YHDESTOISTA LUKU.
Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti: Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön. Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.
Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä. He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat toisiansa.
Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa? Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.
Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät, sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.
Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.
Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme, vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen heräämättä.
Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!
Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.
On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika. Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä. Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.
Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää omituiselta.
Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo huoneessansa ja yksin.
Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita; ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä, laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.
Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko Ottilia jo makuulla?
Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.
Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.
Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.
Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin. Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä, kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua! Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii, kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.
Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka siellä?
Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.
Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.
Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!
Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.
Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa, minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana suutelevani sinun jalkinettasi.
Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.
Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!
Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä; Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.
Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen, ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti vihdoin vallattomana kynttilän.
Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa, Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni, ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.
Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään ihmeeksensä olevansa yksin.