KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan, mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori, ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä, sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.
Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron. Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin kaulavitjoihinsa.
Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä. Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.
Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli, myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä varsin älykkäästi.
Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä. Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka kulloinkin sattui.
Eduardin syntymäpäivän edellisenä iltana istuivat Charlotta ja majuri toistensa seurassa odotellen ratsastamaan lähtenyttä Eduardia. Mittler asteli edestakaisin salin lattialla, Ottilia oli jäänyt omaan huoneeseensa järjestellen huomispäivän koruja ja viittaillen tytölle, joka täydellisesti hänet ymmärsi taitavasti noudattaen mykkiä määräyksiä.
Mittler oli parhaillaan ehtinyt erääseen mieliaiheeseensa. Hän tapasi mielellään väittää, että lasten kasvattamisessa samoinkuin kansojenkin ohjaamisessa ovat kaikkein kömpelöimpiä ja barbaarisimpia keinoja kiellot, kieltävät lait ja asetukset.
Ihminen on alun pitäen toimivainen, sanoi hän, ja jos osaa häntä oikein käskeä, niin hän kohta käskyä noudattaa, toimii ja toteuttaa sen. Minä puolestani siedän mieluummin kasvatuspiirissäni virheitä ja puutteellisuuksia, kunnes voin ottaa käskyläisikseni vastaavat hyveet, sen sijaan että kokisin vapautua virheestä osaamatta asettaa mitään kunnollista sen sijaan. Ihminen toimii mielellänsä hyvin, tarkoituksenmukaisesti, kunhan hänellä vain on siihen tilaisuutta; hän toimii siten saadakseen toimia eikä mieti asiaa enempää kuin typeriä kepposiansa, joihin ryhtyy joutilaisuutensa ja ikävystymisensä vuoksi.
Harmilliselta minusta usein tuntuu kuunnella, kuinka lasten annetaan toistaa kymmentä käskyä. Neljäs on vielä varsin sievä, järkevä, käskevä käsky: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos lapset painavat sen kunnollisesti mieleensä, niin heillä on pitkin päivää tilaisuutta sen harjoittelemiseen. Mutta entä viides, mitä sanommekaan? Älä tapa. Ikäänkuin kenelläkään ihmisellä olisi vähintäkään halua toisen tappamiseen! Ihmiset voivat vihata toisiansa, sydämystyä, menettää malttinsa, ja sen ja monen muun johdosta sattuu kyllä niinkin, että joku surmaa toisen. Mutta eikö olekin barbaarista kieltää lapsia murhaamasta? Jos sitävastoin sanottaisiin: pidä huolta toisen elämästä, poista kaikki, mikä voi olla hänelle vahingoksi, pelasta hänet, vaikkapa oman henkesi uhalla; muista, että häntä vahingoittaessasi vahingoitat itseäsi, niin siinä olisi käskyjä, jotka kelpaavat sivistyneille, järkeville ihmisille, mutta jotka katekismusopissa seuraavat vaivalloisesti jäljessä "Mitä se on"-otsakkeen alla.
Kuudennesta puhumattakaan; sitä minä pidän kerrassaan inhoittavana! Mitä? Aavistelevien lasten uteliaisuutta ärsytetään vaarallisiin mysteereihin, heidän mielikuvitustansa eriskummaisiin kuviin ja ajatuksiin, jotka välttämättä tuovat esiin juuri sen, mitä tahdotaan karkoittaa! Olisi paljoa parempi, jos sellaiset asiat jäisivät salaisen tuomioistuimen rangaistaviksi, kuin että sallitaan niistä jaaritella julkisesti seurakunnan kuullen.
Samassa astui huoneeseen Ottilia.
Älä tee huorin, jatkoi Mittler: kuinka karkeata, kuinka säädytöntä! Eikö kuulostaisi aivan toiselta, jos sanottaisiin: Sinun tulee kunnioittaa aviollista liittoa; jos näet puolisoita, jotka toisiansa rakastavat, niin sinun pitää siitä iloita, ikäänkuin tulisit kirkkaan kesäpäivän onnesta osalliseksi. Jos heidän suhteensa jollakin tavoin samenee, tulee sinun koettaa heitä lepyttää, tyynnyttää, osoittaa heille heidän molemminpuoliset etunsa ja kaunista epäitsekkyyttä noudattaen edistää toisten parasta tekemällä heille havaittavaksi, millaista onnea tuottaa jokainen velvollisuus ja erittäinkin tämä, joka erottamattomasti liittää miehen ja vaimon toisiinsa.
Charlotta oli kuin hiilillä, ja tilanne tuntui hänestä sitäkin arveluttavammalta, kun hän oli varma siitä, ettei Mittler tietänyt mitä puhui ja missä. Ennenkuin sai hänet taukoamaan, Charlotta näki Ottilian jo poistuvan huoneesta, muodoltansa muuttuneena.
Säästänette meidät seitsemännestä käskystä, virkkoi Charlotta väkinäisesti hymyillen.
Kaikista muistakin, vastasi Mittler, kunhan vain saan pelastetuksi sen, minkä varassa toiset lepäävät.
Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!
Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut ovat aivan teidän arvoisenne!
Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat. Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut mitään.
Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli maistunut kovin hyvältä.
Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle; hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.
Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!
Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti, äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu kohta taaksepäin.
Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia oli jo eronnut elämästä.
Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa. Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä nähdäkseen.
Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa. Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi jälleen paeta.
Vähitellen onnistui vapauttaa Eduard ankarimmasta epätoivosta, mutta vain hänen onnettomuudeksensa, sillä hänelle kävi selväksi, jopa varmaksikin, että oli ainiaksi kadottanut elämänsä onnen. Vihdoin uskallettiin hänelle huomauttaa, että Ottilia kappeliin vietynä pysyisi yhä elävien joukossa ja saisi kauniin, rauhallisen asumuksen. Hänen suostumuksensa oli vaikeasti saatavissa, ja vain sillä ehdolla, että hänet kannettaisiin pois avoimessa kirstussa, peitettäisiin holvissa korkeintaan lasikannella ja asetettaisiin hänen vierellensä palamaan ikuinen lamppu, hän vihdoin salli sen tapahtuvan ja näytti alistuvan kaikkeen.
Kaunis vainaja puettiin niihin juhlavaatteisiin, jotka hän oli itse varustanut; hänen päähänsä laskettiin seppele asterikukkia, jotka loistivat aavistuttelevasti kuin murheelliset tähdet. Paarien, kirkon ja kappelin koristamista varten riistettiin kaikkien kukkatarhojen kauneus. Näytti siltä, kuin talvi olisi jo hävittänyt kukkaslavoista kaiken riemun. Anivarhain aamulla hänet kannettiin linnasta avoimessa kirstussa, ja nouseva päivä loi vielä kerran punahohtoa ihaniin kasvoihin. Saattajat tungeksivat kantajien ympärillä, kukaan ei tahtonut kulkea edellä, ei kukaan jäljessä, kaikki tahtoivat pysytellä hänen vaiheillansa, kaikki vielä viimeisen kerran nauttia hänen läheisyydestänsä. Kaikki olivat liikutuksen vallassa, nuorukaiset, miehet, naiset. Lohduttomimmat olivat tytöt, joita häviö välittömimmin kohtasi.
Nanny ei ollut mukana. Hänet oli pidätetty kotona, tai oikeammin: häneltä oli salattu hautauspäivä ja -hetki. Hän oli vartioituna vanhempainsa luona, puutarhan puolella sijaitsevassa huoneessa. Mutta kun tyttö sitten kuuli kirkonkellojen soivan, arvasi hän piankin mitä tapahtui, ja kun hänen vartijansa tahtoi nähdä hautajaissaaton ja poistui hänen luotansa, pujahti hän ikkunasta käytävään ja sieltä, kun kaikki ovet olivat lukossa, ullakolle.
Saattue kääntyi parhaillaan kulkemaan kylän läpi puhdasta, lehditettyä tietä pitkin. Nanny näki valtiattarensa selvästi alapuolellansa, selvemmin, täydellisemmin, kauniimpana kuin paarien jäljessä kulkeva saattoväki. Ylimaailmallisena, ikäänkuin pilvien tai aaltojen kantamana hän näytti viittaavan palvelijattarellensa, joka hämmentyi, horjui, hoiperteli ja syöksyi alas.
Väkijoukko hajaantui joka suunnalle kauhun huudoin. Tungoksen ja ahdingon vuoksi täytyi kantajain laskea paarit maahan. Tyttö lepäsi siinä aivan lähellä; kaikki luulivat hänen kerrassaan murskautuneen. Hänet nostettiin maasta, ja hän joutui sattumalta tai erikoisesta johdatuksesta nojaamaan kuolleeseen; näyttipä hän itsekin ponnistavan viimeiset voimansa päästäkseen rakkaan valtijattarensa luo. Mutta tuskin olivat tytön vapisevat jäsenet koskettaneet Ottilian pukua, hänen voimattomat sormensa Ottilian ristiin laskettuja käsiä, kun hän jo nousi, kohotti ensin kätensä ja katseensa kohti taivasta ja lankesi sitten polvillensa kirstun viereen silmäillen valtiatartansa hartaan ihastuneena.
Vihdoin hän hypähti seisaalleen kuin hurmautuneena ja huudahti pyhän riemun valtaamana: Nyt sen tiedän! Hän on antanut minulle anteeksi! Sen, mitä ei kukaan ihminen, en minä itsekään voisi antaa itselleni anteeksi, antaa minulle anteeksi Jumala. Sen ilmoittaa minulle tuo katse, tuo ele, tuo suu. Nyt hän jälleen lepää hiljaa ja rauhallisena, mutta näittehän kaikin, kuinka hän nousi istumaan ja kädet ristissä minua siunasi, kuinka hän minua ystävällisesti silmäili! Te olette kaikin kuulleet, voitte todistaa, että hän sanoi minulle: Sinulle on annettu anteeksi! — Minä en nyt enää ole murhaaja teidän keskuudessanne; hän on antanut minulle anteeksi, Jumala on antanut minulle anteeksi, ja kukaan ei voi minulle enää mitään.
Ympärillä seisoi saattoväki sankkana joukkona, kaikki olivat ihmeissään, kuuntelivat ja katselivat, ja tuskin kukaan tiesi mihin ryhtyä.
Kantakaa hänet nyt lepoon, virkkoi tyttö, hän on tehtävänsä tehnyt ja kärsittävänsä kärsinyt eikä voi enää jäädä meidän kanssamme elämään. Paarit lähtivät jälleen liikkeelle, Nanny seurasi ensimmäisenä, ja niin tultiin kirkkoon, kappeliin.
Siinä nyt oli Ottilian kirstu, hänen pääpuolessansa lapsen kirstu, jalkupuolessansa lipas, lujaan tammisäiliöön suljettuna. Oli hankittu vartijavaimo; hänen piti ensi aikoina valvoa vainajan luona, joka lepäsi suloisena lasipeitteensä alla. Nanny ei kumminkaan tahtonut luovuttaa tehtävää kenellekään; hän tahtoi jäädä yksin, ahkerasti valvomaan, ensi kertaa sytytetty lamppu vieressänsä. Hän esitti tämän vaatimuksensa niin kiihkeästi ja pysyi siinä niin jäykästi, että myönnyttiin, jottei koituisi pelättyä ankarampaa mielenjärkytystä.
Hän ei kumminkaan jäänyt kauaksi yksin, sillä kohta yön tullen, häilyvän valon päästessä täysiin oikeuksiinsa, kirkkaampaa hohtoa ympärillensä levittämään, aukeni ovi, ja arkkitehti astui kappeliin, jonka hurskaasti kaunistetut seinät kuvastuivat tässä lempeässä hohteessa hänen silmiinsä vanhanaikaisempina ja aavistuttelevampina kuin hän olisi voinut uskoa.
Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies, voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta, arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina, hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto, vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia, kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua surren kaipaa.
Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat, hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle, ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.
Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.
Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen. Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi, pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty jumalanpalvelusta.
Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen, ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia, ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin. Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen; hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan, ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta. Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja keskustelemasta.
Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.
Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se, mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä. Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.
Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot: Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi. Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi. Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.
Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen heräämisensä hetki.