SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta varten.
Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa. Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.
Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.
Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua, mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut vierivät pois.
Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa jonkin vieraan ihmisen.
Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa, että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.
Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran, tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.
Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus, varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen, älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän, vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin päätöksiin.
Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten, varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi, terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis, runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei kerrassaan hävitä.
Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt, vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja: hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa askartelutilaisuutta.
Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.
Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut. Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla, peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa, pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää, niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan kartanonherran kunniaksi.
Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin. Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja sisaruksiin.
Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä, vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa, sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny seurasi emäntäänsä kaikkialle.
Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa, mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita, syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan. Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.
Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa, että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää, niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.
Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin. Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia, jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.
Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.
Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa, piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin, huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle, seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä; sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard hänen sydäntänsä.