KAHDEKSAS LUKU.
Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä. Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista, kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä kerrassaan kadonnut. Suurissa ja rikkaissakin perheissä, jotka ovat esivanhemmillensa paljon velkaa, on tavallisesti niin laita, että isoisää muistetaan enemmän kuin isää.
Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä, oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.
Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.
Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat, mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana, jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään ja suljettua aluetta avaamaan.
Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin, voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta voitaisiin palata toiseen, edelliseen?
Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa, rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne, joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista, että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.
Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja, mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa, millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän, ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa, vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla samoja tarkoituksia kuin he?
Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen, mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.
Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine toiveinensa johtajattaren luo.
Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa. Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen velvollisuuksiensa täyttäminen.
Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.
Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan isän ja ystävän nimen.
Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen, paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.
Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä. Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei puuttuisi puheenainetta.
Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt. Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina. Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle. Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler, joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.
Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta. Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te, kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän talon vapahtajan.
Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen, miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?
Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä. Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen. Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa, jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta, puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla, rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä kiinteimmässä suhteessa häneen.