VIIDESTOISTA LUKU.
Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas, ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä toisesta juhlasta.
Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat. He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.
Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä. Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.
Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän. Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa valmiit kukkaskirjaimet pois.
Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.
Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa, jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen toisella puolella.
Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita. Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle järvelle.
Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa, kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä taaksepäin.
Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään, sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä. Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina, päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt. Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa, ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi, ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa; kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan, joka kuitenkin näytti jo kuolleen.
Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki ovat pelastetut.
Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini, tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.
Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti: Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.
Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä, että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista, ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää tapahtua!
Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä, miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen koskematta.
Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin, jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon, että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä. Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua, koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui rajattomalta.
Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet, käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä: poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.
Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.
Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä, millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä mitään parempaa lahjaa.
Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti, silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia, soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen omaansa.