkeväkin tohtori Gall, joka oppinsa perusteella havaitsi minussa nuo ominaisuudet, vakuutti niiden johdosta, että minä olen oikeastaan syntynyt kansanpuhujaksi. Minua tuo ilmoitus melko tavalla säikähdytti, sillä kun ottaa huomioon, ettei minun kansakuntani keskuudessa ollut mitään puhuttavaa, niin siinä tapauksessa, että tuo tosiaankin pitäisi paikkansa, kaikki muu, mihin saatoin ryhtyä, olisi valitettavasti ollut väärälle uralle suistumista.