KAHDEKSAS LUKU.
Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.
Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.
Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.
Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.
He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.
Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.
Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.
Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.
Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.
Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.
Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.
Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.
Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.