KYMMENES LUKU.
Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet. Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.
Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.
Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja, riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja vaihtopuuhiin.
Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.
Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin. Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta. Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.
On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin epävarmoille elämänpoluille.
Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä, ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita: siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.
Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.
Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin, että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis, pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa: Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin, ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin, että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.
Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin, ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä. Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.
Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä, esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan, johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.
Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena. Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.
Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard, sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa, kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.
Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.
Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät vain vastahakoisesti.
Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.
Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla. He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi kaikkinaista hyvää.
Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.
Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon, ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.
Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää vain kappaleittain ja osittain.
Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden esineinä.
Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.
Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi, moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.
Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen. Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan, vieraantumaan Charlottasta.
Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen puolustavista sanoistansa.
Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin, kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.
Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain, ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä häiritä tai hävittää.
Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut, ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.
Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai kolmatta liittoa.
Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.
Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi. Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa. Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten, jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.
Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin, ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava väriloisto.
Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä. Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset. Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se, mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa vaikutuspiirissä.
Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.
Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään, sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään, säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa. Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan: Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.
Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet, ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut vähintäkään aavistusta.
Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille. Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian, keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa, ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.
Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.
Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.
Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.
Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta, kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista, vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-alkajalle.
Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa. Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.
Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten saavuttaa tarkoituksensa.
Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista, ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard, viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa, miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä päättyneeltä.