KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.
Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä, lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei maalaajan teosten aiheiksi.
Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan, johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.
Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita. Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun toisen henkilön keralla.
Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.
Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa. Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä, lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.
Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella, missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee. Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee. Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä, mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni; vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä? Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon, kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä, että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa, kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä, toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään, ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo, vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla, ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini. Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät, nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.
Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti. Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana, minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa rakastamisen kyvyssä.
Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä luovun.
Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut hänen tunteensa liikkeelle.
Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa. Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi, kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.
Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta. Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen, ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia — totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen, kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän teidän tavallanne.
Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti päätöstänsä.
Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero, joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki, tehkää meidät onnellisiksi!
Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen. Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat suhteet ovat särkymättömät.
Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla, aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi, kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät rajuilman sitäkin kaameammaksi.
Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.
Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin kohdistuva usko on elävä.
Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.
Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin. Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa, että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee. Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni alla.
Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä, vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto! huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi, ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla. Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet hedelmättömiksi.
Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen ristiäisiin.
Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.
Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan, puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:
"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä, jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."
Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia, aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa, koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä. Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön, kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa on kuolema todennäköinen ja voitto varma.
Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon, keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme esittää muutamia otteita.