SEITSEMÄS LUKU.
Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta, joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.
Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista, tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava, kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä ihan välinpitämättömänä.
Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden, itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies uskalla vetäytyä pois.
Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi. Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia. Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.
Kuvaelmasta, jota näkemään hän oli tullessansa joutunut, hän ei puhunut mitään. Mutta kun hänelle sitten tyytyväisyyden tuntein näytettiin kirkkoa, kappelia ja kaikkea muuta siihen asiaan kuuluvaa, ei hän voinut olla lausumatta niitä koskevia ajatuksiansa ja mielipiteitänsä.
Minä puolestani, sanoi hän, en voi ollenkaan mieltyä tähän pyhyyden ja aistillisuuden lähentämiseen ja sekoittamiseen, minua ei miellytä se, että valitaan, vihitään ja koristetaan erityisiä huoneita, jotta ihminen niiden avulla voisi itsessänsä herättää ja ylläpitää hurskauden tunnetta. Mikään ympäristö, kaikkein alhaisinkaan, ei saa häiritä meissä asuvaa jumaluuden tuntoa, joka voi seurata meitä kaikkialle ja vihkiä jokaisen paikan temppeliksi. Minä näen mielelläni vietettävän kotihartaushetkeä salissa, jossa muuten aterioidaan, seurustellaan, huvitellaan soitoin ja tanssein. Ihmisen korkein ja paras on hahmoutumatonta, ja tulee varoa sitä hahmottelemasta muuksi kuin jaloksi teoksi.
Charlotta, joka jo yleispiirtein tunsi hänen mielipiteensä ja otti niistä lyhyessä ajassa vieläkin parempaa selkoa, toimitti hänelle kohta hänen alaansa kuuluvaa tehtävää antamalla puutarhapoikien, jotka arkkitehti oli vähän ennen lähtöänsä tarkastanut, marssia suureen saliin. Iloisine, puhtaine univormuinensa, säännöllisine liikkeinensä ja luontevine vilkkaine olemuksinensa he esiintyivät varsin miellyttävästi. Apulainen tutki heitä omalla tavallansa, sai monenlaisten kysymysten ja sanakäänteiden avulla piankin selville lasten mielenlaadut ja kyvyt ja ehti vähemmässä kuin tunnin ajassa opettaa ja neuvoa heitä melkoisesti, kenenkään sitä oikeastaan havaitsematta.
Miten te menettelettekään? kysyi Charlotta poikien poistuessa. Minä kuuntelin erittäin tarkkaavasti; siinä esiintyi pelkkiä aivan tuttuja asioita, ja kumminkaan en tiedä, kuinka kykenisin niin lyhyessä ajassa, sinne tänne jutellen, saamaan ne niin johdonmukaisesti käsitellyiksi.
Kenties pitäisi jättää omaksi salaisuudeksensa ammatilliset etevyytensä, virkkoi apulainen. En kumminkaan tahdo teiltä salata sitä aivan yksinkertaista periaatetta, jonka nojalla kykenemme suorittamaan tuon ja vielä paljon enemmänkin. Ottakaa jokin esine, aine, käsite, tai miten sitä nimittänemmekin, ja pysytelkää siinä kiinteästi; jos sen sitten itsellenne kaikin puolin selvitätte, niin teille käy helpoksi keskustelun avulla saada ilmi, mitä lapset siitä jo tietävät ja mitä on vielä kehitettävä, opetettava. Olkootpa vastaukset miten sopimattomia tahansa, harhautuivatpa ne kuinka kauas hyvänsä, jos vain vastakysymyksenne johtaa mielen ja ajatuksen jälleen asiaan, jos ette salli suistaa itseänne kannaltanne, niin, lasten täytyy lopulta ajatella, käsittää, muodostaa vakaumukseksensa vain se, minkä ja miten opettaja tahtoo. Pahimman virheen hän tekee salliessaan oppilaiden temmata itsensä kerallansa harhailemaan, suistumalla pois siitä kohdasta, joka on parhaillaan käsiteltävänä. Tehkää lähiaikoina koe; se on varmaan teille erittäin mielenkiintoinen.
Sepä somaa, virkkoi Charlotta. Hyvä kasvatustaide on niinmuodoin hyvän elämäntaidon jyrkkä vastakohta. Sivistyneessä seurassa ei saa kiintyä mihinkään yksityiskohtaan, ja opetuksessa olisi korkeimpana käskynä kaiken hajamielisyyden vastustaminen.
Hajautumista välttävä vaihtelevaisuus olisi kaunein vaalilause sekä oppia että elämää varten, kunhan sellainen kiitettävä tasapaino vain olisi helposti saavutettavissa! virkkoi apulainen aikoen jatkaa, kun Charlotta kutsui hänet vielä katsomaan poikia, joiden hilpeä kulkue parhaillaan liikkui pihan poikki. Apulainen ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että lapsia totutettiin käyttämään univormua.
Miesten, sanoi hän, pitäisi kantaa univormua nuoruudesta alkaen, koska heidän on totuttava toimimaan yhdessä, häviämään kaltaistensa joukkoon, tottelemaan joukkona ja toimimaan kokonaisuutta silmälläpitäen. Univormu sitäpaitsi aina edistää sotilaallista mieltä ja niukempaa, tiukempaa käyttäytymistä. Ovathan muuten kaikki pojat sinänsä synnynnäisiä sotilaita; otettakoon vain huomioon heidän kilpa- ja sotaleikkinsä, heidän hyökkäyksensä ja kiipeilemisensä.
Ette minua moittine, virkkoi Ottilia, jos en pue tyttöjäni yhdenmukaisesti. Kun esittelen heidät teille, toivon ilahduttavani teitä kirjavalla vilinällä.
Se miellyttää minua erittäin, vastasi puhuteltu. Naisten pitäisi käydä mitä erilaisimmin puettuina, kunkin omalla tavallansa, jotta jokainen heistä oppisi vaistoamaan, mikä hänelle oikeastaan hyvin sopii ja soveltuu. Vieläkin tärkeämpi syy on tämä: koska heidän on määrä elää ja toimia koko elinikänsä yksinänsä.
Tuo tuntuu minusta melkein uskomattomalta, virkkoi Charlotta; mehän olemme tuskin milloinkaan yksinämme, vain itseämme varten.
Kieltämättä, vastasi apulainen, mitä tulee toisiin naisiin, on asian laita varmaan siten. Katseltakoon naista rakastavaisena, morsiamena, puolisona, emäntänä ja äitinä, niin havaitaan hänen aina olevan eristettynä, aina yksinänsä, vieläpä nimenomaisesti niin tahtoen. Onpa turhamaisenkin laita samoin. Jokainen nainen sulkee pois toisen, luonnostansa, sillä jokaiselta vaaditaan kaikkea sitä, minkä suorittaminen on koko sukupuolen asiana. Toisin on miesten laita. Mies kysyy miestä; hän loisi itsellensä toisen, ellei sitä olisi olemassa; nainen voisi elää iankaikkisesti ajattelemattakaan kaltaisensa tuottamista.
Tarvitsee vain ilmaista eriskummaisella tavalla se, mikä on totta, niin eriskummainenkin näyttää lopuksi todelta, virkkoi Charlotta. Me omaksumme huomautuksistanne sen, mikä niissä on parasta, mutta pysymme siitä huolimatta naisina yksissä, myöskin yhteisesti toimien, jottei meidän tarvitse myöntää miehiä kovin suuressa määrässä itseämme etevämmiksi. Ettepä saa panna pahaksenne sitäkään, jos olemme hieman vahingoniloiset, pakostakin yhä enemmän, kun tulemme huomaamaan, etteivät herratkaan elä keskenänsä erikoisessa sovussa.
Ymmärtäväinen mies tutki nyt varsin huolellisesti, miten Ottilia käsitteli pieniä kasvatettaviansa, ja ilmaisi hänelle ehdottoman tunnustuksensa.
Teette aivan oikein, sanoi hän, kehitellessänne alustalaisianne vain lähimpään kelpoisuuteen. Puhtaudenharrastus saa lapset ilomielin pitämään hieman huolta itsestänsä, ja kaikki on voitettu, jos on saatu heidät innostetuksi tekemään tehtävänsä reippaasti ja oman arvon tunnoin.
Suureksi tyydytykseksensä hän muuten havaitsi, ettei ollut tehty mitään ulkonaisen näön vuoksi, vaan kaikki sisäänpäin ja välttämättömimpiä tarpeita silmälläpitäen.
Kuinka vähillä sanoilla, huudahti hän, voisikaan määritellä koko kasvatustehtävän, jos jollakin olisi korvat kuulla.
Ettekö tahdo koettaa, miten se onnistuu minun kuunnellessani? kysyi
Ottilia ystävällisesti.
Varsin mielelläni, vastasi apulainen, mutta te ette saa ilmiantaa minua. Kasvatettakoon pojat palvelijoiksi ja tytöt äideiksi, niin asiat ovat hyvässä kunnossa kaikkialla.
Naiset voisivat siihen vielä suostua, vastasi Ottilia, koska heidän, elleivät ole äitejä, joka tapauksessa täytyy suostua rupeamaan hoitajattariksi, mutta nuoret miehemme pitäisivät epäilemättä itseänsä liian hyvinä palvelijoiksi, koskapa voi helposti havaita, että jokainen pitää itseänsä kykenevämpänä käskemään.
Senpä vuoksi emme hiiskukaan heille siitä mitään, sanoi apulainen. Ihmiset pyrkivät mielistellen elämän suosioon, mutta elämä ei mielistele meitä. Moniko meistä suostuu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitä lopulta kuitenkin on tunnustettava? Mutta jätetään nämä seikat, jotka eivät nyt meitä liikuta.
Te olette onnellinen voidessanne oikein käsitellä kasvatettavianne. Kun pienimmät tyttönne kanniskelevat nukkiansa kursien niitä varten kokoon joitakin vaatetilkkuja, kun sitten vanhemmat sisarukset pitävät huolta nuoremmista ja koti hoitaa ja auttaa itse itseänsä, niin askel elämään ei ole pitkä, ja sellainen tyttö löytää puolisonsa luota sen, minkä on vanhempiensa luo jättänyt.
Sivistyneissä säätyluokissa tehtävä kuitenkin on sangen monimutkainen. Meidän on otettava huomioon korkeampia, herkempiä, hienompia, varsinkin seuraelämän olosuhteita. Meidän toisten on senvuoksi kehitettävä kasvattejamme ulospäin; se on välttämätöntä, ja varsin hyvä olisi, ellei siinä mentäisi liiallisuuksiin. Kun näet aiotaan kasvattaa lapsia suurempaa piiriä varten, ajetaan heidät helposti rannattomiin, pitämättä silmällä, mitä sisäinen luonto oikeastaan vaatii. Siinä on tehtävä, jonka suorittaminen onnistuu kasvattajille paremmin tai huonommin tai jää onnistumatta.
Monet asiat, joita koulukodissa oppilaillemme opetamme, minua huolestuttavat, koska kokemus sanoo, ettei niistä tulevaisuudessa ole paljoakaan hyötyä. Mitä kaikkea kohta hylätäänkään, mitä kaikkea unohdetaankaan kohta, kun nainen ehtii emännäksi, äidiksi!
Koska kerran olen tähän toimeen antautunut, en voi välttää sitä hurskasta toivomusta, että minulle uskollisen kumppanin keralla onnistuisi kasvatettavissani kehitellä mitä he tarvitsevat siirtyessään oman toimintansa itsenäiselle alueelle, että voisin sanoa itselleni: tässä suhteessa heidän kasvatuksensa on täydellinen. Siihen tosin liittyy alinomaa toinen kasvatus, joka käy välttämättömäksi melkein jokaisena elämämme vuotena, ellei meidän itsemme, niin olosuhteittemme vuoksi.
Kuinka oikeana Ottilia pitikään tuota huomautusta! Kuinka olikaan odottamaton intohimoinen kiintymys kuluneena vuonna häntä kasvattanut! Kuinka paljon koettelemuksia hän näkikään edessänsä häilyvän silmäillessänsä kaikkein lähintä tulevaisuutta!
Nuori mies ei ollut harkitsematta puhunut kumppanista, puolisosta. Vaatimattomuudestansa huolimatta hän ei voinut olla kautta rantain ilmaisematta tarkoituksiansa; olivatpa monenlaiset seikat ja tapahtumat kerrassaan häntä yllyttäneet astumaan tämän käyntinsä aikana muutamia askelia päämääräänsä lähemmäksi.
Koulukodin johtajatar, jo vanhanpuoleinen nainen, oli kauan haeskellut opettajatoveriensa joukosta henkilöä, joka olisi sopinut varsinaiseksi osakkaaksi hänen laitokseensa, ja oli vihdoin kehoittanut apulaista, johon hän täydellä syyllä saattoi luottaa, hänen kerallansa johtamaan opistoa edelleen, toimimaan siinä ikäänkuin omassansa ja hänen kuoltuansa ottamaan sen haltuunsa perillisenä ja ainoana omistajana. Pääasiana näytti olevan, että hän löytäisi samanmielisen puolison. Kaikessa hiljaisuudessa väikkyi Ottilia hänen silmissänsä ja sydämessänsä, mutta samalla heräsi monenlaisia epäilyksiä, joille taas ilmestyi vastapainoksi suotuisia tapahtumia. Luciana oli lähtenyt koulukodista; Ottilia voi vapaammin sinne palata; hänen suhteestansa Eduardiin oli tosin jotakin kuulunut, mutta asiaan suhtauduttiin, kuten ainakin, välinpitämättömästi, ja tämä tapaus saattoi sekin edistää Ottilian paluuta. Ei olisi kumminkaan päästy mihinkään päätökseen, mihinkään toimenpiteeseen ei olisi ryhdytty, ellei odottamaton vierailu olisi tässäkin ollut erikoisena yllykkeenä. Merkittävien henkilöiden ilmestyminen johonkin piiriin ei yleensäkään tapahdu jälkeä jättämättä.
Kreivi ja paronitar, joilta useinkin tiedusteltiin eri koulukotien kelpoisuutta, koska melkein kaikki ovat neuvottomat suunnitellessaan lastensa kasvattamista, olivat päättäneet erikoisesti perehtyä nyt puheena olevaan, josta heille oli kerrottu paljon hyvää, ja he voivat nyt, uusien olosuhteitten vallitessa, toimittaa yhteisesti sellaisen tarkastuksen. Paronitar aikoi vielä jotain muutakin. Käydessään viimeksi Charlottan luona hän oli hänen kanssansa yksityiskohtaisesti käsitellyt kaikkia Eduardia ja Ottiliaa koskevia seikkoja ja vaati yhä Ottiliaa talosta poistettavaksi kokien rohkaista siihen toimenpiteeseen Charlottaa, joka yhä pelkäsi Eduardin uhkauksia. Keskusteltiin eri toimenpiteistä ja koulukodin tullessa puheeksi myöskin apulaisen kiintymyksestä Ottiliaan. Paronitar päätti sitäkin suuremmalla syyllä käydä opistossa.
Hän saapuu sinne, tulee tuntemaan apulaisen, laitosta tarkastetaan ja puhutaan Ottiliasta. Kreivikin, joka on äskeisen vierailun aikana oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, keskustelee hänestä mielellänsä. Ottilia oli kreiviä lähestynyt, jopa viehättynytkin häneen, koska luuli hänen arvokkaan keskustelunsa valaisevan kaikkea sitä, mikä oli tähän saakka pysynyt hänelle aivan tuntemattomana. Jos hän Eduardin seurassa ollessaan unohti maailman, näytti maailma kreivin läsnäollessa käyvän erinomaisen toivottavaksi. Viehtymys on aina vastavuoroista. Kreivi kiintyi Ottiliaan siinä määrin, että piti häntä mielellään tyttärenänsä. Tässäkin suhteessa Ottilia oli jälleen paronittarelle haitallinen, vieläpä enemmänkin kuin ensi kerralla. Kukapa tietää, mihin toimenpiteisiin hän olisi intohimon vielä kuumempana kiehuessa ryhtynyt neitoa vastaan; nyt riitti, jos hänet tehtiin naittamalla vaarattomaksi aviovaimoille.
Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.
Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä. Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa, koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää, perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa tahtoa.
Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi. Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa, puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä jokin sisäinen arkuus.
Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte huoletta sen sanoa hänen kuultensa.
Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin, että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän, millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.
Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään, millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.
Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi, että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.
Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan. Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta tavalla tai toisella.
Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen, joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian päiväkirjassa.
Ottilian päiväkirjasta.
"Kuinka onkaan ihmisellä luontoa kuvailla inhoittavia apinoita niin huolellisesti. Niiden eläiminä katseleminenkin on jo alentavaa, mutta jos noudattaa houkutusta ja etsii niistä tuttujen henkilöiden piirteitä, niin muuttuu tosiaankin ilkeämielisemmäksi."
"Se, joka mielellänsä käsittelee pilapiirroksia ja irvikuvia, on varmaan jossakin määrin eriskummallinen. Hyvää apulaistamme saan kiittää siitä, ettei minua ole kiusattu luonnonopilla: minä en voinut milloinkaan kiintyä matoihin ja kuoriaisiin."
"Tällä kertaa hän tunnusti olevansa samaa mieltä. Luonnosta, sanoi hän, meidän pitäisi tuntea ainoastaan se, mikä elävänä välittömästi meitä ympäröi. Kaikkiin puihin, jotka ympärillämme kukkivat, viheriöivät, tekevät hedelmää, jokaiseen pensaaseen, jonka ohi astelemme, jokaiseen ruohonkorteen, jota jalkamme polkee, me olemme todellisessa suhteessa, ne ovat oikeita kansalaisiamme. Linnut, jotka hypähtelevät puittemme oksilla edestakaisin, jotka visertävät lehvistöissämme, kuuluvat meille, puhuvat meille, nuoruudesta saakka, ja me opimme ymmärtämään niiden kieltä. Eikö olekin niin laita, että jokainen vieras, ympäristöstänsä irralleen temmattu olento aiheuttaa meissä tavallaan säikyttävän vaikutelman, jota vain tottumus tylsentää. Apinain, papukaijojen ja neekerien ympärillänsä sietäminen edellyttää jo kirjavaa, meluisaa elämää."
"Toisinaan, kun minut sattui valtaamaan utelias halu päästä näkemään sellaisia kummallisia asioita, olen kadehtinut matkailijaa, joka näkee sellaisia ihmeitä elävässä jokapäiväisessä yhteydessä toisten ihmeitten kanssa. Mutta hän muuttuu itsekin toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei astele rankaisematta palmujen siimeksessä, ja mielipiteet vaihtuvat varmaan toisiksi sellaisessa maassa, missä norsut ja tiikerit ovat kotonansa."
"Ihailtava on vain se luonnontutkija, joka osaa meille kuvailla ja esittää kaikkein vieraimpia, kummallisimpia asioita omine paikallisuuksinensa, koko naapuristoinensa, joka kerta kaikkein omimmassa elementissänsä. Haluaisinpa kovin kuulla joskus Humboldtin kertoilevan."
"Luonnontieteellinen kokoelma voi meistä näyttää egyptiläiseltä haudalta, jossa eri eläin- ja kasvijumalat balsamoituina säilyvät. Pappiskastin sopii hyvinkin sitä käsitellä salaperäisen hämäryyden verhossa, mutta yleiseen opetusohjelmaan ei sellaista pitäisi liittää, sitä vähemmän, kun läheisemmät ja arvokkaammat asiat siten helposti syrjäytyvät."
"Opettaja, joka kykenee yhden ainoan hyvän työn, yhden ainoan hyvän runon avulla herättämään tunnettamme, tekee enemmän kuin toinen, joka opettaa meidät tuntemaan kokonaisen sarjan alempien luonnonmuodostumien rakenteita ja nimiä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa on koko tuloksena se, minkä muutenkin tiedämme: että ihminen on jumaluuden etevin ja ainoa vertauskuva."
"Olkoon yksilöllä vapaus askarrella niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä kiinnittävät, jotka häntä ilahduttavat, jotka hänestä näyttävät hyödyllisiltä; ihmisten varsinaisena tutkimusesineenä on sittenkin ihminen."