YHDEKSÄS LUKU.
Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.
Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.
Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa esittää.
Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään muualla.
Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.
Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan, jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen, on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa, te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina. Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät saavuttamattomissa, ne täytetään.
Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa, jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan työhön osaa.
Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa, mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.
Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.
Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.
Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut, kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista. Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin kiinni.
Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.
Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi, ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen! Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!
Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään tapahtunut.
Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin korkeat kuin asia vaati.
Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa valmistettuja laseja.
Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.
Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.
Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse istuttanut.
Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.
Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä kehdossanne.
Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.
Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä. Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.
Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää tulematta, hän saapuu huomenna.
Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.
Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa.
He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.
Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoi
Charlotta.
Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.
Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.
Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä. Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden, olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.
He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää, sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis; toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman muuta.
Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.
Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.
Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on paljon työtä, sanoi Eduard.
Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.
Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä, sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin hitaasti?
Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.
Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni syntymäpäivän jälkijuhlaa.
Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard leikillänsä.
Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla, jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat? Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.
Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen, sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin jo teitä askarruttaneet.
Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä laajenee.
Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani, ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?
Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut, elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa. Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.