KUUDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja luopui hänestä täydellisesti.

Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta, täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.

Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme, tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.

Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli
Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin
epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:
Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.

Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.

Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu, ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain tyynesti.

Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.

Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi, jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?

Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa, hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?

Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten, niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin sanomaan, mihin jokin asia johtaa.

Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta, ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme. Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.

Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.

Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!

Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?

Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen, joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani. Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista oikeuksistani, sinusta?

Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.

Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.

Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut. Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.

Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.

Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.

Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan, joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi, mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden, jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa, eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten, ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.

Eduard Charlottalle.

Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei, joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti, vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille. Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä, miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani, jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —

* * * * *

Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä. Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä, ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi portaita alas ja ponnahti satulaan.

Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä. Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön, hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole jäänyt mitään eilisestä onnestani!